Venäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022 alkoi kotomaassani suomettumiskirves heilua ja minäkin sain iskuja päähäni. Olenhan kirjoittanut useita kirjoja, joissa päähenkilöinä ovat venäläiset, ja romaanin Hytti nro 6, jonka tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Neuvostoliittoon. Kirjoissani venäläiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin Homo Sapiens -lajin edustajat tällä planeetalla.
Suomalaisten suhtautuminen venäläisiin on pääsääntöisesti ollut hyvin kirjavaa. Käsityksiämme ovat muokanneet media, koululaitos, kirkko, armeija sekä ihmisten omat kokemukset reissuillaan Neuvostoliitossa tai Venäjällä.
Lapsuudenkodissani suhtautuminen venäläisiin oli moninaista. Kummisetäni, jolla ei ollut henkilökohtaista kokemusta venäläisistä, rakensi näkemyksensä venäläisistä 1920-luvun valtamedian pääsääntöisesti negatiivisten stereotypioiden pohjalta. Hän näki venäläiset barbaarisina toisina, joita määrittää orjallinen alamaisuus, raakalaismainen julmuus, epäluotettavuus, kevytmielisyys ja juoppous. »Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi», oli kummisetäni useasti toistama lause.
Isäni, joka piti itseään läntiseen ja germaaniseen kulttuuriin kuuluvana ja vastusti sosialistisia aatteita, suhtautui venäläisiin pragmaattisesti ja korrektisti. Hyvät suhteet itään, myös pakon edessä solmitut, hyödyttivät hänen näkemyksensä mukaan suomalaisia. Hän kannatti sillanrakentamista Suomen ja Neuvostoliiton välille, sillä se takaisi rauhan.
Perheeseemme kuului myös naimaton tätini, joka luki venäläistä kirjallisuutta, opetteli venäjää ja kävi lomamatkalla Leningradissa. Vierailtuaan Iisakinkirkossa hän innostui ortodoksiasta ja sen itäisistä, bysanttilaisista juurista. Eittämättä tätinikin vaikutti osaltaan siihen, että aloitin lukiossa venäjän kielen opinnot ja myöhemmin matkat eri puolille Neuvostoliittoa.
Ystäväni, joka tähän asti on puhunut aina venäläisistä, on alkanut käyttämään sanaa ryssä.
Kun lukioaikana keskustelin baarissa koulukavereitteni kanssa Suomen autonomian ajasta, esiin nousi ainakin kolme erilaista näkemystä. Laten mielestä koko autonomian ajan Suomi oli uhri, jota suuri Venäjä kiusasi ja sorti. Jaska, joka oli meitä muita vanhempi, kantoi päässään snellmanilaista hattua ja totesi, että myöntyväisyyslinjan kannattajilla oli hyvät perustelut toimilleen. Anna, jonka äiti oli siivooja, yritti puolestaan selittää, mitä kaikkea hyvää tsaarit Aleksanteri I ja II saivat Suomessa aikaan.
Helsingin yliopiston kuppilassa puitiin ahkerasti myös sisällissotaa ja sen jälkiseurauksia. Näissä kiistelyissä välillemme aukeni syvä railo. Yhden mielestä sisällissotaa ei koskaan ollut käyty, vaan suomalaiset ajoivat urhollisesti ryssät pois maasta. Toisen näkemyksen mukaan pohjalaiset lähtivät taistelemaan venäläisiä vastaan ja etelässä lähdettiin sisällissotaan. Minä olin hiljaa.
Toisen maailmansodan jälkeisen Suomen ulkopoliittisen linjan perusta on mahtunut kolmeen sanaan: hyvät suhteet naapurimaihin. Tämä yleisesti ottaen hyväksi koettu doktriini haudattiin helmikuisena yönä 2022. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomen armeija, valtamedia ja sen myötä valtiojohto näkivät Nato-jäsenyyden hakemisen ajankohtaiseksi.
Suomi oli ollut jo vuodesta 1994 mukana Naton rauhankumppanuusohjemassa, 1995 Puolustusvoimia alettiin virittää Nato-yhteensopivaksi, 1999 Nato-yhteistyö kirjattiin ensimmäistä kertaa osaksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja 2007 kirjattiin hallitusohjelmaan Nato-optio eli mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä. Suomen päätös hankkia Yhdysvalloista F-35 hävittäjät oli iso harppaus kohti Natoa. Tätä hävittäjää nimittäin käyttävät useat Nato-maat.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muuttui radikaalisti. Suomi katkaisi miltei kaikki suhteet Venäjään ja liittyi jyrkissä Venäjä-kannoissaan Baltian maiden joukkoon. Yleinen ilmapiiri kapeni nopeasti vanhojen historiasta kumpuavien teemojen ympärille. Venäjä-historiamme monimuotoisuus jäi keskusteluista pois. Venäjä nähdään yksinomaan pahana, barbaarisena toisena, vaikka siellä asuu edelleen kansaa, joka ei halua sotaa vaan demokratiaa. Ystäväni, joka tähän asti on puhunut aina venäläisistä, on alkanut käyttämään sanaa ryssä.
Olemme palanneet nollapisteeseen.
Menneisyys kertoo, että tulevaisuudessa – ellei ydinsota syty – aloitamme saman kierroksen uudelleen. Suomen ja itäisen naapurimme välistä siltaa aletaan rakentaa, koska maantieteellemme emme voi mitään. Siihen työhön tulee menemään vuosikymmeniä. Tähän ei voi vaikuttaa Natokaan, vaikka onkin maailman suurin sotilasmahti.
