Uutiskuvat ovat toteavia: Presidentin kansliassa pönöttää joukko vakavia, armeija-asuisia, keski-ikäisiä miehiä. Ulkona mielenosoittajien kylteissä vaaditaan siirtomaaherroja poistumaan.
Vielä ennen heinäkuuta 2023 länsiafrikkalainen Niger oli EU:lle tärkeä kumppani terrorismin vastaisessa taistelussa Sahelin alueella. Maaliskuisella vierailullaan Yhdysvaltain ulkoministeri Antony J. Blinken kehui isäntäänsä Nigeriä »demokratian mallimaaksi».
Heinäkuun lopussa Nigerin armeija kaappasi vallan. Vaaleilla valittu presidentti pidätettiin; entinen siirtomaahallitsija Ranska häädettiin maasta. EU uhosi tukieurojensa loppuvan, jollei demokratia palautuisi pikimmiten.
Nigerin demokratian loppu oli ehkä äkillinen, mutta ei erityisen poikkeuksellinen.
Afrikassa on nähty peräti kahdeksan onnistunutta sotilasvallankaappausta viimeisen kolmen vuoden aikana. Vuodesta 2020 alkaen valta on kaapattu Malissa, Guineassa, Burkina Fasossa, Tšadissa, Sudanissa, Nigerissä ja viimeisimpänä Gabonissa elokuun lopussa 2023.
Kaikki nämä valtiot ovat olleet länsimaiden kehitys- tai demokratiatuen saajia. Esimerkiksi Niger sai Maailmanpankin mukaan vuosittain noin kaksi miljardia dollaria kehitysapua. Pelkästään EU:n yhteistä avustusta, jonka oli määrä »vahvistaa hallintoa, koulutusta ja taloudellista kehitystä», oli budjetoitu 503 miljoonaa vuosille 2021–2024.
Tämän lisäksi humanitaarista apua lähetettiin vuonna 2022 EU:sta Nigeriin noin 50 ja koko Sahelin alueelle yhteensä 240 miljoonaa euroa.
Rahalla ei saatu vakautta.
Sahelin alueen tapahtumat eivät aina ylitä uutiskynnystä Suomessa. Mutta uutisilta demokratian vastatuulista maailmalla on ollut vaikea välttyä.
Kaksi vuotta sitten elokuussa 2021 Taliban marssi Kabuliin ja pyyhki tyhjiin vuosikymmenten investoinnit Afganistanin demokratiaan. Pelkästään Yhdysvallat oli käyttänyt 20 vuotta kestäneeseen operaatioon yli kaksi tuhatta miljardia dollaria, lähes 300 miljoonaa päivässä. Myös Suomi oli avustanut maata 398 miljoonalla eurolla.
Venäjä käy Euroopassa hyökkäyssotaa, mikä on suistanut maan ja sen liittolaisen Valko-Venäjän yhä autoritaarisemmiksi. Oppositiota tai kriittistä mediaa maiden rajojen sisällä ei enää ole.
Luettelo ei tähän pääty. Viime vuosina useat demokratiajärjestöt ja kansainväliset tutkimuslaitokset ovat julkaisseet raportteja, joissa toistuu viesti: demokratian tila heikkenee globaalisti.
Economist-lehden tutkimusosaston EIU:n demokratiaindeksin mukaan vain kahdeksan prosenttia maapallon ihmisistä elää täydessä demokratiassa.
Vain kahdeksan prosenttia maapallon ihmisistä elää täydessä demokratiassa.
International IDEA -järjestön tuoreimman raportin mukaan vuonna 2022 puolet maailman demokraattisista maista taantui. Autoritaariset maat muuttuvat lisäksi yhä sortavammiksi. Raportin mukaan kansalaisten mielipiteet ovat myös kääntyneet suotuisammiksi diktaattoreille. Kritiikki demokraattisten hallintojen tehottomuudesta yltyy.
Globaalin etelän maista kaikuu arvostelua, jonka mukaan länsimaiden kehitysapu on oikeastaan kolonialismin jatke, ja demokratiatuen varjolla määräillään kehittyvien maiden sisäisistä asioista.
Esimerkiksi Venäjä on pelannut omaa valtapeliään Afrikassa osoittelemalla länsimaiden juhlapuheiden ja todellisten tekojen välisiä ristiriitoja.
Niitä on ollut verrattain helppo löytää.
Tätä globaalia kehitystä vastaan EU juhlapuheissaan taistelee, kun se »puolustaa demokratiaa maailmalla». Läntisessä maailmassa käydään kuitenkin samalla keskustelua siitä, kannattaako demokratian viemistä kehittyviin maihin ylipäänsä jatkaa.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa Afganistania pidetään päätepisteenä isojen valtionrakennusprojektien aikakaudelle, kertoo Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Katariina Mustasilta. Mustasilta on taustaltaan rauhantutkija, ja hän johti Afganistanin interventiota tutkinutta ryhmää. Ryhmän julkaisema raportti on erittäin kriittinen.
Mustasillan mukaan osa demokratiaviennin toimintatavoista saa mieluusti jäädä historiaan. Afganistanin ja Irakin kaltaisiin operaatioihin on kuulunut ulkoa tuleva määräysvalta – alkaen siitä, että mallissa on ollut tapana syrjäyttää ensin »pahana» pidetty porukka. Tällainen toimintatapa hauraiden maiden demokratisoimiseksi ei kerta kaikkiaan toimi.
»Demokratian sijaan tuntuu, että mallilla rakennetaan korruptoitunutta systeemiä, joka ei ole legitiimi ihmisten mielestä.»
EU:n suhde Venäjään on ollut esimerkki toisesta lähestymistavasta. Ennen hyökkäystä Ukrainaan Euroopassa uskottiin yleisesti, että yhteistyön avulla demokratia juurtuisi maahan hiljalleen. Pieleen meni sekin. Suomen Venäjä-suhteita viime vuosikymmeninä hoitaneita poliitikkoja on arvosteltu julkisuudessa sinisilmäisiksi.
Sahelissa taas on uskottu kehitysyhteistyöhön ja turvallisuuskoneistojen tukemiseen.
»Tulokset ovat jälleen todella huonoja», Mustasilta sanoo.
Epäonnistumisista tehdyt päätelmät ovat Mustasillan mukaan usein silti vääriä. Sen sijaan, että kuulisimme kritiikkiä ja pyrkisimme korjaamaan toimintaamme, syyttelemme paikallisia tai toteamme, ettei mikään tapa toimi.
Oikeasti tiedämme paljon siitä, miten demokratiaa ei ainakaan kannata viedä.
Mustasillan mukaan esimerkiksi epäonnistuneissa interventioissa demokratian rakentamista on ajateltu »teknisenä harjoituksena».
Kärjistäen tämän voisi tiivistää siten, että työ on lähinnä pyrkinyt liimaamaan kasaan jonkinlaiset demokratian pahvikulissit – yleensä vaalit. Ikään kuin kansalaiset osaisivat sen jälkeen automaattisesti pistää kiertoon korruptoituneet despootit ja äänestää tilalle vastuulliset päättäjät.
Näin ei tietenkään läheskään aina käy.
»Esimerkiksi Länsi-Afrikassa ihmiset ovat kyllästyneitä näennäisdemokratiaan», Mustasilta sanoo.
Menneiden vuosikymmenten työn analysointi näyttäisi osoittavan, ettei demokratiaa myöskään kannata rakentaa liian köyhiin maihin.
Kehitystaloutta tutkinut brittiekonomisti Paul Collier on julkaissut kirjassaan Wars, Guns, and Votes paljon siteeratun laskelman, jonka mukaan maissa, joissa bruttokansantuote on alle 2 700 dollaria vuodessa, demokratia yleensä vain lisää väkivaltaa.
Gabonia lukuun ottamatta kaikki ne Afrikan maat, joissa on vuoden 2020 jälkeen nähty sotilasvallankaappauksia, ovatkin tuon raja-arvon alittavia maailman köyhimpiä maita.
Demokratiatuki toimii muualla kuin kaikista hauraimmissa maissa, huomauttaa Mustasilta.
Demokratian rakentaminen kietoutuu aina alueiden poliittisiin, sosiaalisiin ja historiallisiin valtasuhteisiin. Epäonnistuminen on taattua, jollei näiden vaikutuksia demokratian edellytyksiin oteta huomioon. Esimerkiksi Afganistanissa länsiliittoumalla oli kehno ymmärrys maan heimoyhteiskunnasta; vähemmistöryhmien sotapäälliköitä muun muassa nostettiin miehitetyn maan ministereiksi.
Collierin tutkimus puolestaan viittaa siihen, että köyhissä maissa etninen monimuotoisuus ei johda maltillisiin monipuoluejärjestelmiin vaan päinvastoin tuppaa radikalisoimaan vaaleja. Esimerkiksi Kenian vuoden 2007 vaaleissa maan kymmenet etniset ryhmät jakaantuivat kahteen vihamieliseen leiriin, joista lopulta kummankin presidenttiehdokas julistautui voittajaksi sekasorron saattelemana.
Collier päättelee, että demokratia vaatii kansakunnan, johon identifioidutaan yli jonkin väestönosan. Muuten kamppailu vallasta on kamppailua siitä, kenen edustama ryhmä korjaa potin. Politiikan sisältökysymykset jäävät sivuun.
Tiedämme jotain siitäkin, millaiset keinot demokratiatyössä tehoavat.
Videopuhelu Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa työskentelevälle professori Liisa Laaksolle auttaa asian tiivistämisessä.
Osa Suomenkin yhä harjoittamasta demokratiatyöstä kuuluu tavallaan »teknisten harjoitteiden» luokkaan. Vaalien järjestäminen on kallista, ja tätä voidaan tukea rahoittamalla vaalipaikkoja, vaalimateriaalien tuotantoa ja levitystä.
»Ajatuksena on se, että mitä säännöllisemmin vaalit saadaan pidettyä, sitä laadukkaampia ne yleensä ovat», Laakso sanoo.
EU-maat tekevät myös vaalitarkkailua, mikä vaikeuttaa vaalivilppiä.
Kansalaisjärjestöt puolestaan kouluttavat ihmisiä sellaisilla tiedoilla ja taidoilla, joita kansanvallassa toimiminen edellyttää. Ne tukevat myös puoluejärjestelmien ja komitealaitosten toimintaa. Komiteat antavat oppositiolle mahdollisuuden osallistua lainsäädännölliseen työhön vaalien välillä.
»Tämä tukee sitä, että vaalikamppailu ei olisi nollasummapeli, jossa vaalit hävinnyt ehdokas joutuu vankilaan tai pahimmassa tapauksessa pääsee hengestään», Laakso sanoo.
Demokratian edistämisen nimissä tuetaan myös mediaa. Olennaisinta ei ole, että media on vapaa, vaan että media on vastuullinen ja että toimittajat ovat koulutettuja ammattilaisia.
»Joissakin Afrikan maissa on ollut kokemus, että kun media vapautuu, syntyykin lähinnä juoruilua ja misinformaatiota», Laakso kertoo.
Afrikassa halutaan demokratiaa.
Osa demokratian tukemisesta liittyy oikeusvaltion kehittämiseen. Esimerkiksi Suomen verohallinto tekee verojärjestelmiä tukevaa kehitysyhteistyötä Afrikassa.
Toinen tehokas tapa on luoda niin sanottuja mallilakeja. Osastopäällikkö Antti Leinonen oikeusministeriöstä kertoo, että monien kehittyvien maiden lainsäädännössä on niin isoja puutteita, että lainsäädäntöä pitää rakentaa siinä missä muutakin infrastruktuuria.
»Mitä enemmän saadaan oikeudellista kehikkoa rakennettua, sitä vahvemmalla pohjalla rahoittaminen ja kaikki muu kehitysyhteistyötoiminta maassa on», Leinonen sanoo.
Kenties tärkeimpänä: kehitysmaan demokratisoitumista voi, ja nykykäsityksen mukaan kannattaisi, edistää tukemalla paikallisia, demokratiaa edistäviä kansalaisjärjestöjä tai muita paikallisia toimijoita.
»Tähän liittyy tärkeä viisaus, joka on syntynyt vuosien varrella: demokratiaa ei voi ’viedä’, mutta sitä voi tukea», Liisa Laakso sanoo.
Tämän verran demokratian edistämisestä uskaltaa vetää yhteen: työ on vaikeaa ja kallista. Miksi emme yksinkertaisesti luovu leikistä ja keskity kotimaan ja EU-alueen ongelmiin?
Vastauksia on karkeasti kaksi: juhlapuhevastaus ja se toinen vastaus.
Suppeimmin määriteltynä demokratia on valtiojärjestys. Mutta se on myös eräänlainen toiveiden tynnyri.
Juhlapuheissa demokratian ja ihmisoikeuksien tukeminen kuuluu eurooppalaisiin arvoihin. Vuodesta 2000 alkaen nämä periaatteet on myös kirjattu ehdoiksi EU:n kanssa tehtävälle yhteistyölle.
Kun perehtyy EU-instituutioiden tai Suomen ulkoministeriön viestintään, demokratiatyöhön sekoittuu monenlaista hyvän mielikuvaa: ihmisoikeuksia, vapauksia, länsimaista hyväntekeväisyyttä. Demokratia vaikuttaa olevan myös kansalaisjärjestöille asiasana, jota kannattaa toistella.
Euroopalle demokratia on kuin kukka kämmenellä. Demokratisoitumisen ja integraation tuloksena entinen maailmansotien polttopiste muuttui vakaaksi maanosaksi. Kylmän sodan päätteeksi nähtiin jonkinlainen demokratiaoptimismin kultakausi. Hetken näytti, että loputkin maailman maat seuraisivat perässä, kunhan saisivat vähän apua.
Apua kannattaa tarjota, sillä tutkimuksista tiedetään, että demokratia on pitkällä aikavälillä ja tietyin reunaehdoin paras ja rauhanomaisin valtiomuoto.
Sitten on oltava rehellisiä, ja käytävä läpi se toinen, haastattelusta toiseen toistuva vastaus kysymykseen, miksi jatkamme itsepintaisesti demokratioiden tukemista kehittyvissä maissa. Demokratian viemistä ei lopeteta, koska Yhdysvallat ja Eurooppa haluavat edistää omia taloudellisia ja geopoliittisia intressejään.
Tuntuu oudolta, jos yhtäkkiä joku vaikkapa kysyy mielipidettä politiikasta, kun on tottunut siihen, että mielipiteiden esittämisestä voi joutua vankilaan.
Juhlapuheiden ja todellisten syiden välisellä ristiriidalla on pitkät juuret. Esimerkiksi vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen demokratiaprojektit ovat olleet sidoksissa terrorismin vastaiseen sotaan.
»Logiikka kuului suunnilleen näin: epädemokraattiset, ’epäonnistuneet’ valtiot ovat uhkaksi länsivalloille, koska tällaisissa paikoissa ääriainekset kukoistavat», Katariina Mustasilta sanoo.
Demokratian rakennus on ollut parhaimmillaankin toissijainen tavoite.
Liisa Laakson mukaan Euroopalla on edelleen vastaavia intressejä eteläisessä naapurustossaan Afrikassa. Niihin kuuluu ympäristökysymyksiä, köyhyydestä ja konflikteista johtuvan siirtolaisuuden sekä terrorismin ehkäisyä. Jos Kiina saa monopoliaseman jollain kaivannaissektorilla, sekin voi olla eurooppalaisten yritysten etuja vastaan.
Nykyään EU:n vaikutusvaltaa ja työn tuloksia Afrikassa rajoittaa se, että kumppanimailla on uusia ystäviä. Ne ovat autoritaarisia maita.
Yhdysvalloissa puhutaan jo suurvaltakamppailusta demokratioiden ja autoritaaristen maiden välillä. Myös EU:n demokratiatukea perustellaan yhä useammin sillä, että jos me emme vie demokratiaa Afrikkaan, joku muu tulee ja vie oman järjestelmänsä.
»En allekirjoita tällaista ollenkaan. Afrikassa halutaan demokratiaa», Liisa Laakso sanoo. Ei ole Kiinankaan etujen mukaista peukaloida Afrikan maiden perustuslakeja. Se voisi aiheuttaa epävakautta ja vaikeuttaa taloudellista yhteistyötä.
»Ideologista suurvaltakamppailua suurempi uhka demokratialle on korruptio.»
Monelle EU-maalle demokraattiset arvot ovat varmasti edelleen tärkeä osa ulkopolitiikkaa.
Koska työtä tehdään eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla, tarvitaan nykyistä rehellisempää erittelyä siitä, että taustalla on monenlaisia motivaatioita. Ei esimerkiksi ole rehellistä puhua demokratiasta tai tyttöjen oikeuksista, jos ensisijaisesti käydään terrorismin vastaista sotaa tai padotaan siirtolaisuutta.
Kaikkein vedenpitävin tapa viedä demokratiaa olisi kuulla, mitä paikalliset ihmiset autoritaarisissa maissa toivovat.
Yhden näkökulman asiaan tarjoaa Suomessa vuodesta 2008 alkaen asunut, alun perin valkovenäläinen aktivisti Kiryl Kirulau.
Hänen mukaansa demokratiaa rapauttaville hallitsijoille asetetuista pakotteista pitäisi pitää kiinni, eikä autoritaarisia otteita pitäisi hyväksyä. Hänestä diktaattorit saavat myös aivan liian vähän rangaistuksia, vaikka muusta puhutaan.
»Jos Valko-Venäjän diktaattori Lukašenkan toimille olisi pistetty ajoissa rajat, ehkä koko sotaa Ukrainassa ei olisi syttynyt. Nyt Putin katsoi, että selvä, EU ei puutu asioihin mitenkään.»
Länsimaat olivat Kirulaun mielestä naiiveja. Matkustettiin ehkä Minskiin ja todettiin, että tukirahat tuottavat hyvinvointia, mutta maaseudun tilannetta ei selvitetty.
Ylipäänsä tuki pitäisi ennen muuta suunnata kansalle ja oppositiolle, missä hyvänsä se toimii. Kirulaun mukaan demokratiaa voisi tukea myös tarjoamalla enemmän mahdollisuuksia ihmisille tulla demokraattisiin maihin töihin ja opiskelemaan. Näin he näkisivät, miksi demokratiaa kannattaa tavoitella.
»Monelle valkovenäläiselle Suomeen tulo on ollut kulttuurishokki. Tuntuu oudolta, jos yhtäkkiä joku vaikkapa kysyy mielipidettä politiikasta, kun on tottunut siihen, että mielipiteiden esittämisestä voi joutua vankilaan.»
Lopulta kyse on siitä, haluammeko edistää maailmalla ihmisoikeuksia ja demokratiaa.
Kun tätä päätöstä tehdään, on hyvä muistaa yksi asia tähänastisen työn tuloksista: emme ole koskaan tehneet täysin epäitsekkäistä lähtökohdista kaikkeamme minkään maan demokratisoimiseksi.
Mitä tapahtuisi, jos joskus tekisimme?
