Martti Lutherin Jumala ompi linnamme on tunnetuimpia protestanttisia virsiä. Suomessa sitä on totuttu veisaamaan vakavissa yhteyksissä eräänlaisena kansallisvirtenä. 9. lokakuuta 1939 sitä veisasi Helsingin rautatieasemalla väkijoukko, joka oli saattamassa J. K. Paasikiveä matkalle neuvotteluihin Moskovaan.
Virren mukaan Jumala on »miekkamme ja kilpemme, ajalla vaaran, vaivan». Sielunvihollinen puolestaan on »se vanha vainooja» – luonteeltaan kavala ja julma.
Talvisodan kynnyksellä vanha vainooja viittasi Venäjään. Joku ajattelee veisatessaan vielä kaukaisempia aikoja.
Koin yllätyksen kolmisen vuotta sitten, kun tuoreena Kannuksen kaupunginjohtajana olin tutustumassa sen keskipohjalaisen juureviin sivukyliin. Minulle kerrottiin luontevasti isonvihan aikaisista tapahtumista: Tuossa kasakka iski sen ja sen isännän kuoliaaksi. Tuon talon pojat kasakat veivät Venäjälle orjiksi; toinen heistä palasi. Tuolta löytyi kasakoilta piilotettu kulta-aarre, ja niin edelleen.
Sukuja oli kylissä asunut paikallaan 1600-luvulta lähtien ja isonvihan kiroja oli säilynyt kyläläisten mielissä, vaikka tapahtumista oli yli 300 vuotta. Minua tämä hämmästytti siksikin, että venäläisten hirmutekoja on Suomessa sukupolvien ajan totuttu silittelemään ja selittelemään – karkeimpana esimerkkinä partisaanien sotarikokset jatkosodassa.
Isoviha on hirvittävintä, mitä Suomen kansa on historiansa aikana kokenut. Se on totisinta totta eikä mikään suomalaiskansallisen historiantutkimuksen luoma myytti, kuten suomettumisen vuosikymmeninä annettiin ymmärtää.
Historiallinen kokemuksemme ja tämän päivän tilanne Ukrainassa rummuttavat alitajunnassamme: vanha vainooja uhkaa idästä. Iivana Julmasta Pietari Suureen, Stalinista Putiniin: imperialistinen Venäjä on Suomen kohtalonkysymys.
Vaikka haluamme uskoa hyvää ja olla kunnon naapureita kaikkien kanssa, on meillä pienenä kansana aihetta inhorealistiseen ajatteluun.
Edesmennyt isoisäni oli talvi- ja jatkosotien veteraani, taustaltaan hämäläinen torpparinpoika ja ammatiltaan puuseppä. Hän tapasi Venäjästä – tai tuohon aikaan Neuvostoliitosta – puhuttaessa käyttää perinteistä sananpartta, jonka mukaan »ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi».
Ymmärsin pappani puheet vanhan kansan elämänkokemukseksi ja varoittavaksi perimätiedoksi itänaapurin perimmäisestä olemuksesta enkä miksikään ideologiseksi vihaksi venäläisiä kohtaan. Se ei ollut ihmisvihaa vaan karhun kainalossa elävän pienen kansan varautumisoppia pahimpaan.
Tämä kokemus oli monella päässyt jo unohtumaan, kunnes Venäjä paljasti taas uudelle sukupolvelle karvansa hyökkäämällä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.
Hyökkäyksellä on venäläisten vankka kannatus. Isonvihan meininki palasi rytinällä Eurooppaan, Butšan kaltaisten raakuuksien lisäksi venäläissotilaat ovat ryöstelleet ja ukrainalaislapsia on kavalasti kaapattu Venäjälle kuin orjia Pohjanmaalta isonvihan vuosina.
Venäjällä pelko ymmärretään kunnioitukseksi. Julmasti käyttäytyvää Venäjää ei pidä pelätä, sillä se on juuri sitä mitä maa muilta toivoo. Venäjän toimia ei voi myöskään millään tasolla hyväksyä, mutta niiden syitä voi yrittää ymmärtää.
Demokratian periaatteet eivät koskaan läpäisseet venäläistä yhteiskuntaa. Toisin kuin Saksa toisen maailmansodan jälkeen, ei Venäjä ole joutunut tekemään tiliä isovenäläisen ja imperialistisen saati stalinistisen menneisyytensä kanssa.
Länsimaissa ei ole ymmärretty, että Venäjä toistaa pakonomaisesti veristä historiaansa. Tšetšenia, Georgia ja Krim eivät riittäneet, vasta kiivas hyökkäyssota Ukrainassa avasi silmiä. Edelleenkin monille tuottaa vaikeuksia sanoa, että Venäjä on imperialistinen roistovaltio, jonka aggressio jatkuu, kunnes se kohtaa riittävän vastavoiman.
Venäjän hirmuisen hyökkäyssodan johdosta sukupolvemme turvallisuudentunne sai kolauksen. Saimme opetuksen, joka ei hetkessä unohdu. Tunnemme sanonnan »Siperia opettaa». Vaikka haluamme uskoa hyvää ja olla kunnon naapureita kaikkien kanssa, on meillä pienenä kansana aihetta inhorealistiseen ajatteluun.
Suomen selviytymisen edellytys on henkisesti ja materiaalisesti vahva puolustus, jota viisas ulkopolitiikka tukee. On varauduttava pahimman varalle, jotta sitä pahinta päivää ei tulisi. Venäjän armoille ei voi jäädä. Haluamme rauhaa, siksi liityimme Natoon.
Ei enää koskaan isoavihaa.
