Richard Nixonin ja Mao Zedongin tapaaminen vuonna 1972 saattoi olla merkittävä hetki Kiinan ja Yhdysvaltain välisissä suhteissa. Siihen keskittyminen luo kuitenkin väärän kuvan. Valtioiden keskinäiset suhteet olivat syntyneet jo 1700-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeiset pari vuosikymmentä olivat vain lyhyt tauko, muistuttaa pitkän linjan toimittaja John Pomfret viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan.
Uutistoimisto AP:ssä ja Washington Postissa uraa tehneen Pomfretin näkökulma on yhdysvaltalainen, vaikka lähdeluettelossa hän viittaakin moneen kiinalaistutkijaan. Hän katsoo, että Yhdysvallat ja Kiina ovat muodostaneet ajan saatossa yhteen kietoutuneen suhteen, josta kumpikaan ei pääse irti. Kumpikin maa on toisilleen myös sisäpoliittinen lyömäase. Amerikkalaisten vastaisia protesteja oli Kiinassa jo 1800-luvulla yhtä lailla kuin Yhdysvalloissa kiinalaisvastaisilla julistuksilla suosiota kalastelevia poliitikkoja.
Suhteeseen liittyy paljon retoriikan alla väriseviä tunteita – ylpeyttä, pelkoja, ihailua. On luontevaa, että Pomfret avaa näkymän maiden suhteisiin molempien maiden asukkaiden ja heidän kertomustensa kautta.
Alussa keskiössä ovat enimmäkseen äveriäät kauppiaat, amerikkalaiset lähetyssaarnaajat ja Qing-dynastian hovin edustajat, mutta kertomuksen edetessä Pomfret sivuaa diplomaattien lisäksi myös muun muassa muusikoita ja opiskelijoita – pingispelaajia unohtamatta. Henkilöiden kavalkadi on valtava.
Yhdysvaltain ja Kiinan suhde on Pomfretin mukaan nyt pisteessä, jossa molempien täytyy muuttaa asennettaan. Rauhan säilyttäminen on ensisijaista, ja Yhdysvaltain täytyy säilyttää malttinsa, vaikka Kiina varustautuukin aseellisesti. Samalla Yhdysvaltain tulisi lisätä ponnistuksiaan Kiinan tuomiseksi yhä vastuullisemmaksi maailmanyhteisön jäseneksi. Lisäksi Yhdysvaltain tulisi osoittaa enemmän kunnioitusta Kiinan kansantasavallan tähänastisille saavutuksille esimerkiksi väestönsä nostamisessa köyhyydestä ja ilmastonmuutoksen rajoittamisessa.
Yhtä lailla Kiinan täytyy oppia luottamaan Yhdysvaltain johtaman lännen pyrkimyksiin, vaikka muistot esimerkiksi kylmän sodan konflikteista tai Versaillesin rauhasta olisivatkin kivuliaita. Vuoden 1919 rauhansopimuksessa Saksan siirtomaat Kiinassa annettiin Japanille, eikä niitä aiemmista lupauksista huolimatta palautettu Kiinalle.
Mitä Pomfretin kirja voittaa perinpohjaisuudessa, kirjallisessa tyylissä se häviää vaikkapa Kiinasta kirjoittaneiden New Yorker -lehden kirjoittajien Evan Osnosin ja Peter Hesslerin kirjoille. The Beautiful Country and the Middle Kingdom on kelpo tekstiä, mutta jossain kohtaa teosta luvut alkavat toistaa itseään.
Silti kirjassa piisaa tarinoita vaikkapa monen cocktail-tilaisuuden varalle. Tiesitkö muuten, mistä Bostonin teekutsuliikkeen mereen vuonna 1773 heittämä tee oli peräisin? Kiinastapa tietenkin, Xiamenin satamakaupungista.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
