Viimein aika on koittanut: uudessa Turkissa todellinen kansa syrjäyttää maallisen eliitin, joka haluaa tehdä Turkista länsimaisen.
Tätä populistista sanomaa Turkin hallituspuolueen AKP:n johto on levittänyt menestyksekkäästi autoritaarisen presidentin Recep Tayyip Erdoğanin johdolla. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhden miehen liikkeeksi muuttunut AKP on murjonut maanrakoon kaikki demokratian vahvistamiseen tähdänneet reformit. Puolue toteutti niitä eritoten vuosina 2002–2005, jolloin se yritti kiriä Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aloittamista.
»Jos kutsut itseäsi muslimiksi, se merkitsee, että ymmärrät tämän: yhdellä puolella on oikeus, toisella vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Muslimin tehtävä on olla hyvän ja oikean puolella – me emme ole puolueettomia. Me osoitamme puolemme ja olemme oikeuden puolella. Yhdellä puolella seisoo kansakunta, toisella valtio. Me seisomme kansan puolella,» Erdoğan muotoili kesällä 2014 presidentinvaalikampanjansa aikana.
Nyky-Turkki haikailee idän ja Keski-Aasian suuntaan. Kyse on eurasianismin houkutuksesta – siitä, että valtapuolue AKP pyrkii rakentamaan uutta islamilais-konservatiivista valtiota ja kyseenalaistaa perustavanlaatuisesti maan suuntautumisen länsimaihin.
Keskustelut tiiviimmästä yhteistyöstä tai jopa strategisesta liitosta Venäjän, Kiinan ja Intian kaltaisten maiden kanssa ovat hyödyllinen vastapaino länsimaiden leirissä itsensä kiusaantuneeksi tuntevalle Turkille. Eurasianismin houkutusta lisää myös se, että Venäjä ja Kiina eivät kysele Turkin sisäisen demokratiakehityksen perään. Miten tähän päädyttiin?
2000-luvun alussa EU:ssa ajateltiin, että Venäjä ja Turkki voisivat jakaa yhteiset eurooppalaiset arvot ja instituutiot tai vähintäänkin olla niiden jatkeita. Varsinkin Turkkiin kohdistui suuria odotuksia. Suomessa Martti Ahtisaari, Olli Rehn ja Matti Vanhanen olivat ainakin julkisissa kommenteissaan vakuuttuneita projektin onnistumisesta.
»Turkki on selvästi edistynyt ja sillä on erittäin suurena maana minun mielestäni mahdollisuudet kehittyä edelleen ja yltää sellaiseksi eurooppalaiseksi maaksi, joka nojaa niihin arvoihin ja periaatteisiin, joita EU-jäsenyys edellyttää», totesi pääministeri Vanhanen MTV Uutisten mukaan vuonna 2004.
Vuodesta 2010 eteenpäin toiveet ovat osoittautuneet vähintäänkin ennenaikaisiksi. Sekä Venäjällä että Turkissa on nyt autoritaarinen johtaja.
EU:n suhteita Turkkiin ja Venäjään voi tarkastella demokratiaviennin standardimallilla. EU:n lisäksi myös Yhdysvallat on vienyt demokratiaa 2000-luvun alusta alkaen. Mallin perusajatuksen mukaan Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja osin myös Venäjän demokratisoituminen tapahtuisi talouden liberalisoinnin myötä. Perinteisesti autoritaarisesta valtionjohdosta riippuvaisen keskiluokan paikan ottaa maailmankauppaan kiinnittynyt, valtiosta erillinen ja uusi keskiluokka. Tämä ryhmä toisi mukanaan moniarvoisen demokratian ennemmin tai myöhemmin.
Demokratiaviennin olisi pitänyt toteutua Turkissa, jos missä. Maa on 1980-luvulta alkaen vapauttanut kotimarkkinoitaan ja liittynyt taloudellisesti kiinteäksi osaksi länsimaiden johtamaa liberaalia maailmanjärjestystä. Sen sijaan siihen keskeisesti liittyvään moniarvoiseen demokratiaan Turkki ei kiinnittynyt. Päinvastoin: viimeisen kymmenen vuoden aikana autoritaarinen hallinto on palannut maahan.
Kylmän sodan päättyminen johti Turkin kansainvälisen roolin uudelleenmäärittelyyn. 1990-luvulla poliittisesti vaikutusvaltaisen armeijan piirissä levisi katsantokanta, jonka mukaan Turkin perinteinen kytkeytyminen länsimaihin ei enää palvellut sen kansallisia etuja.
Samalla vuosikymmenellä niin sanotun kemalistisen eli sekulaari-nationalismiin tukeutuvan älymystön piirissä levisi eurasianismin suuntaus. Se kyseenalaisti Turkin suuntautumisen länteen. Eurasianismi tarkoitti länsimaiden hylkäämistä Turkin ainoana ulkopolitiikan suuntana. Venäjä, Kiina sekä muut ei-eurooppalaiset valtiot nähtiin kaivattuina vaihtoehtoina.
Eurasianismin kannattajat katsoivat, että länsimaat eivät kunnioittaneet Turkin valtion suvereeniutta esimerkiksi kurdivähemmistön oikeuksien perään huudellessaan. Uusliberaali talouspolitiikka hajotti heidän mielestään Turkin sosiaalista yhtenäisyyttä. Demokratiavientiin sitoutuneiden länsimaiden katsottiin uhkaavan Turkin tasavallan pyhimpiä arvoja: yhtenäisvaltiota, itsemääräämisoikeutta ja sekulaaria valtiojärjestystä.
2000-luvun alussa Turkin poliittinen islamilainen liike, josta nykyinen hallituspuolue AKP suoraan polveutuu, ajautui sisäiseen murrokseen. Liike jakautui kahtia, traditionalisteihin ja uudistajiin. Kyse ei ollut niinkään maailmankuvallisesta kahtiajakautumisesta vaan taktiikasta.
Erdoğanin alaisuudessa Turkki on autoritaarisempi kuin kertaakaan toisen maailmasodan jälkeen.
Uudistajat katsoivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä valtaan radikaalilla islamistisella sanomalla. Heidän oli omaksuttava laajoja piirejä puhutteleva poliittinen agenda. Länsimaisuuden vastaista retoriikkaa julistaneista islamisteista tuli Turkin EU-jäsenyyden ja maan liberalisoinnin tärkein kannattajaryhmä, jonka kelkkaan hyppäsivät niin pieni liberaali älymystö kuin Istanbulin mahtava bisneseliittikin.
»Muslimidemokraateiksi» luonnehditut entiset islamistit rakensivat Turkin kyliin ja kaupunkeihin uskollisen kannattajapohjan. He loivat uuden, Anatolian tiikereiksi kutsutun, ulkomaanvientiin suuntautuneen ja perinteisesti konservatiivisiin arvoihin kiinnittyneen keskiluokan – juuri sen ryhmän, jonka demokratiaviennin standardimallin mukaan olisi pitänyt nujertaa kaikkivoipa autoritaarinen valtio ja luoda moniarvoisen demokratian sosioekonominen perusta.
AKP-aikakauden Turkki on vallankumouksellinen valtio, jossa määritellään uudelleen kansallista identiteettiä ja valtiota. Sisäinen vallankumous, jota voi kutsua islamilais-konservatiiviseksi valtioprojektiksi, on Turkin länsimaalaistamisprojektin vastakohta. Se merkitsee Turkin palauttamista länsimaalaistamista edeltävään, autenttiseksi ymmärrettyyn turkkilais-islamilaiseen olomuotoon.
Turkin viimeistä 30 vuoden historiaa leimaa jännitteinen kahden eri kehityssuunnan samanaikaisuus. Mitä tiiviimmin Turkki on kulkenut osaksi materiaalista ja teknologisesti määrittyvää maailmantaloutta, sitä enemmän maan sisäinen kehitys on ruokkinut nationalismia ja autenttisuuden kaipuuta.
Kaksi lähtökohtaisesti toisilleen vastakkaista nationalismin muotoa, sekulaari nationalismi ja islamilais-turkkilainen nationalismi, ovat sulautuneet yhdeksi, länsimaihin eroa tekeväksi suuntaukseksi. Ainakin toistaiseksi länsimaisuuden vastustaminen – tai ainakin siitä erottautuminen – on enemmän symbolista kuin institutionaalista. Maa on edelleen Naton jäsen, ylläpitää edelleen EU-jäsenyysneuvotteluja ja on taloudellisesti vahvasti kiinnittynyt liberaaliin maailmanjärjestykseen.
Vaihtoehtoisen ulkopoliittisen suunnan etsiminen ja eurasianismin käsitteen esiin nostaminen eivät ole uusia asioita. Uutta on, että hallitsevan puolueen johtohahmot kehittelevät avoimesti sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa ja epäilevät julkisesti länsimaiden pyrkimyksiä.
Turkkilaisesta eurasianismista on olemassa lukuisia, jopa toisilleen täysin vastakkaisia, versioita. Siinä missä turkkilaisen äärioikeiston eurasianismi on sekoitus äärinationalismia ja Venäjä-myönteisyyttä, valtapuolue AKP:n eurasianismi on ennen muuta uusosmanilaisuutta, Turkkia edeltäneen Osmanivaltakunnan suuruuden ihailua sekä uusimperialistisia unelmia Turkin nykyiset rajat ylittävästä vaikutusvallasta etenkin Lähi-idässä.
Erilaisia turkkilaisia eurasianismin virtauksia kuitenkin yhdistää paitsi ajatus anglosaksisen sivilisaation kriisistä, myös poliittinen autoritaarisuus. Moniarvoinen, erilaisia elämäntapoja ja identiteettejä sisältävä yhteiskunta koetaan uhkana.
Presidentti Erdoğanin ja AKP:n katsannossa eurasianismiin yhdistyy lisäksi islamilais-konservatiivisen valtioprojektin luonne länsimaiden vastaisena, tai vähintäänkin siihen selkeän eron tekevänä, projektina. AKP-aikakauden Turkissa kansallisen identiteetin rakentaminen ei enää vaadi ideologista kytkeytymistä länsimaihin, joten länsimaista periytyviä poliittisia arvoja ei nähdä tavoiteltavina.
AKP:n islamilais-konservatiivinen valtioprojekti tarvitsee syviä tunteita herättävän ulkoisen vihollisen. Turkille länsimaat ovat aktiivinen ja kulttuurisesti uhkaava muukalainen, toisin kuin esimerkiksi Venäjä ja Kiina.
Niin Lähi-idässä kuin Keski-Aasiassakin Turkki on kuitenkin yhtä paljon Venäjän ja Kiinan kilpailija kuin yhteistyökumppani. Lisäksi maat tekevät politiikkaa, joka usein sortaa sunnimuslimiryhmiä kuten uiguureja ja Krimin tataareja. Heidän kunniaansa Turkki ainakin julkisessa retoriikassaan julistaa puolustavansa maailmanlaajuisesti.
Eurasianismi Turkissa jää todennäköisemmin poliittisia päätöksiä ja katsantokantoja löyhästi kuvaavaksi käsitteeksi kuin selväpiirteiseksi ulkopoliittiseksi ohjelmaksi.
Jos eurasianismi sen sijaan ymmärretään laajemmin kuin geopoliittisen suuntautumisen käsitteenä ja jos sen ajatellaan sisältävän myös vakiintuneita, autoritaarisuuteen tukeutuvia näkemyksiä hallinnosta ja vallankäytöstä, Turkki on eurasianismin tiellä. Erdoğanin alaisuudessa maa on nyt autoritaarisempi kuin kertaakaan toisen maailmasodan jälkeen.
Turkki ei ole siirtynyt länsimaiden vastaisen retoriikan ja autoritaarisuuden suuntaan sen vuoksi, että EU olisi sitä sinne työntänyt. Eurasianismi on houkuttanut Turkkia jo pitkään – paljon pidempään kuin EU:ssa on voimallisesti uhkailtu Turkkia jäsenyysneuvottelujen katkaisemisella.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.