Asunnottomien ja vähävaraisten sosiaaliturvan sekä lastensuojelun automatisointi datapohjaisilla järjestelmillä on vähentänyt yhdenvertaisuutta, väittää politiikan tutkija Virginia Eubanks kirjassaan Automating Inequality. Yhdysvaltalaisten hyvinvointipalvelujen siirtyminen tietojärjestelmiin on alistanut vähävaraiset uusille riskeille ja toistanut aiempien järjestelmien ongelmia, kuten etniseen taustaan perustuvaa profilointia.
Eubanks esittelee ja dokumentoi järjestelmien tuottamia ihmiskohtaloita hannukarpomaiseen tapaan. Yksittäisistä tapauksista hän kuitenkin siirtyy yleiseen melkoisella vauhdilla. Dataa keräämällä ja käyttämällä on jopa tietoisesti pyritty heikossa asemassa olevien tarkkailuun, rankaisemiseen ja tukien perusteettomaan eväämiseen, hän arvioi.
Eubanksin käsittelemät tapaukset ja tarinat ovat kafkamaisuudessaan vaikuttavia ja sujuvasti kuvattuja. Sen sijaan kirjoittaja ei suoraan todista, missä määrin kehitys on johtunut juuri digitalisaatiosta. Uudet toimintamallit ovat tuottaneet uusia hankaluuksia, mutta perustavat ongelmat Yhdysvaltain tulonjaossa ja vähävaraisiin kohdistuvissa asenteissa olivat olemassa jo ennen digitalisaatiota.
Uskottavalta kuitenkin vaikuttaa Eubanksin ajatus siitä, että teknologia on siirtänyt keskustelun näkökulmaa hyvinvointipalveluiden tarkoituksesta ja sisällöstä voimavarojen mahdollisimman tehokkaaseen kohdentamiseen. Kun »köyhäintalot» muuttuvat tietokannoiksi, huono-osaiset eivät myöskään enää kohtaa toisiaan arkisessa elämässä eivätkä näin kykene verkostoitumaan tai muodostamaan poliittisia liikkeitä.
Ratkaisuksi Eubanks ehdottaa, että köyhyyden syistä ja seurauksista puhuttaessa tulisi lakata keskittymästä dataan. Sen sijaan meidän tulisi kertoa köyhyydestä parempia tarinoita.
Resepti ei sinänsä ole uusi: Eubanksin kirjan luvut noudattavat monella tavoin perinteistä journalistista kaavaa, jossa köyhälle annetaan mahdollisuus kertoa oma tarinansa sekä kokemuksistaan järjestelmän rattaissa.
Jokseenkin raikkaammin Eubanks arvostelee yhdysvaltalaisen oikeiston ja vasemmiston tyypillisiä tapoja käsitellä köyhyyttä. Siinä missä oikeisto usein esittää köyhät loisina, vasemmisto sortuu vastakkaiseen, paternalistiseen puhetapaan, jossa köyhä ei kykene vaikuttamaan omaan tilanteeseensa. Köyhistä ihmisistä puhutaan toimenpiteiden kohteina, ei todellisina toimijoina.
Suomalainen keskustelu ei ole yhtä polarisoitunutta, mutta puhe huono-osaisista toisintaa ajatusta heikosta asemasta kuin ennalta saneltuna kohtalona. Tulee kysyä, millä tavoin vähävarainen ihminen voisi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja mitä tukea yhteiskunta voisi siihen tarjota.
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa.
