RADIKAALI PERINTÖ. Yli 60 prosenttia ranskalaisista ei suostuisi äänestämään Kansallista rintamaa, mutta tilanne voi muuttua lähivuosina, sanoo Jean-Yves Camus.»Tulette näkemään minua harvoin tänä vuonna.»
Kansallisen rintaman puoluejohtaja Marine Le Pen esitti uudenvuodentoivotukset lehdistölle ilmoittamalla mediadieetistä, joka alkoi saman tien. Lyhyen puheen päätteeksi ranskalaisen äärioikeiston johtaja marssi ulos salista ennen ensimmäistäkään kysymystä.
Kuukautta aikaisemmin Kansallinen rintama oli saanut lähes 30 prosenttia äänistä aluevaaleissa: yhteensä 6,8 miljoonaa ääntä, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vaalien toisella kierroksella puolue putosi pelistä, vaikka onnistui kasvattamaan äänimääräänsä.
Aluehallituksiin valittujen edustajien määrä kolminkertaistui, mutta Kansallinen rintama ei saanut yhdenkään alueen puheenjohtajuutta.
Se osoitti, että kansallinen rintama ei ole muille puolueille haluttu vaaliliittolainen – vaikka jotkut ennustavat Le Penistä varteenotettavaa ehdokasta vuoden 2017 presidentinvaalien toiselle kierrokselle.
»Toistaiseksi yksikään mielipidetutkimus ei ennusta Le Penistä vaalien voittajaa», toteaa äärioikeistoon erikoistunut ranskalainen politiikan tutkija Jean-Yves Camus.
Camus myöntää silti olevansa yllättynyt aluevaalien tuloksesta. Hän uskoi Kansallisen rintaman saavan haltuunsa vähintään alueen tai pari.
»Toisen kierroksen tulos oli osoitus siitä, ettei puolueen kantama leima ole hävinnyt.»
Leimalla Camus tarkoittaa Kansallisen rintaman fasistista perintöä, jota vuonna 1972 perustetun puolueen karismaattinen johtohahmo Jean-Marie Le Pen piti elossa puhumalla keskitysleirien kaasukammioista »historian yksityiskohtana», toisen maailmansodan mitättömänä pikkuseikkana.
Vuonna 2011 puolueen johtoon astunut tytär Marine Le Pen on pyrkinyt järjestelmällisesti eroon hankalasta perinnöstä. Hän on tuominnut isänsä puheet ja jopa erottanut tämän puolueesta. Hän on puhdistanut puolueen sen avoimesti uusfasistisesta siivestä ja suunnitellut matkaa Israeliin.
Marine Le Penillä on tehtävä: puolueen imagon normalisoiminen, dédiabolisation, eli pirunkarkotus.
Osin Marine Le Pen on onnistunut, sillä vaalitulokset ovat olleet vakaassa nousussa. Mutta lasikattoa hän ei vielä ole saanut rikki.
Viime toukokuussa tehdyn Ipsos-mielipidetutkimuksen mukaan 60 prosenttia ranskalaisista piti Kansallista rintamaa »demokratialle vaarallisena puolueena».
Saman tutkimuksen mukaan yhä useampi oli toisaalta yhtä mieltä puolueen ajamista teemoista, kuten maahanmuuton ja islamin vaarallisuudesta.
»Vielä 1980-luvulla Kansallisen rintaman johdossa oli henkilöitä, jotka olivat kantaneet natsiunivormua ja jotka oli tuomittu sodan jälkeen yhteistyöstä saksalaisten kanssa», Camus muistuttaa
Sellainen asia ei unohdu äänestäjiltä vuodessa eikä viidessäkään, vaan siihen tarvitaan pitkän aikavälin strategiaa, jota Kansallinen rintama nyt rakentaa. Camus’n mukaan valtaanpääsy on hankalaa tai jopa mahdotonta niin kauan kuin fasismin perintö elää äänestäjien mielessä.
Tässä suhteessa Kansallisen rintaman tilanne eroaa Camus’n mukaan radikaalisti monista muista eurooppalaisista äärioikeistopuolueista, jotka ovat nousseet perinteisestä oikeistosta.
»Siksi esimerkiksi pohjoismaalaiset äärioikeistolaiset liikkeet eivät edes halua olla yhteydessä Kansalliseen rintamaan», Camus sanoo.
Kansallinen rintama on luonut yhteyksiä lähinnä Italian Pohjoiseen liittoon, Itävallan ja Hollannin Vapauspuolueisiin, Belgian Vlaams Belangiin ja Puolan euroskeptiseen Uuden oikeiston kongressiin, joiden kanssa se muodostaa Euroopan parlamentissa yhteisen ryhmän.
»Kuuluminen ylikansalliseen ryhmään ei tarkoita kansainvälisyyden kannattamista», Camus muistuttaa. »Kaikkien näiden puolueiden kulmakivi on nationalismi. Ne toimivat hyvin erilaisissa kansallisissa konteksteissa.»
Miten siis tehdä Kansallisesta rintamasta salonkikelpoinen? Marine Le Pen on korvannut viittaukset toiseen maailmansotaan maahanmuutolla ja islam-kritiikillä. Hän puhuu kulttuurien törmäyksestä ja Ranskan kansakunnasta, joka rakentuu tietyn etnisen yhtenäisyyden perustalle. Monikulttuurisuus on uhka.
Yksi kansakunta, yksi maa. Se on useiden nuorten puolueaktiivien ajama ajatus, Camus luonnehtii. Länsimainen malli on muita parempi, ja islam nähdään uhkaavana uskontona.
Marine Le Penin retoriikka hyödyntää vaiettuja kansallisia traumoja, Camus sanoo. Ne liittyvät siihen, että Ranska menetti viimeiset siirtomaansa Indokiinassa ja Algeriassa häviämällä sotia.
Algeriaan lähetettiin asevelvollinen ikäluokka. Hävityn sodan jälkeen Ranskaan saapui noin miljoona pakolaista, Algerian alueella vuosikymmeniä asuneita ranskalaisia, jotka olivat menettäneet kaiken omaisuutensa.
»Näitä asioita ranskalainen yhteiskunta ei ole koskaan käsitellyt kunnolla», Camus sanoo.
Suurin osa Euroopan ulkopuolelta Ranskaan tulleista maahanmuuttajista on muslimeja entisistä siirtomaista. Jo ennen toista maailmansotaa Ranskassa eli noin 200 000 muslimia. Pariisin moskeija rakennettiin 1920-luvulla.
»Mutta koska Ranskan valtio ei laïcité-periaatteen mukaisesti tunnusta mitään uskontoa, uskonnon harjoittamiseen liittyvät asiat on jätetty ulkopuolisiin käsiin. Imaamit ovat tulleet Algeriasta ja raha moskeijoiden rakentamiseen Saudi-Arabiasta. Kun Ranskassa alkoi 1990-luvulla näkyä poliittisen islamin nousua, valtion oli jo liian myöhäistä puuttua asiaan», Camus sanoo.
Nyt maailman meno siivittää Marine Le Penin viestiä, Camus sanoo.
»Radikaalin poliittisen islamin nousu, terrorismi ja pakolaiskriisi luovat ilmapiirin, jossa Kansallinen rintama voi saada ääniä myös sellaisissa vaalipiireissä, joissa sillä ei juuri ole aktiivista toimintaa.»
Viholliskuvan rakentaminen on helppoa, sillä radikaaleilla islamisteilla on pitkälti sama tavoite kuin Kansallisella rintamalla, Camus huomauttaa.
»Radikaalit islamistit tuskin panisivat pahakseen sitä, että Kansallinen rintama nousisi valtaan Ranskassa. Se jakaisi kansaa juuri heidän toiveidensa mukaisesti ja vahvistaisi muslimien tunnetta yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisestä.»
Siihen tunteeseen on helppo tarttua. Isis käyttää sitä jo nyt rekrytoidessaan Euroopassa.
Camus kuitenkin katsoo, että viime vuoden terrori-iskuista huolimatta Ranska on toistaiseksi välttynyt pahimmalta eli eri ryhmien väkivaltaisilta yhteenotoilta. Ranskalainen yhteiskunta näyttää toistaiseksi kestävän sekä pakolaiskriisiä että terrori-iskuja jakautumatta kahtia.
»Ranskassa on siis olemassa toistaiseksi myös vahva Kansallisen rintaman vastainen liike.»
Kansallisen rintaman toinen kompastuskivi saattaa olla puolueen talouspolitiikka, joka on pohjannut hyvin yksinkertaiseen ajatukseen euron hylkäämisestä ja kansalliseen valuuttaan palaamisesta. Sillä pitäisi ratkaista sekä työttömyys että talouslama.
Kansallinen rintama katsoo myös, että ranskalaista teollisuutta on suojattava tuontitulleilla, ja työpaikat on osoitettava ensisijaisesti ranskalaisille. Valtiolla on oltava vahva rooli, ja kaikenlaisten ylikansallisten elinten puuttuminen talouskysymyksiin on estettävä.
Osittain ohjelma muistuttaa äärivasemmistolaisia teesejä. Camus huomauttaa kuitenkin, että myös 1930-luvun fasismi ajoi työläisten oikeuksia: »Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole vasemmiston yksinoikeutta.»
Paluu frangiin ei kuitenkaan vetoa perinteisen oikeiston äänestäjiin, jotka kaipaavat realistisempaa ja liberaalimpaa otetta talouskysymyksiin. Puheet frangin palauttamisesta huolestuttavat koulutettuja äänestäjiä ja eläkeläisiä, jotka pelkäävät säästöjensä puolesta. Siksi puolueen sisällä käydään keskustelua uudesta, maltillisemmasta talouslinjasta.
Kansallisen rintaman suosio kertoo ennen kaikkea kansalaisten kyllästymisestä perinteiseen ranskalaiseen politiikkaan, Camus sanoo. Vallassa vuorotelleet oikeisto, vasemmisto ja keskusta eri variaatioissaan ovat jokainen vuorollaan pettäneet osan äänestäjistä.
»Äänestäjät käyttävät Kansallista rintamaa myös eräänlaisena lobbausvälineenä. Se on tapa viestittää valtaapitäville puolueille asioista, joita ne eivät ota huomioon.»
Kansallisella rintamalla on lyömätön valttikortti: se ei ole koskaan ollut vallassa. Se on poliittisella kentällä ainoa puolue, joka voi sanoa ratkaisujensa olevan ainoita oikeita, koska käytäntö ei ole ainakaan toistaiseksi osoittanut niitä huonoiksi.
»Siksi on ollut mielenkiintoista seurata Perussuomalaisten hallituskautta. Kun ideologia joutuu realiteettien tulikokeeseen, ratkaisut eivät aina olekaan niin yksinkertaisia kuin on ilmoitettu.»
Mutta niin kauan kuin valta karkaa käsistä, realiteetit voi mahduttaa ideologian muottiin. Kun kuvaan lisätään Ranskaa ja yleensä ottaen koko Eurooppaa ravisteleva identiteettikriisi, lähtökohdat ovat Kansalliselle rintamalle varsin suotuisat.
»Eurooppa ei enää johda maailmaa, sen painopiste on siirtymässä muualle. Marine Le Pen voi tyytyä odottamaan, että ajan henki tekee töitä hänen puolestaan. Sillä selittyy myös se, ettei hänen tarvitse juuri nyt puhua lehdistölle.»
Ehkä Le Penin aika koittaa vasta vuoden 2022 presidenttivaaleissa, Camus arvelee. Viidessä vuodessa Kansallisella rintamalla on aikaa sopeuttaa strategiaansa.
Kirjoittaja on Ranskassa asuva vapaa toimittaja.
