Tapasimme

Äärioikeisto ajan hengessä

Pakolaiskriisi ja terrorismi kasvattavat äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman suosiota. Puolue on kuitenkin kompastunut fasistiseen perintöönsä ja eurovastaiseen talouspolitiikkaansa, sanoo politiikan tutkija Jean-Yves Camus.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 13.3.2016
RADIKAALI PERINTÖ. Yli 60 prosenttia ranskalaisista ei suostuisi äänestämään Kansallista rintamaa, mutta tilanne voi muuttua lähivuosina, sanoo Jean-Yves Camus.

»Tulette näkemään minua harvoin tänä vuonna.»

Kansallisen rintaman puoluejoh­taja Marine Le Pen esitti uudenvuodentoivotukset lehdistölle ilmoit­tamalla mediadieetistä, joka alkoi saman tien. Lyhyen puheen päätteeksi ranskalaisen äärioikeiston johtaja marssi ulos salista ennen ensimmäistäkään kysymystä.

Kuukautta aikaisemmin Kansallinen rin­tama oli saanut lähes 30 prosenttia äänistä aluevaaleissa: yhteensä 6,8 miljoonaa ääntä, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vaa­lien toisella kierroksella puolue putosi pelistä, vaikka onnistui kasvattamaan äänimääräänsä.

Aluehallituksiin valittujen edustajien määrä kolminkertaistui, mutta Kansallinen rintama ei saanut yhdenkään alueen puheenjohtajuutta.

Se osoitti, että kansallinen rintama ei ole muille puolueille haluttu vaaliliittolainen – vaikka jotkut ennustavat Le Penistä varteen­otettavaa ehdokasta vuoden 2017 presidentin­vaalien toiselle kierrokselle.

»Toistaiseksi yksikään mielipidetutkimus ei ennusta Le Penistä vaalien voittajaa», toteaa äärioikeistoon erikoistunut ranskalainen poli­tiikan tutkija Jean-Yves Camus.

Camus myöntää silti olevansa yllättynyt aluevaalien tuloksesta. Hän uskoi Kansallisen rintaman saavan haltuunsa vähintään alueen tai pari.

»Toisen kierroksen tulos oli osoitus siitä, ettei puolueen kantama leima ole hävinnyt.»

Leimalla Camus tarkoittaa Kansallisen rin­taman fasistista perintöä, jota vuonna 1972 perustetun puolueen karismaattinen johto­hahmo Jean-Marie Le Pen piti elossa puhu­malla keskitysleirien kaasukammioista »histo­rian yksityiskohtana», toisen maailmansodan mitättömänä pikkuseikkana.

Vuonna 2011 puolueen johtoon astunut tytär Marine Le Pen on pyrkinyt järjestelmälli­sesti eroon hankalasta perinnöstä. Hän on tuo­minnut isänsä puheet ja jopa erottanut tämän puolueesta. Hän on puhdistanut puolueen sen avoimesti uusfasistisesta siivestä ja suunnitel­lut matkaa Israeliin.

Marine Le Penillä on tehtävä: puolueen ima­gon normalisoiminen, dédiabolisation, eli pirun­karkotus.

Osin Marine Le Pen on onnistunut, sillä vaalitulokset ovat olleet vakaassa nousussa. Mutta lasikattoa hän ei vielä ole saanut rikki.

Viime toukokuussa tehdyn Ipsos-mielipide­tutkimuksen mukaan 60 prosenttia ranskalai­sista piti Kansallista rintamaa »demokratialle vaarallisena puolueena».

Saman tutkimuksen mukaan yhä useampi oli toisaalta yhtä mieltä puolueen ajamista teemoista, kuten maahanmuuton ja islamin vaarallisuudesta.

»Vielä 1980-luvulla Kansallisen rintaman johdossa oli henkilöitä, jotka olivat kantaneet natsiunivormua ja jotka oli tuomittu sodan jäl­keen yhteistyöstä saksalaisten kanssa», Camus muistuttaa

Sellainen asia ei unohdu äänestäjiltä vuo­dessa eikä viidessäkään, vaan siihen tarvitaan pitkän aikavälin strategiaa, jota Kansallinen rintama nyt rakentaa. Camus’n mukaan val­taanpääsy on hankalaa tai jopa mahdotonta niin kauan kuin fasismin perintö elää äänes­täjien mielessä.

Tässä suhteessa Kansallisen rintaman tilanne eroaa Camus’n mukaan radikaalisti monista muista eurooppalaisista äärioikeisto­puolueista, jotka ovat nousseet perinteisestä oikeistosta.

»Siksi esimerkiksi pohjoismaalaiset äärioikeistolaiset liikkeet eivät edes halua olla yhteydessä Kansalliseen rintamaan», Camus sanoo.

Kansallinen rintama on luonut yhteyksiä lähinnä Italian Pohjoiseen liittoon, Itäval­lan ja Hollannin Vapauspuolueisiin, Belgian Vlaams Belangiin ja Puolan euroskeptiseen Uuden oikeiston kongressiin, joiden kanssa se muodostaa Euroopan parlamentissa yhteisen ryhmän.

»Kuuluminen ylikansalliseen ryhmään ei tarkoita kansainvälisyyden kannattamista», Camus muistuttaa. »Kaikkien näiden puolu­eiden kulmakivi on nationalismi. Ne toimivat hyvin erilaisissa kansallisissa konteksteissa.»

Miten siis tehdä Kansallisesta rintamasta salonkikelpoinen? Marine Le Pen on korvannut viittaukset toiseen maailmansotaan maahan­muutolla ja islam-kritiikillä. Hän puhuu kult­tuurien törmäyksestä ja Ranskan kansakun­nasta, joka rakentuu tietyn etnisen yhtenäi­syyden perustalle. Monikulttuurisuus on uhka.

Yksi kansakunta, yksi maa. Se on useiden nuorten puolueaktiivien ajama ajatus, Camus luonnehtii. Länsimainen malli on muita parempi, ja islam nähdään uhkaavana uskon­tona.

Marine Le Penin retoriikka hyödyntää vaiet­tuja kansallisia traumoja, Camus sanoo. Ne liittyvät siihen, että Ranska menetti viimei­set siirtomaansa Indokiinassa ja Algeriassa häviämällä sotia.

Algeriaan lähetettiin asevelvollinen ikä­luokka. Hävityn sodan jälkeen Ranskaan saa­pui noin miljoona pakolaista, Algerian alueella vuosikymmeniä asuneita ranskalaisia, jotka olivat menettäneet kaiken omaisuutensa.

»Näitä asioita ranskalainen yhteiskunta ei ole koskaan käsitellyt kunnolla», Camus sanoo.

Suurin osa Euroopan ulkopuolelta Rans­kaan tulleista maahanmuuttajista on mus­limeja entisistä siirtomaista. Jo ennen toista maailmansotaa Ranskassa eli noin 200 000 muslimia. Pariisin moskeija rakennettiin 1920-luvulla.

»Mutta koska Ranskan valtio ei laïcité-peri­aatteen mukaisesti tunnusta mitään uskon­toa, uskonnon harjoittamiseen liittyvät asiat on jätetty ulkopuolisiin käsiin. Imaamit ovat tulleet Algeriasta ja raha moskeijoiden raken­tamiseen Saudi-Arabiasta. Kun Ranskassa alkoi 1990-luvulla näkyä poliittisen islamin nousua, valtion oli jo liian myöhäistä puuttua asiaan», Camus sanoo.

Nyt maailman meno siivittää Marine Le Penin viestiä, Camus sanoo.

»Radikaalin poliittisen islamin nousu, ter­rorismi ja pakolaiskriisi luovat ilmapiirin, jossa Kansallinen rintama voi saada ääniä myös sel­laisissa vaalipiireissä, joissa sillä ei juuri ole aktiivista toimintaa.»

Viholliskuvan rakentaminen on helppoa, sillä radikaaleilla islamisteilla on pitkälti sama tavoite kuin Kansallisella rintamalla, Camus huomauttaa.

»Radikaalit islamistit tuskin panisivat pahakseen sitä, että Kansallinen rintama nou­sisi valtaan Ranskassa. Se jakaisi kansaa juuri heidän toiveidensa mukaisesti ja vahvistaisi muslimien tunnetta yhteiskunnan ulkopuo­lelle jäämisestä.»

Siihen tunteeseen on helppo tarttua. Isis käyttää sitä jo nyt rekrytoidessaan Euroopassa.

Camus kuitenkin katsoo, että viime vuo­den terrori-iskuista huolimatta Ranska on toistaiseksi välttynyt pahimmalta eli eri ryh­mien väkivaltaisilta yhteenotoilta. Ranskalai­nen yhteiskunta näyttää toistaiseksi kestävän sekä pakolaiskriisiä että terrori-iskuja jakau­tumatta kahtia.

»Ranskassa on siis olemassa toistaiseksi myös vahva Kansallisen rintaman vastainen liike.»

Kansallisen rintaman toinen kompastuskivi saattaa olla puolueen talouspolitiikka, joka on pohjannut hyvin yksinkertaiseen ajatukseen euron hylkäämisestä ja kansalliseen valuut­taan palaamisesta. Sillä pitäisi ratkaista sekä työttömyys että talouslama.

Kansallinen rintama katsoo myös, että ranskalaista teollisuutta on suojattava tuon­titulleilla, ja työpaikat on osoitettava ensisi­jaisesti ranskalaisille. Valtiolla on oltava vahva rooli, ja kaikenlaisten ylikansallisten elinten puuttuminen talouskysymyksiin on estettävä.

Osittain ohjelma muistuttaa äärivasemmis­tolaisia teesejä. Camus huomauttaa kuitenkin, että myös 1930-luvun fasismi ajoi työläisten oikeuksia: »Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole vasemmiston yksinoikeutta.»

Paluu frangiin ei kuitenkaan vetoa perin­teisen oikeiston äänestäjiin, jotka kaipaavat realistisempaa ja liberaalimpaa otetta talous­kysymyksiin. Puheet frangin palauttamisesta huolestuttavat koulutettuja äänestäjiä ja elä­keläisiä, jotka pelkäävät säästöjensä puolesta. Siksi puolueen sisällä käydään keskustelua uudesta, maltillisemmasta talouslinjasta.

Kansallisen rintaman suosio kertoo ennen kaikkea kansalaisten kyllästymisestä perintei­seen ranskalaiseen politiikkaan, Camus sanoo. Vallassa vuorotelleet oikeisto, vasemmisto ja keskusta eri variaatioissaan ovat jokainen vuo­rollaan pettäneet osan äänestäjistä.

»Äänestäjät käyttävät Kansallista rinta­maa myös eräänlaisena lobbausvälineenä. Se on tapa viestittää valtaapitäville puolueille asioista, joita ne eivät ota huomioon.»

Kansallisella rintamalla on lyömätön valt­tikortti: se ei ole koskaan ollut vallassa. Se on poliittisella kentällä ainoa puolue, joka voi sanoa ratkaisujensa olevan ainoita oikeita, koska käytäntö ei ole ainakaan toistaiseksi osoittanut niitä huonoiksi.

»Siksi on ollut mielenkiintoista seurata Perussuomalaisten hallituskautta. Kun ideologia joutuu realiteettien tulikokeeseen, rat­kaisut eivät aina olekaan niin yksinkertaisia kuin on ilmoitettu.»

Mutta niin kauan kuin valta karkaa käsistä, realiteetit voi mahduttaa ideologian muottiin. Kun kuvaan lisätään Ranskaa ja yleensä ottaen koko Eurooppaa ravisteleva identiteettikriisi, lähtökohdat ovat Kansalliselle rintamalle var­sin suotuisat.

»Eurooppa ei enää johda maailmaa, sen painopiste on siirtymässä muualle. Marine Le Pen voi tyytyä odottamaan, että ajan henki tekee töitä hänen puolestaan. Sillä selittyy myös se, ettei hänen tarvitse juuri nyt puhua lehdistölle.»

Ehkä Le Penin aika koittaa vasta vuoden 2022 presidenttivaaleissa, Camus arvelee. Vii­dessä vuodessa Kansallisella rintamalla on aikaa sopeuttaa strategiaansa.

 

Kirjoittaja on Ranskassa asuva vapaa toimittaja.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu