Aasian alueen jäätyneet konfliktit osoittavat kärjistymisen merkkejä. Se on osoitus siitä, että alueen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttumassa. Polttavinta on jännite Korean niemimaalla. Alueella on myös kolme muuta konfliktipistettä. Niistä jokainen on vuorollaan kuumentunut viime vuosina: Kiinan ja Japanin välinen aluekiista Senkaku/Diaoyu-saarista, Taiwanin kysymys ja Etelä-Kiinan meren aluekiista.
Alueen rauhan on tähän asti taannut se, että Yhdysvallat ja Kiina ovat hyväksyneet kylmän sodan lopputuloksen Aasiassa. Suurvallat ovat ylläpitäneet sitä näihin päiviin saakka. Nyt sekä Yhdysvallat että Kiina näyttävät olevan valmiita muuttamaan asetelmaa. Myös jotkin alueen pienemmistä valloista, kuten Pohjois-Korea, ovat haastaneet alueen tasapainon.
Uuden suurvallan nousu on alueellisen voimatasapainon ja maailmanrauhan kannalta yhtä ongelmallista kuin vanhan äkillinen vetäytyminen vastuistaan. Nyt itäisessä Aasiassa vaikuttavat samanaikaisesti molemmat tekijät.
Kylmässä sodassa kamppailtiin koko maailman herruudesta. Kaksi suurvaltablokkia haastoivat toisensa ideologisesti ja paikoin myös aseellisesti. Kylmä sota voidaan kuitenkin nähdä myös avoimena sotana rintamalinjoineen, voittajineen, häviäjineen ja sodasta jääneine kaunoineen.
Sodan hävinneellä osapuolella on taipumus kiistää lopputulos. Myös voittaja voi eri syistä luopua voittonsa hedelmistä. Klassisia esimerkkejä ovat kolmannen valtakunnan nousu sekä Englannin ja Ranskan haluttomuus ylläpitää ensimmäisen maailmansodan lopputulosta Euroopassa estämällä Saksan aseistautuminen uudelleen. Siihen maat olisivat kyenneet vielä ainakin 1930-luvun puoliväliin asti.
Itäisessä Aasiassa vallitsee nyt hieman samanlainen tilanne kuin 1920–1930-lukujen Euroopassa. Yhdysvaltojen uuden hallinnon linjauksissa on haluttomuutta sitoutua kylmän sodan lopputuloksen ylläpitämiseen. Kantojen ailahtelevaisuus viittaa myös siihen, ettei Yhdysvaltain hallinto ole vielä edes laatinut selkeää Aasian-politikkaa. Donald Trumpin hallinto on kuitenkin jo ehtinyt hylätä Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimuksen TTP:n. Ainakin retoriikan tasolla on hylätty myös presidentti Barack Obaman hallinnon »käännös Aasiaan» (Pivot to Asia). Trumpin hallinto on myös vaatinut Japania ja Etelä-Koreaa käyttämään aiempaa enemmän rahaa puolustukseensa ja vihjannut Yhdysvaltojen arvioivan uudestaan puolustussitoumuksiaan, jos näin ei tapahdu.
Kiina on jo noussut alueelliseksi vallaksi, ja maasta on kehittymässä suurvalta. Vahvan talouskasvunsa ansiosta Kiina on kyennyt uudistamaan ja vahvistamaan armeijaansa.
On arvioitu, että nykytahdilla Kiinan kansanarmeija pystyy haastamaan Yhdysvallat vakavasti ainakin alueellisesti noin kymmenessä vuodessa. Kiina on myös osallinen kaikissa alueen tärkeissä aluekiistoissa. Maa on ilmaissut selkeästi halunsa muuttaa vallitsevan status quon suurimmassa osassa niistä.
Itä-Aasian neljä aluekonfliktia ovat toisistaan erillisiä, mutta Yhdysvallat ja Kiina ovat osallisina jokaisessa niistä. Konfliktit ovat tulos useasta eri sodasta yli sadan viime vuoden ajalta. Kiina ja Japani sotivat keskenään useaan otteeseen vuosina 1894–1945, Kiina kävi sisällissodan vuosina 1946–1949 ja Korean niemimaalla sodittiin vuosina 1950–1953. Yhdysvallat osallistui Vietnamin sotaan vuosina 1964–1972. Myös Kiina oli Vietnamin sodan osapuoli.
1. Kiistoista vähiten polttava on Kiinan ja Japanin välinen. Se koskee Senkaku/Diaoyu-saaria Itä-Kiinan merellä. Saarikiistan taustalla on vuosien 1894–1895 sota, jonka lopputuloksena Taiwan ja tulkinnasta riippuen myös kiistellyt saaret luovutettiin Japanille. Japanin antauduttua vuonna 1945 kaikki vuonna 1895 luovutetut alueet tuli palauttaa Kiinalle. Senkakut jäivät kuitenkin Japanille, joka tosin katsoo liittäneensä ne alueisiinsa jo 1870-luvun lopussa. Silloin Ryukyu-saaret liitettiin keisarikuntaan.
Tämän tulkinnan laillisuuden Kiina on alkanut nyt kiistää. Kiinan mukaan saaret luovutettiin Japanille 1895, joten ne tuli palauttaa Kiinalle vuonna 1945. Saaret ovat kuitenkin niin mitättömiä, että niiden omistusta ei ole selvästi määritelty rauhansopimuksissa.
Kiinan päätösvallassa on, kuinka aktiivisesti se painostaa Japania asiassa. Japanille nykyiset rajat sopivat hyvin. Niin kauan kuin Japanin ja Yhdysvaltojen puolustussopimus on uskottava, Kiinan painostus todennäköisesti jää symboliselle tasolle. Jos Yhdysvallat vetäytyy alueelta, tilanne muuttuu.
On hyvä muistaa, miten Kiina valtasi Etelä-Kiinan meren Paracel-saaret Etelä-Vietnamilta vuonna 1974 tilanteessa, jossa Yhdysvallat vetäytyi hetkeksi silloisen liittolaisensa puolustamisesta. Vastaavassa tilanteessa Japanin osalta Kiina voisi yrittää tehdä samoin Senkaku/Diaoyu-saarille. Japani on kuitenkin aivan eri tason vastustaja kuin sodan väsyttämä Etelä-Vietnam oli, joten yritys olisi hyvin riskialtis ja johtaisi Japanin voimatoimin.
2. Kiina on samalla tavalla jaettu maa kuin Saksa oli kylmän sodan aikana. Hävittyään sisällissodan mantereella kommunisteille Kiinan tasavallan hallinto pakeni vuonna 1949 Taiwanille, jossa Yhdysvallat on suojellut sitä Korean sodan syttymisestä saakka. Kiinan kansantasavalta ei ole koskaan hyväksynyt jakoa, kuten ei myöskään Kiinan tasavalta. Vuoden 1958 jälkeen ei kahden hallituksen välillä ole kuitenkaan ollut laajoja sotatoimia.
Kiina on hyväksynyt tilanteen myös kylmän sodan jälkeen. Samoin on tehnyt Yhdysvallat, joka yhä takaa saaren turvallisuuden, vaikka solmikin diplomaattiset suhteet kansantasavaltaan vuonna 1979. Konflikti kuumenisi oitis uudelleen, jos Yhdysvallat liikkuisi status quosta kumpaan tahansa suuntaan – joko tunnustamalla Taiwanin tai hylkäämällä sen.
Jos Yhdysvallat peräytyisi puolustussitoumuksestaan, Kiina todennäköisesti painostaisi Taiwanin voimakeinoin hyväksymään jonkinasteisen yhdistymisen vanhaan emämaahansa – vaikka kasvava osa taiwanilaisista ei enää koe Manner-Kiinaa sellaiseksi.
Taiwanin oma hallinto voisi myös kiistää vallitsevan tilanteen ja julistaa saarensa itsenäiseksi Taiwanin tasavallaksi. Silloin asetelma murtuisi ja aseellinen konflikti alueella olisi lähes varma. Siksi Kiinan tasavallan eli Taiwanin jokaisen uuden presidentin valintaan liittyy riski.
Hiljattain virkaansa valittu presidentti Tsai Ing-wen ei näytä kiistävän asetelmaa. Taiwanin hallintoa hillitsee Kiinan aseellinen ylivoima ja oletus siitä, että Yhdysvallat ei tukisi Taiwania, jos se pyrkisi itse irrottautumaan nykyisestä asetelmasta.
3. Etelä-Kiinan merellä jokainen meren seitsemästä eri rantavaltiosta on esittänyt aluevaatimuksia saariin ja riuttoihin. Kiinan vaatimus on ongelmallisin: se vaatii aluevedekseen koko Etelä-Kiinan merta. Vaatimukselle ei olisi kansainvälisoikeudellisia perusteluja edes siinä tapauksessa, että muut kiistan osapuolet hyväksyisivät Kiinan omistusoikeudet alueen saariin.
Konflikti on kylmää sotaa vanhempaa perua. Jo Kiinan tasavalta esitti sotien välisenä aikana aluevaatimuksen Etelä-Kiinan mereen, mutta ei kyennyt laajentamaan aluerajaansa merialueelle. Kiinan vahvistuminen on palauttanut vaatimuksen maan ulkopolitiikan asialistalle.
Kiinan linnoitustyöt alueen saarilla ovat olleet mahdollisia, koska Yhdysvallat ei ole sitoutunut yksittäisten riuttojen puolustamiseen.
Maailmankaupan kannalta useat keskeiset laivalinjat kulkevat Etelä-Kiinan meren läpi, ja eri maiden laivastot käyttävät vesiä. Tähän asti Kiina on kuitenkin tyytynyt toimimaan vain »omilla» saarillaan eikä ole vielä häätänyt muiden valtioiden lipun alla kulkevia aluksia valvomiltaan alueilta.
Kiina valmistelee parhaillaan uutta aluevesilainsäädäntöä. Jos lainsäädäntö astuu
voimaan vuonna 2020, konflikti kärjistyy. Kiina valmistelee parhaillaan uutta aluevesilainsäädäntöä. Jos lainsäädäntö astuu voimaan vuonna 2020, konflikti kärjistyy. Lakivalmistelu viittaa siihen, että Kiina kiistäisi muiden valtioiden oikeuden rakentaa alueen saarille ja riutoille tukikohtia, kuten lentokenttiä ja satamia, tai eväisi vapaan purjehdusoikeuden alueella.
Vastaavasti jos Yhdysvallat vetäytyisi vaatimuksistaan alueella, Kiina todennäköisesi painostaisi muut rantavaltiot yksitellen aluemyönnytyksiin varsin nopeasti.
4. Korean niemimaalla jännitteet ovat viime aikoina kasvaneet huomattavasti. Niemimaa jaettiin kahtia Korean sodassa 1950–1953. Sota oli ensimmäinen, jossa kaksi ideologista blokkia ottivat kylmän sodan aikana yhteen taistelukentällä.
Se oli myös Korean sisäinen konflikti. Osapuolina olivat pohjoisen kommunistihallinto ja etelän autoritaarinen hallinto, joka muodostui pitkälti Japanin miehityskauden yhteistoimintamiehistä ja -naisista.
Sisällissodan takia konflikti ei ole täysin suurvaltojen hallinnassa. Pohjois-ja Etelä-Korea eivät ole muodollisesti keskenään edes aselevossa, ja maiden välillä on ollut toistuvia yhteenottoja.
Silti vuoden 1953 aselepo on toistaiseksi pitänyt, eikä yksikään osapuoli ole irtautunut siitä. Kiina on puolustusliitossa Pohjois-Korean kanssa ja Yhdysvallat vastaavasti Etelä-Korean kanssa.
Korean niemimaan »konsensukseen» on kuulunut, että Yhdysvallat ja Kiina pidättäytyvät aseiden käytöstä niemimaalla ja yrittävät hillitä Koreoiden keskinäistä nahistelua.
Huolestuttavaksi tilanteen tekee se, että sekä Pohjois-Korean että Yhdysvaltojen johtajat ovat virkaiältään nuoria. Huolta aiheuttaa myös Pohjois-Korean ydinaseohjelma. Iso kysymys on, osaako Pohjois-Korean uusi johtaja Kim Jong-un pelata kriisipeliä, kuten hänen isoisänsä ja isänsä osasivat, ja osaako presidentti Trump toimia samoin. Kumman tahansa osapuolen väärä liike voisi kuumentaa jäätyneen konfliktin.
Pohjois-Korean ydinase on hankala tekijä yhtälössä, sillä se kertoo yhtä paljon Pohjois-Korean epäluottamuksesta Kiinaa kuin Yhdysvaltoja kohtaan. Yhden tulkinnan mukaan ydinase on Pohjois-Korean yritys taata turvallisuutensa Kiinasta riippumatta. Hanke kuitenkin näyttää lisäävän epävakautta koko alueella.
Ydinase on suunnattu myös Etelä-Koreaa vastaan. Yhdysvaltojen peräytyminen Etelä-Korean puolustamisesta joko presidentti Trumpin hallinnon tai Etelä-Korean uuden presidentin Moon Jae-inin päätöksellä todennäköisesti altistaisi Etelä-Korean pohjoisen naapurinsa ydinasekiristykselle.
Vuonna 2008 Kiina solmi rajasopimuksen Venäjän kanssa. Tätä sopimusta eivät kummatkaan maat ole liiemmin mainostaneet.
Itä-Aasian rauha on ollut taattu, koska alueella on ylläpidetty kylmän sodan jälkitilaa. Lisäksi sodan lopussa vallinneet rintamalinjat on hyväksytty. Nyt alueen suurvallat näyttävät valmiilta muuttamaan tilannetta. Nykyinen turvallisuusjärjestelmä ei kuitenkaan pysy pystyssä ilman Yhdysvaltoja.
Jää nähtäväksi, ymmärtääkö presidentti Trump sen, että hänen edeltäjänsäkin ovat ajaneet Yhdysvaltain etuja ulottaessaan maansa puolustuksen itäiseen Aasiaan. Toisaalta Kiina on joka tapauksessa yhä vahvempi haastaja, vaikka Trumpin hallinto päättäisikin pysyä Aasiassa.
Konfliktien osapuolet tarvitsisivat diilin, joka toisi esiin Kiinan ulkopolitiikan toisen puolen: sen kyvyn joustaviin ratkaisuihin aluekiistoissa. Vuonna 2008 Kiina solmi rajasopimuksen Venäjän kanssa. Silloin se luopui osasta Siperiassa vaatimistaan alueista, kuten teki myös Venäjä.
Tätä sopimusta eivät kummatkaan maat ole liiemmin mainostaneet. Sopimus osoittaisi, että valtioiden rajat eivät ole maiden hallituksille niin pyhiä kuin ne antavat retoriikassaan ymmärtää.
Kiinan paluu kompromissien tielle helpottaisi itäisen Aasian tilannetta Korean niemimaan kysymystä lukuun ottamatta. Rauhan ja turvallisuuden takeiksi Itäisessä Aasiassa – jos missä – on tarve luoville diplomaattisille ratkaisuille.
Kirjoittaja on Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen (CEAS) professori Turun yliopistossa.
