Olin tavannut entistä Taliban-hallinnon sisäpiiriläistä Mullah Abdul Salaam Zaaefia aiemminkin. Tällä kertaa tapasimme heinäkuussa 2017 toimiessani Suomen väliaikaisena asiainhoitajana Kabulissa. Guantanamo Bayn vankileirillä vietetyt vuodet olivat jättäneet häneen jälkensä, ja Zaaef vietti aikaansa viljellen maataan.
Persikkasato oli kypsymässä ja ihastelimme hyvää satoa.
Halusin puhua Zaaefin kanssa Taliban-liikkeen ideologiasta ja sodan kulusta. Afganistanin hallinto oli ollut altavastaajana jo pitkään. Ilmassa oli spekulaatiota rauhantunnusteluista talibanien kanssa. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitkä olisivat talibanien ehdot mahdolliselle rauhansopimukselle. Ne eivät yllättäneet minua.
Tämänhetkiset talibanien vaatimukset eivät ole suuresti muuttuneet kesästä 2017.
Taliban on systemaattisesti pitänyt kiinni siitä, että ulkomaiset »vääräuskoiset valloittajat» on häädettävä maasta. Tämä on ollut kantava uskonnollinen ja poliittinen perustelu rivitaistelijoiden uhrauksille. Se ei voi perääntyä siitä menettämättä uskottavuuttaan kannattajiensa keskuudessa.
Taliban haluaa muuttaa maan islamilaista lakia noudattavaksi yhteiskunnaksi ja tehdä nykyiseen perustuslakiin itselleen suotuisia muutoksia. Se pitää muutosten yksityiskohtia pimennossa, mihin liittyy tietoista strategista mystisyyttä. Kyse on paitsi liikkeen sisäisen koheesion ylläpitämisestä myös neuvottelutaktiikasta.
Kesällä 2017 Taliban-liike ei vielä uskonut sopimukseen Yhdysvaltojen kanssa.
29. helmikuuta 2020 osapuolet allekirjoittivat historiallisen sopimuksen, jonka mukaan Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista toukokuun alkuun 2021 mennessä. Taliban puolestaan takaisi, että Afganistanista ei muodostu uutta alustaa globaalille terrorismille.
Vetäytymisen takaraja on nyttemmin lipsunut, mutta Afganistanin tulevaisuuden isoa kuvaa se ei muuta.
Sovun taustalla oli presidentti Donald Trumpin lupaus lopettaa Yhdysvaltojen »ikuisuussodat» Lähi-idässä ja Afganistanissa. Koronapandemia, Yhdysvaltojen talous- ja työllisyyskysymykset sekä erityisesti Kiinan nousu Yhdysvaltojen haastajaksi ovat verottaneet amerikkalaisten haluja laittaa rahaa ja resursseja Afganistanin pohjattomaan Molokin kitaan.
Sodassa on kuollut 157 000 ihmistä, joista 43 000 on siviilejä. 2 300 yhdysvaltalaista sotilasta on kaatunut, ja sota on maksanut amerikkalaisille veronmaksajille 800 miljardia dollaria.
Käytännössä Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat hävinneet taistelun sitkeälle vastustajalle.
Vuonna 2001 aloitettu sotilaallinen väliintulo ei ole tuottanut haluttua tulosta. Talibania ei ole vuosien kovasta yrityksestä huolimatta kukistettu. Valtaosa maasta – kaupunkeja lukuun ottamatta – on nykyään joko liikkeen täysin kontrolloimia tai sen vaikutusvallan piirissä. Vaikutusvaltansa ja varjohallintonsa avulla talibanit kykenevät hallitsemaan myös hallituksen kontrolloimilla alueilla. Kukaan valtion virkamies ei ole turvassa talibanien iskuilta tai kiristykseltä.
Tarkkoja lukuja talibanien kontrolloimista alueista on vaikeaa saada. Riippuen siitä, miltä taholta asiaa kysytään, arviot vaihtelevat 20:stä 70 prosenttiin. 16 maan 34 läänin pääkaupungeista on kuitenkin Talibanin saartamia. Useissa piirikunnissa hallituksen läsnäolo tarkoittaa, että ainoastaan ydinkeskusta on hallituksen turvallisuusjoukkojen hallinnassa. Silti Taliban kykenee halutessaan tekemään iskuja myös kaupunkien ydinkeskustoihin.
Edes suojattu, eliitin ja kansainvälisen yhteisön asuttama Helsingin ydinkeskustan kokoinen niin kutsuttu vihreä vyöhyke Kabulin ytimessä ei ole turvassa. Muistan useat talibanien tekemät raketti-iskut alueelle. Lähin putosi muutaman sadan metrin päähän asunnostani.
Kyse on optiikasta: miten Yhdysvallat pääsee vetäytymään kunniallisesti Afganistanista.
Itsemurhaiskuja tapahtuu tasaisin väliajoin aivan Kabulin ydinkeskustassa.
Eräänä aamuna olin kirjoittamassa raporttia Helsinkiin, kun ulkoa kuului kova jysähdys. Tähysin suurlähetystön parvekkeelta, mitä oli tapahtunut. Läheiseltä Massoud Circle -liikenneympyrältä nousi musta savu. Taas oli sattunut autopommi-isku. Alustavien tietojen mukaan noin 6–8 kuollutta ja useita loukkaantuneita. Se oli jo neljäs isku viikon sisällä.
Ajatukset risteilivät päässäni: Mitä me oikein teemme täällä? Mitä Nato kumppaneineen kuvittelee saavansa aikaan tällaisessa paikassa? Sota on jatkunut 17 vuotta eikä loppua näy, kirjoitin päiväkirjaani.
Afganistanin hallinto on enenevissä määrin alakynnessä ja altavastaajan asemassa. Afganistanin turvallisuusjoukko ANDSF on miesvahvuudeltaan ja sotakalustoltaan hieman Talibania suurempi, mutta talibaneilla on hieman enemmän rahaa tarpeisiinsa nähden. Molemmilla on ulkoisia tukijoita.
Talibaneilla on paremmat kyvyt aloittaa hyökkäyksiä, ja liikkeen sisäinen koheesio on huomattavasti vahvempi kuin korruptiosta, heikosta moraalista ja loikkauksista kärsivän ANDSF:n. Vaikka talibaneillakin on sotaväsymystä, sen poliittinen ja sotilaallinen johto katsoo voivansa odottaa, että jo luhistumisen partaalla oleva Kabulin hallinto menettää lopullisesti otteensa.
Presidentti Joe Bidenilla on ollut vain huonoja vaihtoehtoja punnittavanaan. Vetäytymisestä seuraa liittolaisten joukkopako, sillä ilman Yhdysvaltojen läsnäoloa ei millään muulla maalla ole edellytyksiä toimia maassa. Tämä taas aiheuttaa ketjureaktion Afganistanin turvallisuusjoukoissa, jotka ajautuvat sekasortoon.
Sotilaallisen läsnäolon jatkaminen taas merkitsee jo liki 20 vuotta jatkuneen sodan pitkittämistä vailla minkäänlaista näköalaa poliittisesti hyväksyttävästä lopputulemasta. Jatkamalla Yhdysvaltojen ja Talibanin välistä sopimusta Biden voi lähinnä ostaa aikaa ja siirtää epämiellyttäviä päätöksiä tuonnemmaksi.
Yhdysvallat yrittää kätilöidä jonkinlaista väliaikaishallintoa, jossa Taliban ja nykyhallitus jakaisivat vallan. Tässä on kyse optiikasta: miten Yhdysvallat pääsee vetäytymään kunniallisesti Afganistanista. Väliaikaishallinnon elinkelpoisuus, jos sellaiseen ylipäätänsä päädytään, ei vaikuta kovinkaan hyvältä.
Taliban haluaa presidentti Ashraf Ghanin vaihtoon.
Kabulin hallinnon sisällä ja myös sen ulkopuolella on koko joukko sotaherroja ja muita sotataloudesta hyötyviä voimahahmoja, jotka eivät välttämättä suostu yhteistyöhön talibanien kanssa. He ovat valmiita heittämään kapuloita rattaisiin.
Näitä ovat muun muassa uzbekkien voimahahmo Abdul Rashid Dostum, suomalaisille ISAF-sotilaillekin tuttu Pohjois-Afganistanin entinen Balkhin läänin kuvernööri Mohammad Atta Noor sekä Hezb-e-islami puolueen johtaja ja legendaarinen sotalordi Gulbuddin Hekmatyar.
On myös mahdollista, että sotaherrat vaihtavat puolta sen mukaan, mikä taho on niskan päällä. Puolien vaihdosta on Afganistanin lähihistoriassa paljon esimerkkejä: kyse on selviytymisstrategiasta.
Jos viime vuosien ailahteleva ja ajoittain suorastaan kaoottinen Afganistanin sisäpolitiikka on yhteiskunnallisen pulssin mittari, luvassa on poliittista turbulenssia riippumatta siitä, onko Taliban mukana jonkinlaisessa poliittisessa ratkaisussa. Maan ajautuminen kaaokseen on täysin mahdollista.
Olli Ruohomäki tapasi Taliban-hallinnon sisäpiiriläiset Mullah Abdul Salaam Zaaefin ja Ahmed Mutawakilin kesällä 2017. Kuva: Olli Ruohomäen kotialbumi
Miltä sitten näyttäisi talibanien hallitsema Afganistan?
Taliban on ultrakonservatiivinen poliittinen ja uskonnollinen liike, joka syntyi Kandaharissa Afganistanin sisällissodan aikana vuoden 1993 tienoilla. Liikkeen ideologiassa yhdistyy antimodernistinen maailmankatsomus, perinteinen maaseudun konservatiivinen elämäntapa ja vanhoillinen islamintulkinta.
Ikivanhat heimosäännöt, jotka kiteytyvät käsitteeseen pashtunwali, ovat olennainen osa pataanien identiteettiä. Pashtunwaliin kuuluvat kunnian, koston, vieraanvaraisuuden ja turvapaikan antamisen säännökset. Heimojen vapaus ja erityisesti vierasmaalaisten ja vääräuskoisten käskynhaltijoiden vastustaminen Allahin nimessä ovat keskeinen osa pataanien ajattelua. Tässä mielessä kyse ei ole vain talibanien ideologiasta.
Mitä tulee Afganistanin islamilaiseen luonteeseen, talibanien ajattelu kiteytyy siihen, että Allah viime kädessä määrää miten tulee elää. Käytännössä uskonoppineiden neuvosto tulkitsee Allahin tahtoa lakeihin ja määräyksiin. Mikäli Taliban tulisi osaksi jonkinlaista yhteishallintoa, vaatisi se uskonnollisten asioiden ministeriön itselleen. Tämä puolestaan antaisi Talibanille suuren liikkumatilan säätää ja määritellä yhteiskunnallisia asioita.
Osviittaa talibanien hallintotavasta antaa sen toiminta kontrolloimillaan alueilla.
Vielä 2000-luvun alusta aina vuosikymmenen vaihteeseen asti Taliban suhtautui vihamielisesti ulkomaisten rahoittajien kehitysyhteistyöhankkeisiin ja ylipäätänsä Kabulin hallinnon ylläpitämään infrastruktuuriin ja palveluihin. Sittemmin sen asenteissa on tapahtunut suuri muutos.
Tämä näkyy esimerkiksi talibanien uusimmassa sodankäynnin sääntöjen käsikirjassa eli Layhassa, joka kieltää julkisen omaisuuden tuhoamisen ja siviilien tappamisen.
Joillakin alueilla valtion rahoittamat koulut ja klinikat saavat toimia. Jopa tyttöjen opiskelu sallitaan, mutta paikallisen konservatiivisen kulttuurin takia vain ala-asteella. Tässä on tosin vaihtelua, ja joillakin alueilla yläkoulukin on sallittu. Muutoksien taustalla on pataaniyhteisöistä Talibania kohtaan kummunnut paine suhtautua myötämielisemmin erilaisiin julkisiin palveluihin.
Talibaneja on demonisoitu mediassa. Tähän on hyvät syynsä, sillä julkiset teloitukset, varkaiden käsien katkomiset ja burkaan pakotetut naiset ovat syöpyneet kansainvälisen yhteisön mielikuvaan. Mikäli liike pääsisi vallankahvaan, monet demokratian ja ihmisoikeuksien kehitysaskeleet ottaisivat merkittävästi takapakkia. Tätä eivät monet koulutetut nuoret afgaanit hyväksyisi.
Taliban pitää Saudi-Arabiaa yhteiskunnallisena mallinaan ja on ihmetellyt, miksi Saudi-Arabia kelpaa lännen liittolaiseksi mutta Taliban ei. Talibanien visio valtiosta onkin astetta konservatiivisempi versio saudien mallista.
Kansainväliselle yhteisölle erityisesti naisten oikeuksien merkittävät heikennykset olisivat kova pala nieltäväksi, sillä Afganistanin sotaa on perusteltu naisten oikeuksien puolustamisella.
Toisaalta talibanien poliittinen johto ymmärtää, että paluu 1990-luvun islamilaisen emiraatin aikakauteen ei ole mahdollista.
Talibanien entinen ulkoministeri Ahmed Mutawakil perusteli taannoin minulle liikkeen suhtautumista ihmisoikeuksiin 1990-luvulla sananlaskulla: »kun auton moottori on rikki, ilmastointilaite on ylellisyyttä». Tulkitsin vastauksen niin, että tilanne sisällissodan riivaamassa maassa oli kaoottinen ja koko yhteiskuntarakenne vielä valinkauhassa.
Talibanit tiedostavat, että ympäröivä maailma on muuttunut vuosikymmenien saatossa.
Se haluaa tunnustusta kansainväliseltä yhteisöltä, eikä liike halua joutua eristyksiin. Lisäksi naapurit, erityisesti Pakistan ja Iran, eivät hyväksyisi entisen kaltaista emiraattia naapurikseen. Nämä näkisivät mieluusti Kabulin vallankahvassa Islamabadille ja Teheranille myötämieliset hallinnot.
Varmaa on, että talibanit ovat merkittävä osa Afganistanin poliittista tulevaisuutta. Taliban on osa maan monimuotoista dna:ta, erityisesti pataanien asuttamilla alueilla eteläisessä ja itäisessä Afganistanissa.
Vaihtoehtoina ovat jonkinlainen yhteishallinto muiden afgaanitahojen kanssa, vallan anastaminen väkivalloin muiden kiistellessä keskenään, vallan vahvistaminen sen ennestään jo kontrolloimilla alueilla tai joku yhdistelmä näistä.
Todennäköisintä kuitenkin on, että Taliban-hallinto tekee paluun, mutta tällä kertaa eräänlaisena »kevytversiona». Aika näyttää, mitä tämä pitää sisällään.
Kansainvälinen yhteisö ei voi jättää Afganistania oman onnensa nojaan. Siviiliyhteistyötä täytyy voida tehdä myös talibanien hallinnoimassa maassa. Talibanien hirmuhallinnon aikana maassa oli useita kansainvälisten järjestöjen tavallisia afganistanilaisia hyödyttäviä kehitysyhteistyöprojekteja. Helppoa se ei tule olemaan. Yhteistyön pelisäännöt menisivät kokonaan uusiksi.
Puhuimme Talibanin Zaaefin kanssa siitä, miltä Afganistan näyttäisi rauhantilassa.
Vaikka vuoristoinen maa näyttää karulta, siellä kasvaa erilaisia hedelmäpuita ja viljaa, eikä kansa kärsisi aliravitsemuksesta. Maaperässä on mittavat mineraaliesiintymät. Periaatteessa Afganistan voisi rahoittaa oman kehityksensä.
Zaaef toivotti ulkomaalaiset siviilit tervetulleiksi tekemään yhteistyötä maan kehittämiseksi.
Kirjoittaja on vieraileva johtava asiantuntija Ulkopoliittisessa instituutissa.
