Afganistanin sodan jälkipyykki on Suomessa vasta alkanut, ja kaksi tuoretta kirjaa antaa kaivattua näkökulmaa suomalaisten toimintaan osana laajempaa kansainvälistä yritystä juurruttaa demokratiaa Afganistaniin.
Antropologiaa opiskellut toimittaja Maija Liuhto muutti vuonna 2015 Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin. Hänen kirjansa Toimittajana Kabulissa ruotii itsekriittisesti länsimaalaisten tapaa liikkua Afganistanissa »laput silmillä».
Vaikka toimittajat olivat kiinnostuneita Afganistanin tilanteesta, työskenteli harva heistä pääkaupungin ulkopuolella niissä olosuhteissa, joissa valtaosa afganistanilaisista eli. Kabulin kuplasta vuoti vuorostaan valikoidusti tietoa maan ulkopuolelle.
Liuhto keskittyy teoksessaan kuvaamaan arkielämänsä ja afganistanilaisten ystäviensä ja haastateltaviensa kautta Afganistanin yhtenäisyyttä uhkaavia jakolinjoja.
Kabulin kuplassa sota Talibania vastaan tuntui terrori-iskuja ja kidnappauksia lukuun ottamatta kaukaiselta. Heikkoa turvallisuustilannetta seurattiin jatkuvasti Twitterissä.
Viestipalvelua käyttivät ahkerasti myös Afganistanin hallinnon työntekijät. Liuhdon mukaan monet heistä olivat läpeensä korruptoituneita ja »maahantuotuja» pataaninationalisteja. Talibanien vahvistuessa presidentti Ashraf Ghanin hallinto tukeutui yhä enemmän ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneisiin sotaherroihin. Näiden vastustajat siirtyivät talibanien puolelle.
Myös Ghanin hallinto tuntuu eläneen kuplassa Afganistanissa vallitsevasta todellisuudesta. Koska monet hallinnon edustajat olivat viettäneet pitkiä aikoja ulkomailla, oli heillä ulkomaisten journalistien tavoin hatara käsitys Afganistanin yhteiskunnasta.
Hallinnon edustajat kirjoittivat Twitter-viestejään englanniksi. Kohdeyleisö oli pikemminkin hallintoa pystyssä pitävä kansainvälinen yhteisö kuin yhä enemmän talibaneja tukeneet afganistanilaiset.
Kabulin ulkopuolella turvallisuustilanne heikkeni. Afganistanin armeija lopetti tappiolukujensa julkaisemisen. Poliisikoulussa alaikäisiä oppilaita valmisteltiin taistelemaan kapinallisia vastaan. Pääosin pohjoisen vähemmistöryhmistä tulevien opiskelijoiden mukaan »etelässä lähes kaikki paikalliset liittyvät talibaneihin.»
Liuhdon mukaan länsimaissa tarkasteltiin Afganistania vääristä lähtökohdista. Käynnissä oli sisällissota, jossa islamilla oli keskeinen merkitys. Naisten oikeuksilla ja »mustavalkoisella vastakkainasettelulla oikeutettiin osaltaan epäsymmetristä sotaa.»
Talibanin ja heidän tukijoidensa näkökulmaa ei yritettykään ymmärtää. Monet maaseudun asukkaat tahtoivat lähinnä välttyä vääräuskoisten miehittäjien pommituksilta.
Afganistanilaiset tuskin tekivät suurta eroa eri kansallisuuksia edustaneiden sotilaiden suhteen. Joidenkin afganistanilaisten mielestä maassa palvelleet suomalaissotilaatkin kuuluivat vääräuskoisten miehittäjien joukkoon.
Entisen ammattisotilaan ja jännityskirjailijan Seppo Mustaluodon Kontakti! Erikoisjoukkojen sotilaina Afganistanissa on ensimmäinen kirja suomalaisten erikoisjoukkojen työstä Afganistanissa. Neljän sotilaan kertomuksissa Afganistan kuvataan erikoisjoukkojen korostuneen maskuliinisesta ja väkivaltaisesta sotilasperspektiivistä.
Mustaluodon teos antoi lisätietoa suomalaissotilaiden toiminnasta Afganistanissa, mistä kirjoitin huhtikuussa esseen Helsingin Sanomiin. Kertomuksissa keskitytäänkin sotilaille ymmärrettävästi taistelukuvauksiin.
Ruohonjuuritason kertomusten kapeus näkyy kuitenkin siinä, että sotilaillakin tuntui olevan »laput silmillä»: Afganistan jää etäiseksi taistelukentäksi, afganistanilaiset varjoiksi. Afganistan ei tunnu juuri herättäneen kiinnostusta maana tai yhteiskuntana. Sotaa ei myöskään saateta laajempaan suomalaiseen tai kansainvälispoliittiseen kontekstiin.
Tämä herättää kysymyksen, missä määrin Afganistanissa työskennelleiden suomalaissotilaiden toimet oli sidottu laajempaan strategiaan. Suomessa operaation johto ei selvästi ollut tilanteen tasalla. Sotilaat liikkuivat tienvarsipommeista huolimatta panssaroimattomilla ajoneuvoilla. Talibanilla oli osin raskaampi aseistus kuin suomalaisilla. Akuutteja varustepuutteita korvattiin muunmaalaisten sotilaiden avulla.
Afganistanin myötä Puolustusvoimissa alettiin herätä posttraumaattisen stressin vakavuuteen, jota kuvataan teoksessa kiitettävästi. Taisteluista ja kovasta operaatiotemposta koitui seurauksia sotilaille ja heidän puolisoilleen. Yhden taistelijan stressiä ei toisella Afganistanin reissulla helpota tieto siitä, että hänestä on tulossa isä.
Jo ennestään vähäinen mielenkiinto huonosti tunnettua Afganistania kohtaan hupeni vuonna 2014, kun valtaosa kansainvälisistä joukoista vetäytyi. Liuhto lukeutuukin niiden harvojen journalistien joukkoon, jotka pyrkivät pitämään meitä ajan tasalla Afganistanista.
Jos Mustaluodon sotilaiden kuvauksissa Afganistan näyttäytyy turhauttavana operaation johdon tilannekuvan takia, on Liuhdon tuomio lohduton: länsimaiden epäonnistumisen vuoksi Taliban palasi valtaan.
Liuhdon mukaan suuri vastuu epäonnistumisesta kuuluu medialle, jonka olisi pitänyt nähdä sodan sumun läpi. Sama koskee sotilaita. Mustaluoto kirjoittaakin, että »salaisuuden verhoa täytyy pystyä raottamaan, kun tapahtumista on kulunut jo lukuisia vuosia».
Kirjoittaja on sotatieteiden dosentti ja vieraileva tutkija Aleksanteri-instituutissa.
