Lila Abu-Lughold kysyy uudessa kirjassaan, tuleeko musliminaiset pelastaa (Do Muslim Women Need Saving). Columbian yliopiston antropologian professori haluaa kyseenalaistaa länsimaissa vallitsevan käsityksen musliminaisista, jotka nähdään ensisijaisesti uhreina ja länsimaisten naisten vastakohtana. Abu-Lugholdin mukaan tämä käsitys toimii vallan välineenä ja pönkittää lännen moraalista ylemmyydentunnetta.
Kirjan kritiikin keskiössä on paljon esillä ollut ajatus siitä, että naisten oikeuksia tulee puolustaa yleismaailmallisesti. Abu-Lugholdin mukaan tämä oikeusdiskurssi yksinkertaistaamoninaisia ongelmia. Siksi lähtökohdaksi tulee ennemmin ottaa ajatus siitä, että ei ole olemassa yhtä kulttuurista tai uskonnollista selitystä naisten kokemille ihmisoikeusloukkauksille.
Abu-Lughold esittää, että naisten (ja miesten) kokema kärsimys on ennen muuta seurausta köyhyydestä ja erilaisista paikallisista sekä globaaleista eriarvoisuuksista. Kulttuurit ja elämäntavat eivät ole muuttumattomia, vaan tulosta valtioiden ja kansakuntien rajat ylittävästä historiallisesta kanssakäymisestä.
Professorin mukaan länsimaat ovat osavastuussa muslimimaiden eriarvoisuudesta, eikä siirtomaavallan ajan tai viime vuosikymmeninä Irakiin ja Afganistaniin tehtyjen sotilaallisten väliintulojen vaikutusta tule vähätellä.
Lisäksi Abu-Lugholdin kritiikki kohdistuu oikeusdiskurssin taustalla olevaan ajatukseen naisten valinnanvapaudesta ja suostumuksesta. Professori kysyy kirjassaan, mitä vapaa valinta ja suostumus tarkoittavat, jos ja kun ihminen on sosiaalinen olento. Yksilön todellisia toiveita on vaikea erottaa yksilön sosiaalisista velvoitteista niin muslimiyhteisössä kuin länsimaissakin.
Esimerkiksi niin sanottu populaariin yleistietoon perustuva kirjallisuus ylläpitää Abu-Lugholdin mukaan kuvaa musliminaisista uhreina. Hän nostaa esille monia esimerkkejä, kuten suomeksikin käännetyn Ayaan Hirsi Alin elämäkertaromaanin Pakomatkalla.
Abu-Lughold kritisoi sukupuoliorientalismiksi kutsuttua suuntausta, joka kertoo kauhukertomuksia musliminaisten kokemista vääryyksistä ja siitä, kuinka naiset pakenevat väkivaltaiseksi esitettyä islamin kulttuuria. Sukupuoli-orientalismin tyyliin kirjat käsittelevät paljon väkivaltaa ja naisen seksuaalisuutta.
Abu-Lugholdin kritiikki kohdistuu ennen kaikkea siihen, että sensaatiohakuisten yksilöiden kertomusten varaan rakennettu populaaritieto on saanut ylivallan tieteelliseen tutkimukseen nähden. Professorin mukaan populaaritieto ei jätä tilaa etnografisille tutkimuksille, jotka eivät sovi vallitsevaan kerrontatapaan.
Esimerkiksi kelpaa musliminaisten käyttämä huntu, joka on osa kunniakäsitystä ja moraalijärjestelmää. Abu-Lugholdin etnografinen tutkimus osoittaa, että kunnialla, joka käsittää sekä naisten että miesten seksuaalisen siveyden, on tärkeä asema muslimiyhteisöissä. Siksi professori kyseenalaistaa kunniamurhan käsitteen: monissa länsimaissa vallalla oleva puhetapa pelkistää keskustelun kunniasta kunniamurhaan ja johtaa näin koko moraalijärjestelmän halventamiseen.
Läntiset arvot eivät kirjoittajan mukaan anna sijaa sille, miten musliminaiset itse näkevät itsensä. Oikeusdiskurssin vaarana on, että keskitymme luomaan »meidän» ja »heidän» välisiä eroja sen sijaan, että yrittäisimme ymmärtää ihmisten elämää eri konteksteissa.
Länsimaissa vallitsevaa käsitystä hunnusta musliminaisten alistamisen välineenä kritisoi myös Harvardin yliopiston islamin tutkimuksen professori Leila Ahmed.
Kirjassaan A Quiet Revolution Ahmed käsittelee hunnun merkitystä ja historiaa niin Yhdysvalloissa kuin Lähi-idässä. Ahmedin mukaan huivin käytöllä tai käyttämättä jättämisellä ei useinkaan ole ollut mitään tekemistä uskonnollisuuden kanssa.
Ahmed osoittaa, kuinka 1900-luvun alkupuolella moni nainen esimerkiksi Egyptissä luopui huivista ennemminkin lännen imperialismin kuin sekularisoitumisen vuoksi. Moni nainen koki, että läntinen käsitys islamin alempiarvoisuudesta visualisoitui nimenomaan huivissa, ja jätti siksi huivin pois.
1970-luvulla Egyptin presidentti Anwar Sadatin niin kutsuttu avoimuuspolitiikka tuki Muslimiveljeskuntaa ja muita uskontoon vetoavia sosiaalisia liikkeitä, mikä puolestaan toi huivit pikkuhiljaa takaisin Egyptin kaduille ja yliopistoihin.
Lisäksi huivia ja siihen liittyviä stereotypioita pidetään yleensä selitystekijänä sille, että musliminaisten mahdollisuudet edetä urallaan ovat rajalliset. Ahmed kumoaa käsityksen: Egyptissä naisten uralla eteneminen on edelleen vaikeaa, olivatpa naiset pukeutuneet huiviin tai eivät. Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa musliminaiset ovat päässeet etenememään korkeisiin virkoihin huivista tai huivittomuudesta riippumatta.
Kirjoittaja tutkii nykypäivän Egyptin sekularismia Euroopan yliopistoinstituutissa Firenzessä.
Leila Ahmed: A Quiet Revolution. The Veil’s Resurgence, from the Middle East to America. Yale University Press 2011, 360 s.
