Modernin maailman ensimmäisen demokratian toiminta alkoi lupaavasti.
Pennsylvanian edustajiston puheenjohtaja, suomalaissukuinen John Morton saapui siirtokuntansa delegaation itsenäistymisäänestykseen myöhässä ja äänesti itsenäisyyden puolesta. Kaksi itsenäisyyttä vastustanutta edustajaa olivat jo ehtineet poistua paikalta.
Elettiin vuotta 1776. Äänestys käänsi Pennsylvanian kannan myönteiseksi, minkä seurauksena kongressin vaatimus siirtokuntien yksimielisyydestä täyttyi ja näin syntyi Amerikan Yhdysvallat.
Nuoren liittovaltion vallanvaihdot tapahtuivat rauhanomaisesti. Kun järjestyksessä toinen presidentti John Adams hävisi vaalit, valta siirtyi vastakkaista poliittista laitaa edustavalle Thomas Jeffersonille vuonna 1796. Adams oli federalisti ja kannatti vahvaa keskushallintoa. Hän oli pettynyt Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksiin ja halusi vahvistaa suhteita Britanniaan. Jefferson puolestaan ajoi osavaltioiden laajoja oikeuksia ja suhtautui myönteisesti Ranskan vallankumoukseen.
Jefferson sai 71 ääntä, kun voittoon vaadittiin 70 ääntä. Poliittista täyskäännöstä merkinnyt niukka vaalitulos hyväksyttiin ilman kapinointia, mikä on nuoren demokratian kohdalla poikkeuksellista. Toisin kävi esimerkiksi juuri Ranskassa, jossa vallitsi poliittinen kaaos.
Yhdysvaltojen tilannetta selittää se, että molempia ehdokkaita kunnioitettiin valtion perustajina, ja he arvostivat toisiaan. Jefferson oli toiminut Adamsin varapresidenttinäkin ennen omaa presidenttikauttaan. Poliittiset puolueet hakivat Yhdysvalloissa vasta muotoaan ja kaksipuoluejärjestelmä oli vasta syntymässä.
Parisataa vuotta myöhemmin jotain on muuttunut niin amerikkalaisissa, presidentti-instituutiossa kuin demokratiassa. Vaalitulos on johtanut väkivaltaisiin mellakoihin, ja osa kansasta pelkää vastapuolen voiton merkitsevän liittovaltion tuhoa. Yhteiskunnan muutoksen on tehnyt näkyväksi repivää retoriikkaa käyttävä entinen ja tuleva presidentti Donald Trump.
Trump on poikkeuksellinen presidentti, koska hän ei pyri yhdistämään kansaa, toisin kuin useimmat edeltäjänsä, sanoo Pohjois-Amerikan tutkija, Helsingin yliopiston emeritusprofessori Markku Henriksson.
”Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä on aina ollut jakautunut, mutta voimakas polarisaatio ja törkeä kielenkäyttö ovat korostuneet viime vuosina. Nyt lähes kymmenen vuoden ajan politiikka on pyörinyt täysin Trumpin ympärillä”, hän tiivistää.
Henriksson tuntee Yhdysvaltojen presidentit läpikotaisin. Hän on tutkinut maan poliittista historiaa vuosikymmenien ajan ja kirjoittanut aiheesta tuhansia sivuja.
Henrikssonin mukaan jakautumiskehitys on kuitenkin ollut jopa salakavalaa.
Aikoinaan vasta itsenäistyneen liittovaltion yhtenäisyydelle oli tärkeää, että presidentti saattoi erimielisiä poliitikkoja yhteen. Yhtenäisyyteen on pyritty varsinkin kriiseissä: sisällissodassa, maailmansodissa ja viimeksi ”terrorismin vastaisessa sodassa”.
2000-luvun alussa presidentti George W. Bushin retoriikassa korostui ulkoinen uhka, jota vastaan amerikkalaisten tuli asettua yhtenä rintamana.
Bush ja Irakin sota johtivat kuitenkin median entistä selkeämpään kahtiajakautumiseen, Henriksson kertoo. Ensiksi toimittajat kritisoivat toisiaan itsesensuurista sodan raportoinnissa, minkä seurauksena he alkoivat ilmaista voimakkaasti kantaansa sodan puolesta tai sitä vastaan. Kansa seurasi perässä.
Presidenttien yhtenäisyyspyrkimyksistä huolimatta polarisoivan kielenkäytön juuret ovat syvällä, Henriksson huomauttaa. Lehdet nimittelivät jo ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia tyranniksi.
Trumpin tulevan hallinnon nimityksistä ja politiikasta on tihkunut vähitellen tietoja, vaikka ilma on vielä sakeana spekulaatioista. Kampanjassaan Trump on lupasi karkottaa asevoimien tuella paperittomia maasta ja armahtaa kongressin valtauksesta tuomittuja.
Kun valtaa käyttää epätavanomainen presidentti, moni miettii, kuinka todelliset mahdollisuudet hänellä on suosia omiaan ja lamauttaa poliittisia vastustajiaan. Kuin huomaamatta presidentillä vaikuttaa olevan lähes rajoittamaton valta-asema.
Henriksson uumoilee, että Trump jakaa kansaa entisestään ja ajaa mahdollisuuksiensa mukaan myös omaa etuaan.
Thomas Jefferson halusi, että kongressi olisi voimakkain valtaa käyttävä instituutio. Kongressille kuuluu yhä suurin lainsäädännöllinen valta sekä oikeus vahvistaa muun muassa presidentin nimitykset ja ulkovaltojen kanssa tehdyt sopimukset.
Presidentin tehtäviä ei ole kuitenkaan perustuslaissa tarkoin määritelty, Henriksson sanoo.
Perustuslakiin ei haluttu luoda kaikkivaltiasta presidentti-instituutiota. Perustuslain kirjoittajat luottivat johtajien valtiomiestaitoon ja siihen, että kansalaiset vahtivat vallanpitäjiä. Amerikkalainen älymystö oli 1700-luvulla ylpeä kehittämästään uudesta valtiomuodosta, jonka perustuslaki antoi kansalle oikeuden hallita itseään.
Perustuslain kirjoittajat luottivat valtiomiesten vallankäyttötaitoihin ja kansalaisten halukkuuteen vahtia vallanpitäjiä.
Vallanpitäjien tehtävä oli suojella kansalaisten vapautta päättää omista asioistaan. Perustuslain kirjoittajat pitivät itsestään selvänä sitä, että kansa vastustaisi mielivaltaa ja tarvittaessa suistaisi vallasta liian itsevaltaisen hallitsijan. Tämän seurauksena perustuslaki antaa presidentille mahdollisuuden käyttää toimeenpanovaltaansa hyvin vapaasti.
Henriksson kuvaa yhdysvaltalaista vallan kolmijakoa epätasapainoiseksi.
”Presidentti on lähtökohtaisesti kongressia ja korkeinta oikeutta vahvempi, koska presidentti on sotaväen ylipäällikkö eli kiistatilanteessa ainoa, jolla on keinot päätöksiensä toteuttamiseksi.”
Presidentin vallan vastapainona toimii usein oikeusjärjestelmä. Presidentit ovat kuitenkin löytäneet keinoja kiertää sen asettamat rajat.
Henriksson nostaa esiin vuosina 1829–1837 palvelleen Andrew Jacksonin ensimmäisenä presidenttinä, joka pani hanttiin korkeimmalle oikeudelle. Tunnettu esimerkki Jacksonin toiminnasta koskee intiaanien pakkosiirtoja.
Georgian osavaltio halusi häätää valkoiset lähetyssaarnaajat cherokee-intiaanien mailta, tavoitteenaan ottaa lopulta alkuperäisasukkaiden maat osavaltion haltuun. Cherokeet pitivät kiinni maistaan, eikä heillä ollut aikeita häätää lähetyssaarnaajia. Korkein oikeus määräsi cherokee-heimolle maat ja oikeuden päättää, kuka mailla työskenteli.
”Tarinan mukaan Jackson totesi, että korkeimman oikeuden ylituomari John Marshall pankoon päätöksensä toimeen, jos pystyy”, kertoo Henriksson. Käytännössä korkeimmalla oikeudella ei ole keinoja tähän, mikäli presidentti päättää olla toimimatta sen päätöksen mukaisesti.
Jackson ei uskonut intiaanien ja valkoisten sointuisaan rinnakkaiseloon, joten hän ei noudattanut korkeimman oikeuden päätöstä. Armeija aloitti 16 000 cherokeen pakkosiirtämisen Oklahomaan kesällä 1838. Yli tuhannen kilometrin vaelluksella neljännes matkalle pakotetuista kuoli kylmään ja sairauksiin.
Jackson jätti vallankäytön perinteeseen kyseenalaisen jäljen myös ottamalla käyttöön niin sanotun taskuvetomenettelyn kongressia vastaan. Toisin sanoen Jackson viivytteli kongressin säätämän lain allekirjoittamista, kunnes istuntokausi päättyi, eikä lopulta allekirjoittanut lakia ollenkaan.
Yhdysvaltojen presidentillä on siis useita laillisia – vaikkakin porsaanrei’iksi luettavia – keinoja tehdä päätöksiä vastoin korkeimman oikeuden tai kongressin tahtoa.
”Kongressin ja oikeuslaitoksen on vaikea hillitä vikkeläliikkeisen presidentin toimia”, Henriksson sanoo.
Myös Trump toimi nopeasti ensimmäisen kautensa alussa tammikuussa 2017 ja hyödynsi oikeusjärjestelmän monimutkaisuutta politiikkansa toteuttamisessa.
Tuolloin hän antoi määräyksen, joka esti maahanpääsyn Iranista, Irakista, Libyasta, Somaliasta, Sudanista, Syyriasta ja Jemenistä tulevilta ihmisiltä. Tuhansia viisumeita peruttiin välittömästi. Useat liittovaltion tuomarit kumosivat kiellon ainakin osittain lain vastaisena, minkä vuoksi määräys jäädytettiin tilapäisesti saman vuoden maaliskuussa.
Kesällä 2018 korkein oikeus kuitenkin totesi liittovaltion tuomareiden päätökset perusteettomiksi, ja maahanpääsykielto astui jälleen voimaan koko liittovaltiossa. Trumpin hallinto oli tähän mennessä kuitenkin ehtinyt muokata kieltoa kahteen otteeseen lainmukaisemmaksi.
Kiellon laillisuuden puolesta äänestäneet viisi korkeimman oikeuden tuomaria olivat kaikki republikaanipresidenttien nimittämiä. Tällä hetkellä korkeimman oikeuden yhdeksästä tuomarista kuusi on republikaanien, kolme demokraattien nimittämiä.
Lisäksi republikaanit saivat marraskuun vaaleissa enemmistön kongressissa niin senaattiin kuin edustajainhuoneeseen. Henriksson pitää tätä harvinaisena värisuorana, mikä antaa Trumpille vapauksia.
Senaatti muun muassa vahvistaa presidentin tekemät virkanimitykset. Edustajainhuone vastaa muun muassa presidentin virkasyytemenettelystä. Tämä voi päästää Trumpin monenlaisesta pälkähästä.
Presidentin harjoittama politiikka perustuu viime kädessä kansan hyväksyntään, koska hänet on valittu kansanvaalilla, Henriksson sanoo. Ennen mielipidekyselyitä suosiota mitattiin lähinnä neljän vuoden välein järjestetyissä vaaleissa. 1930-luvulla kuvioon astuivat kansalaiskyselyt, jotka mittaavat presidentin suosiota virkakauden aikana.
Kansansuosioon vaikuttaa Yhdysvalloissa erityisen voimakkaasti sama politiikan alue kuin liittovaltion alkuaikoinakin: talous. Kun ihmisillä on arjessaan enemmän rahaa kuin edellisen presidentin valtakauden aikana, on hallitsevalla presidentillä enemmän liikkumavaraa muilla osa-alueilla.
Franklin D. Rooseveltin talouspolitiikka loivat ihmisille toivoa kukoistavasta tulevaisuudesta ensimmäisen maailmansodan jälkeisen pitkittyneen laman aikana, Henriksson kertoo.
”Sanotaan, että Roosevelt pelasti yhdysvaltaisen kapitalismin, vaikka todellisuudessa hänen toimiaan enemmän siihen vaikutti ehkä toinen maailmansota, jota seurasi taloudellinen buumi ja työttömyyden lasku.”
Roosevelt valittiin presidentiksi poikkeukselliset neljä kertaa. Aiemmat presidentit olivat poikkeuksetta kieltäytyneet jo kolmannesta virkakaudesta, vaikka laki ei vielä tuolloin rajoittanut virkakausien määrää.
Kirjoittamaton sääntö muodostui George Washingtonin esimerkistä, sillä hänen mielestään yhden ihmisen ei kuulunut käyttää liian suurta valtaa liian pitkään. Rooseveltin neljännen kauden jälkeen presidentin virkakaudet rajattiin lailla kahteen.
Yhdysvaltojen demokratian perusta on valtiovastainen, koska sillä haluttiin erottautua eurooppalaisista kuningaskunnista.
Istuvan presidentin epäonnistumiset juuri talouspolitiikassa ovat usein johtaneet vaalitappioon. Näin kävi esimerkiksi vähemmän tunnetulle Martin van Burenille vuonna 1837 alkaneen talouskriisin myötä, Rooseveltin edeltäjälle Herbert Hooverille vuonna 1932 ja George Bushille 1990-luvun laman myötä.
Vanhempi Bush rikkoi lupauksensa olla asettamatta uusia veroja, mikä todennäköisesti sinetöi hänen vaalitappionsa. Toisin kuin Suomessa, Yhdysvalloissa presidentillä on todellista valtaa talouden säätelyssä, sillä hän laatii liittovaltion budjetin esitettäväksi kongressille.
Presidentin janoamaan kansansuosioon vaikuttavat myös mediakentän muutokset. Ennen television yleistymistä 1960-luvulla amerikkalaiset saivat tietonsa sanomalehdistä, joiden omistus oli keskittynyt puolueille vielä vuosisadan alussa.
”1700- ja 1800-luvuilla harva osasi lukea, joten he tuskin tiesivät höpön pöpöä äänestämistään edustajista”, Henriksson luonnehtii.
”Tavallisen kansan” suosiota havitellut Andrew Jackson ymmärsi tämän ja aloitti 1820-luvulla vaalikokoukset, amerikkalaisittain rallies. Jackson sai osakseen naureskelua ja syytöksiä populismista, mutta suuri osa kansasta toivotti tervetulleeksi hänen uudenlaisen tapansa puhua politiikasta.
”Tilaisuuksia varten sonnustauduttiin Yhdysvaltojen lipun värittämiin hattuihin ja solmioihin. Jackson toi politiikasta puhumiseen karnevaalin tuntua.”.
Jacksonin vaalistrategia oli menestyksekäs, ja hänet valittiin presidentiksi kahdesti.
Myös Trump tunnetaan hurmoshenkisistä kokoontumista. Jyräävä kampanjaestetiikka ja -retoriikka soveltuvat hyvin televisioon sekä sosiaalisen median alustoille, joiden nopea huomiotalous suosii yhä radikaalimpaa käytöstä ja puhetta.
”Törkeä kielenkäyttö ei ole ennenkuulumatonta, mutta erityisesti sosiaalisen median kehitys on tehnyt asiallisesta keskustelusta lähes mahdotonta. Silti somen käyttö on poliitikoille välttämätöntä, koska sieltä haetaan kannatusta.”
Henrikssonin mielestä journalistisen sisällön, poliittisen propagandan ja kaupallisen sisällön rajoja on Yhdysvalloissa vaikea erottaa. Huomiota herättävät sisällöt ovat saaneet uusia ihmisiä kiinnostumaan politiikasta, mutta samaan aikaan osa on kyllästynyt seuraamaan jatkuvaa syyttelyä ja nimittelyä.
Kyynisyys vaikuttaa olevan nousussa eri puolilla poliittista kenttää. Se juontaa juurensa jo liittovaltion perustamisesta.
”Yhdysvaltojen demokratian perusta on valtiovastainen, koska sillä haluttiin erottautua eurooppalaisista kuningaskunnista”, Henriksson huomauttaa.
Tyypillinen amerikkalainen kokee valtion välttämättömäksi pahaksi, jonne verorahat katoavat. Harva muistaa, mitä valtiolta voi saada.
Eurooppalaisten ymmärrys romahduksen partaalla tutisevasta Yhdysvalloista ei kuitenkaan Henrikssonin mukaan pidä paikkaansa. Poliittisten osapuolien ristiriidat ovat suuria, mutta kaikkiaan liittovaltiolla menee hyvin. Ihmiset keskustelevat ja tekevät yhteistyötä arjessaan, infrastruktuuri toimii ja palkat ovat nousseet, hän kuvailee.
Presidentti voi kuitenkin laajojen valtaoikeuksiensa ansiosta sysätä maan suuntaa haluamaansa suuntaan tavoilla, joita valtion perustajat tuskin osasivat ennakoida kirjoittaessaan perustuslakia.
