Kliseisen sanonnan mukaan Yhdysvaltain presidentinvaalit ratkaisee lopulta aina talous.
Väite on jokseenkin ironinen, koska vaalien välillä taisteluita käydään usein aivan muilla kuin talouskysymyksillä.
Toimittaja Thomas Frankin vuonna 2004 julkaistun kuuluisan What’s the Matter with Kansas -kirjan perusteesi on, että Yhdysvaltain republikaanipuolue onnistui 1980- ja 1990-luvulla kääntämään Yhdysvaltain työväenluokan ja maanviljelijät demokraateista republikaaneiksi keskittymällä talouden sijaan uskontoon ja identiteettiin liittyviin moraalikysymyksiin: abortin vastustamiseen, samaa sukupuolta olevien avioliiton torjumiseen ja kristinuskon puolustamiseen.
Kun republikaanit sitten pääsivät valtaan, he keskittyivät ajamaan varakkaita ja suuryrityksiä hyödyttävää talouspolitiikkaa: verojen alentamista, sääntelyn purkamista ja julkisten palvelujen leikkaamista.
Demokraatit vastasivat samalla mitalla. Talouspolitiikassaan he lähestyivät republikaaneja, mutta niin sanotussa identiteettipolitiikassaan he puolustivat aborttioikeutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Puolueiden ero syntyi arvoissa, ei taloudessa.
Metodi toimi aikansa, kunnes pikkuhiljaa molempien puolueiden äänestäjät alkoivat saada tarpeekseen. Niinpä: Donald Trump ja Bernie Sanders.
Trump ratsasti kyllä identiteettikysymyksillä, mutta arvosteli republikaaniksi poikkeuksellisella tavalla globalisaatiota, investointipankkien ja suuryritysten valtaa sekä maahanmuuton vaikutuksia työllisyyteen. Hän puhui tavallisen ihmisen taloudesta.
Sanders ajoi kaikille yhteistä, julkista sairausvakuutusta, opintolainojen anteeksiantoa, Wall Streetin sääntelyä, korkeampia veroja rikkaille ja minimipalkkojen nostoa. Hänkin puhui tavallisen ihmisen taloudesta.
Kumpikin pääsi viestillään pitkälle.
Yhdysvaltain presidentin- ja kongressivaalit osoittivat, että amerikkalaisten äänestäjien puolueuskollisuus on muuttumassa ja puolueiden sisäinen taistelu omasta suunnastaan on vasta alkamassa. Taistelun keskiössä on Trumpin ja Sandersin menestyksen herättämä kysymys: Voisiko työväen- ja keskiluokan taloudellisten etujen ajaja kerätä äänestäjiä molemmista puolueista ja ylittää arvokysymysten luomia jakolinjoja?
Nyt demokraattien oikeisto- ja vasemmistosiipi riitelevät julkisesti siitä, millaiset talouspoliittiset viestit tehosivat ja tuhosivat näissä vaaleissa ja miten Joe Bidenin hallinnon tulisi talouspolitiikkaansa linjata.
Republikaanipuolueen sisäinen liike on hiljaisempaa mutta sitäkin vallankumouksellisempaa: Puolueesta kuuluu ääniä, jotka haluaisivat muuttaa republikaanit aidosti työväenluokan puolueeksi ja vaativat puolueelta aivan uusia talouspoliittisia linjauksia amerikkalaisten työntekijöiden tueksi
Jos eliitti ei huomioi äänestäjiä, äänestäjät etsivät johtajia muualta.
Käytännössä Yhdysvaltain puolue-eliitin ote puolueistaan on vahva ja voi hyvin olla, että kahdessa tai neljässä vuodessa mikään ei lopulta muutu. Biden edustaa demokraattien oikeaa laitaa, vaikka onkin siirtynyt joissakin kannanotoissaan vasemmalle. Republikaanien poliittinen eliitti taas koostuu edelleen varakkaita suosivan talouspolitiikan kannattajista.
Toisaalta Trump, Sanders ja viime vaalit ovat osoittaneet, että äänestäjät eivät pysy näkemyksissään puolue-eliitin asettamien rajojen sisällä. Jos eliitti ei huomioi äänestäjiä, äänestäjät etsivät johtajia muualta.
Sopiva johtaja sopivalla viestillä saattaisi ylittää puolueiden rajat.
Yhdysvaltain puolueet ovat ennenkin muuttaneet suuntaansa historian käänteissä, ja taitekohdissa äänestäjät ovat virranneet puolueesta toiseen.
Uusjakoa odotellessa.
