»Ajatuksena on luoda uusi strateginen yhtälö, joka sisältäisi kaikki strategiseen vakauteen vaikuttavat tekijät, mukaan lukien uudet asetyypit, kehittyneet teknologiat ja uudet poliittiset realiteetit.» Näin Venäjän varaulkoministeri Sergei Rjabkov tiivisti viime marraskuussa maansa toiveet seuraavista askeleista asevalvontaneuvotteluissa. Rjabkov toimi pääneuvottelijana strategisia ydinaseita rajoittavan Uuden Start -sopimuksen neuvotteluissa.
Sittemmin nykyinen yhtälö sai viisi vuotta jatkoaikaa, kun Yhdysvaltojen presidentti Joe Bidenin hallinto ilmoitti halustaan jatkaa sopimusta. Jatkoajasta huolimatta Uutta Start -sopimusta pidetään yleisesti vanhentuneena.
Yhdysvallat vetäytyi vuonna 2019 maalta laukaistavat keskimatkan ohjukset kieltäneestä INF-sopimuksesta Venäjän kehitettyä sopimuksen kieltämää ohjusta. Alle 5 500 kilometrin kantaman ydinaseita voi nyt valmistaa rajattomasti.
Lisäksi Venäjä kehittää uusia strategisia ydinaseita, joita presidentti Vladimir Putin esitteli näyttävästi vuonna 2018. Kaksi näistä aseista ei täytä rajoituksiin tarvittavia määritelmiä. Ydinreaktorin voimalla kulkeva Burevestnik-risteilyohjus ei kulje ballistista lentorataa, ja Poseidon-torpedo ei ole ohjus lainkaan. Näitä aseita Venäjä voi valmistaa halutessaan rajattomasti.
Venäjä on siis ollut itse romuttamassa asevalvonta-arkkitehtuuria, jonka Rjabkov nyt haluaa rakentaa uudelleen. Ongelman juuret ovat kuitenkin paljon Venäjän viimeaikaisia toimia syvemmällä: ydinaseiden ja muiden aseiden välinen ero on alkanut hämärtyä.
Kyse ei ole tuhovoimasta, jossa ydinaseet ovat edelleen täysin omaa luokkaansa. Teknologisen kehityksen vuoksi tavanomaiset aseet voivat kuitenkin tuhota joitakin vastustajan heikommin suojattuja strategisia kohteita, jotka vielä kylmän sodan aikaan olisi maalitettu ydinaseille.
Vihollisen ydinasesiilot olisivat ensimmäinen tuhottava kohde ydinsodassa. Venäläiset asiantuntijat kuitenkin arvioivat Carnegie-ajatushautomolle vuonna 2017 julkaisemassaan tutkimuksessa, että siilojen tuhoaminen tavanomaisilla taistelukärjillä on hyvin vaikeaa. Ohjuksia tarvittaisiin yhteen kohteeseen kymmeniä.
Sama ei päde suojattomampiin kohteisiin, kuten tutkiin, tukikohdissa oleviin pommikoneisiin tai satamissa oleviin sukellusveneisiin.
Jos kylmän sodan lopulla kehitetyn yhdysvaltalaisen Pershing II -ydinohjuksen osumatarkkuus oli noin 40 metriä, nykyiset gps-paikannusta hyödyntävät risteilyohjukset voivat päästä jo alle 10 metriin. Arvokkaan kohteen tuhoaminen tavallisilla taistelukärjillä alkaa olla jo mahdollista.
Lisäksi suuri osa näistä aseista on kaksoiskäyttöisiä, eli ne voi lastata tavallisen taistelukärjen lisäksi ydinkärjellä. Kriisitilanteessa näitä aseita joudutaan kohtelemaan mahdollisina ydinaseina riippumatta niiden todellisesta laadusta.
Hypersoonisten eli yli viisi kertaa ääntä nopeampien järjestelmien yleistyminen lyhentäisi risteilyohjusten lentoaikaa parista tunnista jopa 15 minuuttiin. Parantunut nopeus saattaisi mahdollistaa yllätyshyökkäyksen, jossa ydinaseilla iskettäisiin siiloihin ja tavallisilla aseilla pehmeämpiin kohteisiin. Erityisen suuri vaikutus olisi hypersoonisilla pitkän kantaman tavanomaisilla aseilla. Vaikka lentoaika olisi etäisyyden vuoksi pidempi, niitä voisi käyttää siirtämättä sotalaivoja näkyvästi laukaisuetäisyydelle.
Ohjuspuolustusjärjestelmän rooli olisi torjua jäljelle jääneiden ohjusten vastaisku. Näiden järjestelmien kehittämistä rajoitettiin ABM-sopimuksella vuonna 1972, kun kattavan puolustuksen rakentaminen osoittautui mahdottomaksi.
Yhdysvallat irtautui sopimuksesta vuonna 2002 ja alkoi kehittää järjestelmää torjumaan pienempää määrää ohjuksia, ennen kaikkea Iranin ja Pohjois-Korean suunnalta. Ohjuskilpi ei tällä hetkellä riitä torjumaan hyökkäystä Venäjältä, jolla on pelkästään sukellusveneistä laukaistavia ballistisia ohjuksia 176 kappaletta. Jokaisen Venäjän ohjuksen torjuminen edellyttäisi valtavia investointeja. Tehokkaamman ohjuspuolustuksen mahdollistavia teknologisia läpimurtoja ei kuitenkaan voi ennalta sulkea pois. Lisäksi huoltotoimet vähentävät käyttövalmiiden ohjusten määrää.
Muutamankin ohjuksen torjumisella olisi valtava merkitys tilanteessa, jossa ydinaseita käytettäisiin rajoitetusti. Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija Pentti Forsström onkin väitöskirjassaan arvioinut Venäjän vastustavan Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmää, koska Venäjä pyrkisi suursodassa pakottamaan vastapuolen rauhaan käyttämällä aluksi vain muutamaa ydinasetta. Nykyisetkin ohjuspuolustusjärjestelmät saattaisivat kyetä torjumaan tällaisen rajoitetun hyökkäyksen.
Juuri Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmän vuoksi Venäjä on kehittänyt vuonna 2018 julkistettuja uusia aseita, joihin kuuluu myös hypersooninen liito-ohjus Avangard.
Ballistisista ohjuksista poiketen liito-ohjusten lentoradat ovat matalia ja mutkittelevia, mikä tekee niiden torjumisesta vaikeaa. Torjuntaohjuksen pitäisi käytännössä osua liito-ohjuksen kantorakettiin heti laukaisun jälkeen, eli Yhdysvaltojen pitäisi sijoittaa torjuntaohjuksen laukaisualusta lähelle Venäjää.
Venäjä on epäillyt, että järjestelmää hieman muokkaamalla Yhdysvallat voisi laukaista samalta alustalta myös ydinohjuksia vihollisen kohteisiin.
Maapallon kaarevuuden vuoksi ennakkovaroituksen lähestyvästä ydinaseiskusta antaisi todennäköisesti tutkan sijaan satelliitti, ja niiden tuhoamiseen tarkoitettuja aseita kehitetään jatkuvasti. Satelliitteja vastaan voidaan hyökätä esimerkiksi ohjuksilla, toisilla satelliiteilla, lasersäteillä ja elektronisen sodankäynnin keinoilla. Kyse ei ole siten pelkästään avaruuden aseistamisesta vaan avaruudessa olevia kohteiden tuhoamisesta.
Venäjän kenties tunnetuimman asevalvonta-asiantuntijan Aleksei Arbatovin mukaan ennakkovaroitussatelliitin tuhoavalla aseella on suurempi merkitys strategiselle vakaudelle kuin ballistisella monikärkiohjuksella. Ilman toimivaa ennakkovaroitusjärjestelmää vastaiskun voi käytännössä tehdä vain hyökkäyksen aikana, jolloin osa ydinaseista on jo tuhottu. Tämä voi houkutella yhden osapuolen ensi-iskuun. Toisaalta, jos ydinasevalta huomaa ennakkovaroitusjärjestelmänsä lamautuneen, se saattaa ajatella hyökkäyksen olevan alkamassa ja iskeä siksi ensin.
Tulevaisuudessa tiedustelusatelliitit ja -koneet saattavat lisäksi kyetä tuottamaan dataa, joka auttaa johtamisjärjestelmiä ja ohjuksia kohteen valinnassa ja siihen osumisessa. Tekoälysovellukset käsittelisivät tiedon nopeudella, johon yksikään ihminen ei pysty. Nykyään vaikeasti havaittavat pyörillä liikkuvat ydinaselavetit voivat tulevaisuudessa olla helpompia kohteita, vaikka vielä tämä uhkakuva on epärealistinen.
Viime kädessä kaikki perustuu tietoverkkojen toimintaan, mikä altistaa osapuolet kybersodankäynnille. Pahimmassa kauhuskenaariossa kyberhyökkäyksellä voisi estää ydinaseiden käytön tai lamauttaa ennakkovaroitusjärjestelmän.
Käytännössä tämä uhka on lähinnä teoreettinen, sillä ydinaseiden käyttöön liittyvät tietojärjestelmät eivät ole yhteydessä muuhun verkkoon. Epätodennäköisenäkin uhka kuvastaa nykytilannetta, jossa ydinaseiden ohella asevalvontaneuvotteluissa on otettava huomioon uusien aseiden lisäksi jo pelkät koodinpätkät.
Uudessakin tilanteessa kattavasta asevalvonta-arkkitehtuurista voisi sopia, jos osapuolet olisivat jokaisessa kysymyksessä tasavahvoja. Näin ei kuitenkaan ole.
Yhdysvallat haluaisi laajentaa rajoitukset kaikkiin ydinkärkiin. Mukaan laskettaisiin siis myös lyhyen kantaman taktiset ydinaseet. Ydinasevaltojen arsenaalien kehitystä seuraavat tutkijat Hans Kristensen ja Matt Korda arvioivat Venäjällä olevan näitä ydinaseita noin 1 912 ja Yhdysvalloilla 230. Erotus selittänee Yhdysvaltojen kiinnostuksen asiaan, vaikka halu vähentää myös ydinsodan uhkaa on varmasti vilpitön.
Venäjä taas haluaa sopia ennen kaikkea tavanomaisista aseista ja ohjuspuolustuksesta, joissa Yhdysvalloilla on etulyöntiasema, ja joissa Venäjällä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia kilpailla tasavertaisesti.
Taktiset ydinaseet sen sijaan ovat Venäjän valttikortti, josta se ei hevillä luovu. Niin ikään Venäjä kieltäytyi vuonna 2013 Yhdysvaltojen ehdotuksesta laskea strategisten ydinaseiden kiintiötä 1 000 ydinkärkeen.
Alkuperäisen Start-sopimuksen neuvotteluihin 1990-luvun alussa osallistunut Arbatov on hiljattain muistuttanut asevalvontapiireissä kiertävästä vanhasta vitsistä: Kaikki osapuolet ovat kaikesta samaa mieltä, mutta ainoastaan eri aikoina. Jokainen osapuoli haluaa rajoittaa vastapuolen vahvuuksia ja pitää omia vahvuuksiaan ongelmattomina.
Esimerkiksi Neuvostoliitto vastusti ohjuspuolustuksen rajoittamista vielä 1960-luvulla, kun maa oli kehitystyössä Yhdysvaltoja edellä ja Yhdysvalloilla oli suuri ylivoima ydinaseiden määrässä. Asiasta voitiin sopia, kun Neuvostoliitto oli alkanut saavuttaa Yhdysvaltoja ydinaseiden määrässä ja todennut ohjuspuolustuksen kehittämisen liian kalliiksi.
Asetelma on muuttunut myös kolmikantaiseksi, vaikka Kiina ei toistaiseksi ole suostunut Yhdysvaltojen vaatimuksiin asevalvontaneuvotteluihin osallistumisesta.
Yhdysvallat perusteli vetäytymistään INF-sopimuksesta Venäjän sopimusrikkomuksen lisäksi sillä, ettei Kiina ollut sopimuksessa mukana. Venäjä puolestaan kehitti INF-sopimuksen kieltämää ohjusta todennäköisesti myös Kiinan uhkaa torjuakseen.
Kiinalla on käytössään noin 2 000 keskimatkan ohjusta, jotka sopimus oli kieltänyt Yhdysvalloilta ja Venäjältä kokonaan. INF-
sopimukseen liittyminen olisi kuitenkin merkinnyt Kiinalle yksipuolista aseistariisuntaa, koska maan iskukyky perustuu näihin aseisiin. Ydinkärkiä Kristensen ja Korda arvioivat Kiinalla olevan noin 350 kappaletta.
Vaatimukset Kiinan liittymisestä sopimusjärjestelmään ovat kuitenkin periaatteessa kohtuullisia, koska maalla on taloudelliset edellytykset kuroa Yhdysvaltojen ja Venäjän etumatka umpeen.
Vaikeasta tilanteesta huolimatta keinoja suurimpien uhkakuvien minimoimiseksi kuitenkin löytyy, jos niitä halutaan etsiä.
Venäjän uusien strategisten ydinaseiden sisällyttäminen kiintiöihin olisi suhteellisen ongelmatonta, jos se suostuu kiintiöihin. Yhtenä vaihtoehtona Kiinan mukaan houkuttelemiseksi on esitetty yhteistä kiintiötä keskimatkan ja pitkän kantaman ohjuksille. Näin jokainen maa voisi päättää eri järjestelmien osuuden haluamallaan tavalla.
Ongelmia voidaan ratkaista ainakin osittain.
Vaikka satelliitteja tuhoavia aseita tuskin kielletään, niiden avaruusromua tuottavat testit voidaan kieltää. Myös kybersodankäynnin rajoittaminen on hyvin vaikeaa, sillä käytännössä kyse olisi sabotaasin ja vakoilun valmistelujen kieltämisestä. Sopimuksen noudattamista ei voisi todentaa mitenkään. Todennäköisin vaihtoehto on poliittinen sitoumus olla hyökkäämättä toisen järjestelmiin, joka voisi vahvistaa osapuolten keskinäistä luottamusta edes hieman.
Vaikeimpia kysymyksiä ovat ne, jotka osapuolia eniten kiinnostavat.
Venäjä tuskin suostuu merkittävästi pienempiin kiintiöihin strategisissa ydinaseissa, minkä lisäksi rajoitusten ulottaminen kaikkiin ydinkärkiin voisi vaatia hyvin tungettelevia tarkastuskäyntejä Venäjälle. Yhdysvaltojenkaan ei voi odottaa suostuvan sellaisiin ohjuspuolustuksen rajoituksiin, jotka altistaisivat sen Pohjois-Korean tai Iranin hyökkäykselle.
Uuden strategisen yhtälön ratkaisua saadaan vielä odottaa.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
