Kun katastrofi tai konflikti iskee jossain päin maailmaa, paikalle auttamaan ryntää joukko sekalaisia kansalaisjärjestöjä. Osa niistä on suuria ja ammattimaisia, osa taas pieniä ja harrastelijamaisia. YK:n tehtävä on koordinoida järjestöjen työtä, mutta heterogeenisen joukon organisointi sulavaksi apuelimeksi ei ole kovin helppoa.
Tunnettu esimerkki on Haitin maanjäristys vuonna 2010. Pieneen saarivaltioon tulvi auttamishaluisia järjestöjä ja Hollywood-näyttelijöitä yksityissuihkukoneineen. Rahaa ja mainoskampanjoita riitti, mutta ulkomaalaisten joukosta oli enemmän riesaa kuin apua.
Patrice McMahon kuvailee samantyyppistä ongelmavyyhtiä 1990- ja 2000-lukujen Bosniassa ja Kosovossa kirjassaan The NGO Game. Yhdysvaltalainen Nebraskan yliopiston professori on tehnyt Balkanilla kenttätyötä ja nähnyt alueen kehityksen.
McMahonin mukaan kansainväliset toimijat luottivat liikaa järjestöihin pysyvän rauhan rakentajina entisen Jugoslavian alueella. Paikallinen hallinto sai vain muruja rahoittajien potista, eikä sen keskeistä roolia yhteiskunnan kehittämisessä otettu huomioon.
Bosniassa ja Kosovossa paikalliset ottivat aluksi länsimaiset järjestöt avosylin vastaan. Vähitellen innostus vaihtui kyynisyydeksi. Järjestöjä syntyi ja kuoli kulloisenkin rahoituksen mukana. McMahonin mukaan paikallisten tarpeet jäivät syrjään, kun järjestöt toteuttivat ennalta sovittua, rahoittajille määriteltyä tehtäväänsä. Alkuvuosien buumin jälkeen useat järjestöt olivat joillakin seuduilla olemassa enää paperilla.
Kosovon itsenäistymisen aikaan vuonna 2008 alueen oma kansalaisjärjestötoiminta oli vilkasta. Näitä järjestöjä tukemalla olisi voitu rakentaa yhteiskuntarauhaa kestävästi, McMahon argumentoi. Sen sijaan tilan valtasivat jälleen poukkoilevat kansainväliset järjestöt, jotka eivät tunteneet paikallisia oloja. Sen tuloksena eri etnisten ryhmien välinen vihanpito on vain jatkunut.
Avustusjärjestöjä ja rahoittajia on ennenkin arvosteltu niin hankkeiden koordinaation että jatkuvuuden puutteesta kuin paikallisten ohittamisesta suunnittelussa ja päätöksenteossa. Toimijat ovat myös jossain määrin ottaneet opikseen kritiikistä. Rahoittajavaltiot ovat siirtyneet erillisten muutaman vuoden hankkeiden sijaan yhä enemmän suoraan budjettitukeen, jolloin kohdemaan hallinto päättää, miten apu käytetään. Paikallisten vahvaa osallisuutta painotetaan.
McMahonin mukaan monet valtiot ovat alkaneet kontrolloida kansalaisjärjestöjä tiukemmin, ja hän pitää kehitystä toivottavana. Kansalaisjärjestöt itse puolestaan pitävät valtioiden lisääntyvää kontrollia huolestuttavana demokratian kannalta. Valtiot ovat kaventaneet niiden sanan- ja toimintavapautta, ja varsinkin ihmisoikeustyö on vaikeutunut. On vaikea nähdä, miten tämänkaltainen kehitys voisi olla hyväksi avun kohteelle.
Kirjoittaja on Taideyliopiston tiedottaja ja kehityskysymyksiin perehtynyt toimittaja.
