Muutto uuteen kaupunkiin ei ole koskaan läpihuutojuttu – etenkään jos kyseinen kaupunki on Bryssel, Euroopan byrokraattinen sydän. Siirtymiä ei tunnetusti ole suunniteltu sujuviksi.
Koin vastikään omakohtaisesti, millaisia yllättäviä siirtymäriittejä kuuluu Brysseliin muuttamiseen. Kaupunki on elänyt yhtä muuttorumbaa: uusi parlamentti aloitti kesällä ja nyt lähtöviivalla on uusi Euroopan komissio, joka aloittelee toimikauttaan globaalien haasteiden keskellä. Aistittavissa on, että heilläkin on edessään vastoinkäymisiä.
Kun saavuin Brysseliin Suomesta, uskoin autoni rekisteröinnin olevan suoraviivainen juttu. Paperityöt tehtynä ja täynnä kärsivällisyyttä astuin yhteen Brysselin yhdeksästätoista virastotalosta, toiveikkaana yritin täyttää Belgian viranomaisten tiukimmatkin vaatimukset. Pian huomasin astuneeni pahamaineiseen byrokratian labyrinttiin.
Auton rekisteröinti oli mahdotonta ilman belgialaista henkilötunnusta, minulle kerrottiin. Voisinko anoa tunnusta paikan päällä, kysyin? Toki, mutta vasta kun olin perunut alkuperäisen rekisteröintihakemukseni toisessa toimistossa. Jokainen askel eteenpäin lisäsi prosessiin uuden kerroksen, kunnes autoni status – ja oma mielenkiintoni – jäivät vellomaan byrokratian limboon.
Tiedostan että kaltaiseni ekspatriaatin etuoikeutettu asema pehmentää haasteita. Siitä huolimatta uuden elämän aloittaminen uudessa kaupungissa on omalla tavallaan nöyristävä kokemus. Kun yrittää pärjätä uudessa ympäristössä, ei verukkeilla tule toimeen vaan on pakko oppia arkielämän omituisuudet ja sopeutua niihin.
Aito kotoutuminen on uusia kokemuksia kuten oikeanlaisen yaourtin metsästys ruokakaupassa, ranskankielisissä asiakaspalvelupuheluissa roikkuminen ja paikallisen pankkijärjestelmän arvoitusten ratkominen.
En ole yksin Brysselin vihkimysriittien kanssa. Aloittava Euroopan komissio käy läpi omia siirtymäriittejään, joita leimaavat niin poliittiset kuin käytännön haasteet. Kuulin äskettäinen vasta nimitetystä komissaarista, joka eksyi tyystin Berlaymontin päämajan sokkeloihin ja löysi tiensä omalle pääosastolleen vasta avuliaan työntekijän opastuksella. Eksymisen hetki on tavallaan symbolinen: Euroopan yhdentymisprojekti pursuaa yleviä ihanteita, mutta tie Brysselin kuplaan käy konkreettisten kompurointien kautta.
Merkittävämpi siirtymäriitti oli tietenkin Euroopan parlamentissa vastikään päättynyt kuulemisten maraton – spektaakkeli, jossa poliittinen teatteri yhdistyy vääntöön huippuviroista. Kaja Kallaksen kaltainen poliittinen veteraani on jo tämän temppuradan mestari, joka osaa heruttaa parlamenttiedustajilta aplodit jämäkällä puheella Venäjän sodasta Ukrainassa ja samalla sopivasti väistellä Lähi-idän konfliktin kaltaisia kiistanaiheita.
Kenties tänä vuonna, kasautuvien globaalien haasteiden ja kireiden kansainvälisten suhteiden taustaa vasten, nämä rituaalit tuntuvat erityisen tärkeiltä. Muuttuva poliittinen maisema, Yhdysvaltojen mullistuksesta kotimantereen kuohuntaan, kirittää uutta komissiota alkuun nopeasti ja ohjaamaan unionia tulevissa myrskyissä.
Tässä piilee myös paljon parjatun Brysselin byrokratian hyötypuoli: samalla kun komissaarit tutustuvat uusiin vastuualueisiinsa, on virkakoneisto käynyt läpi erilaisia skenaarioita suhteista vähemmän ystävällismielisen Yhdysvaltojen hallinnon kanssa. Jatkuvuus on taattu myös siirtymävaiheen keskellä.
Entä miten kävi autolleni? Sain sen loppujen lopuksi rekisteröityä – Saksassa. Olkoon tämä muistutus Euroopan oikuista. Voiko tämän kokemuksen pohjalta tehdä jotain ennustetta? Toivokaamme ainakin, ettei se vihjaa Saksan pyörittävän ennen pitkää koko Eurooppaa.
Kirjoittaja on EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut UPI:n johtava tutkija, jonka ei enää tarvitse huolehtia talvirenkaista.
