Ydinsulkusopimus on onnistunut tehtävässään. Näin toteavat David Cortright ja Raimo Väyrynen kirjassaan Towads Nuclear Zero. Sopimuksen solmimisen aikoihin 1970-luvulla oletettiin, että ydinasevaltioita olisi näihin aikoihin yli kaksikymmentä. Todellisuudessa niitä on vain yhdeksän, kohta ehkä kymmenen.
Useat maat, kuten Brasilia ja Argentiina, ovat lopettaneet ydinaseohjelmansa. Etelä-Afrikka luopui itse ydinaseista, ja Ukrainasta ne on siirretty pois.
Miksi valtiot luopuvat ydinaseista? Tähän ei kirjoittajien mukaan löydy yksiselitteistä vastausta. Taitava diplomatia ja niin kutsutut kielteiset turvatakuut, joissa ydinasevaltiot sitoutuvat olemaan hyökkäämättä ydinaseettomaan maahan, ovat vaikuttaneet luopumispäätökseen monissa maissa, mutta tärkein syy on ollut demokratiaan siirtyminen, ja halu murtaa taloudellinen ja poliittinen eristäytyneisyys. Sanktiot sitä vastoin toimivat harvoin.
Kysymys kuuluu, miten saada loputkin ydinasevaltioista luopumaan aseista ennen kuin lisääntyvä ydinvoiman käyttö tuo mahdollisuuden yhä useamman valtion ulottuville.
Vaikka kirjoittajat eivät usko ydinaseettomaan maailmaan, he hahmottelevat askelia, jotka tukisivat ydinaseista luopumista. Kansainvälisen atomienergiajärjestön toimivallan ja rahoituksen lisääminen on niistä ensimmäisiä. Järjestön tulisi myös pystyä määrittelemään milloin ydinteknologian käyttö on sotilaallista ja milloin rauhanomaista.
Ydinkärkien irrottaminen laukaisualustoilta on toinen tärkeä askel. Tällöin kärjet eivät olisi valmiustilassa, mutta pelote olisi olemassa. Tässä ilmapiirissä myös ydinaseista luopuminen olisi helpompaa. Etenkin, jos ohjuspuolustusjärjestelmät uhkatilanteessa takaisivat turvallisuuden.
Jos kaikki ydinasevaltiot lupaisivat olla hyökkäämättä ensimmäisenä, ydinaseeton maailma olisi askelta lähempänä. Tämä antaisi turvatakuut kaikille, sillä ensi-iskun tekevä maa menettäisi vaikutusvaltaa ja voisi itse joutua tuhon kohteeksi.
Jos kolme suurta, Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina, pystyisivät yhteistyöhön, olisi helpompi ulottaa turvatakuut myös muihin maihin. Edelläkävijöitä ovat ydinaseettomat vyöhykkeet, joissa ydinasevaltiot sitoutuvat olemaan hyökkäämättä vyöhykkeen muihin valtioihin.
Presidentti Barack Obaman unelma ydinaseettomasta maailmasta on saanut aikaan vyöryn kirjallisuutta. Kansainvälinen komissio on tehnyt konkreettisen ehdotuksen askelista, joilla ydinaseettomuus saavutetaan. Amerikkalainen Stimson center -think tank on analysoinut yksityiskohtaisesti kaikkien ydinasevaltioiden – ja potentiaalisten ydinasevaltioiden – halua ja edellytyksiä luopua ydinaseista.
David Cortrightin ja Raimo Väyrysen kirja puolustaa hyvin paikkaansa ajankohtaisena analyysinä ja kokonaisesityksenä. Kirja käsittelee ydinaseita turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Ytimessä ovat pelote ja turvatakuut.
Ydinaseista luopuminen vaatii kuitenkin aivan toisenlaista, luottamukseen perustuvaa poliittista ilmapiiriä. Kansainvälisen yhteisön tulisi selkeästi tuomita myös ydinaseiden hallussapito, ei ainoastaan niiden käyttö. Eurooppalaisena jäin kaipaamaan analyysia siitä, miten Eurooppa voisi siirtyä kohti ”nollaa”.
Kirjassa puidaan myös Naton ydinaseita, muttei Ranskan tai Britannian. Käsitykseni on, että Ranska tulee olemaan viimeisiä maita, jos ei viimeinen, joka luopuu ydinaseista. Eikä kyse silloin ole pelotteesta tai maan turvallisuudesta – ydinaseet ovat yksinkertaisesti Ranskalle tärkeä itsenäisyyden symboli.
Kirjoittaja osallistui Suomen delegaatiossa ydinsulkusopimusneuvotteluihin New Yorkissa viime keväänä.
