Ei ole sattumaa, että viime vuosina on puhuttu demokratian kriisistä: populistiset puolueet ovat nostaneet Euroopassa päätään, ja muualla maailmassa autoritaaristen johtajien määrä on kasvussa.
Leidenin ja Utrechtin yliopiston professorit Mark Bovens ja Anchrit Wille kokoavat kirjassaan Diploma Democracy yhteen vuosikymmenten tutkimusta koulutustaustan vaikutuksesta poliittiseen osallistumiseen.
Bovensin ja Willen »Tutkintodemokratian» perusviesti on tuttu jo vuosien takaa: kehittyneissä demokratioissa koulutustason merkitys on kasvanut yhteiskunnan kaikilla alueilla, myös politiikassa. Ilmiö näkyy niin parlamenteissa kuin muissakin poliittisen osallistumisen muodoissa. Poliittisesti aktiiviset ihmiset ovat huomattavasti koulutetumpia kuin politiikan ulkopuolelle jättäytyvät.
Yhtenä huolenaiheena kirjoittajat ottavat esiin kasvottomien asiantuntijoiden nousun. He käsittelevät muun muassa kansalaisjärjestöjen ammattimaistumista sekä asiantuntijavallan kasvua lääkealan valvontavirastoista Euroopan unionin valmisteluelimiin.
Politiikan tutkijat ovat keskustelleet asiantuntijavallasta vilkkaasti jo pitkään. Kysymys on siitä, missä määrin on kyse yhden aikakauden lopusta. Kirjan mukaan demokraattisesti johdetuissa maissa suositaan korkeammin koulutettuja johtajia kuin diktatuureissa. Tutkimus tuskin enää pätee, jos oikeistopopulistiset puolueet pääsevät useammassa maassa vallankahvaan.
Meritokratian ongelmat ovat vähintään yhtä akuutteja kuin aiemminkin. Kirjoittajat tuovat esiin huoliaan meritokraattisen päätöksenteon pitkän aikavälin vaikutuksista. Jos päätöksentekijöiden koulutus- ja sosioekonomiset taustat järjestäen poikkeavat maan keskiarvoista, on perusteltua kysyä, missä määrin järjestelmä on ylipäätään edustuksellinen.
Bovensin ja Willen esittelemät tutkimukset osoittavat, että äänestäjät suosivat usein ehdokkaita, joilla on samankaltainen tausta kuin heillä itsellään. Tästä näkökulmasta poliitikkojen koulutustason nousu uhkaa kaventaa kannattajakuntaa. Populistipuolueet puolestaan ovat hyödyntäneet tätä epäsuhtaa menestyksekkäästi.
Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla on levinnyt maailmalle 30 kielellä ja yli 2,2 miljoonan kappaleen voimin. Sen perusviestinä oli, että pääomasijoitusten tuotto on kasvanut globaalisti jatkuvasti talouskasvua enemmän – lukuun ottamatta toisen maailmansodan ja 1970-luvun välistä jaksoa.
Pikettyn viesti on edelleen erittäin ajankohtainen. Viime tammikuussa kehitysjärjestö Oxfam kertoi, että maailman 42 rikkaimman ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin maailman 3,7 miljardilla köyhimmällä ihmisellä.
Mittavan tutkijajoukon kirjoittama After Piketty: The Agenda for Economics and Inequality luotaa eriarvoisuustutkimuksen kehitystä Pikettyn valtavan suosion saaneen Pääoma 2000-luvulla -kirjan jälkeen.
Pikettyn vastaus ongelmaan oli globaali varallisuusvero, mutta sen saavuttamiseen on pitkä matka. Sitä ennen tarvitaan puuttumista veroparatiisitalouden porsaanreikiin ja finanssimarkkinoiden roolin pienentämistä yleisemmin, toteaa usea kirjan kirjoittaja.
Maantieteilijä Gareth A. Jonesin mukaan Piketty unohti kirjastaan yritysten veroparatiisijärjestelyjen merkityksen varallisuuden keskittymiselle. Veroparatiisitalous myös vääristää eriarvoisuuslaskelmien taustalla olevia varallisuustilastoja. Monet veroparatiiseista ovat autonomisia alueita, jotka eivät näy kunnolla kansantalouksien tasolla tehdyissä tilastoissa.
Lisäksi Piketty ohittaa Jonesin mukaan rahoitusmarkkinoiden jatkuvasti kasvavan merkityksen yrittäessään ylläpitää pääoman ja työn välistä perinteistä jaottelua. Finanssimarkkinoiden logiikka ohjaa yhä laajemmin taloutta, mutta Pikettyn kirjassa tätä ei juuri huomaa.
Mark Zandi ja Salvatore Morelli jatkavat samasta teemasta puhuessaan eriarvoisen tulon vaikutuksista finanssikriiseihin. Finanssipääoman kasvu synnyttää suuria kuplia, joiden ruokkimat pankkikriisit kaatuvat lopulta veronmaksajien niskaan.
Lisäksi politiikan tekemisen tapoihin tarvitaan muutoksia. Elisabeth Jacobs linjaa artikkelissaan, että eriarvoisuuden pysäyttäminen edellyttää köyhien ryhmien osallistumismahdollisuuksien ja äänen kasvattamista.
Esimerkkiä voi hakea Suomesta, jossa elinkeinoelämä lobbaa ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun yhä useamman ajatushautomon ja tutkimusyksikön voimin. Sen sijaan vähävaraisilla äänitorvet ovat harvassa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan tutkija.
