Kirja

Demokratian kurittajat

Teksti:
Julkaistu: 8.3.2018

Ei ole sattumaa, että viime vuosina on puhuttu demokratian kriisistä: populistiset puolueet ovat nosta­neet Euroopassa päätään, ja muualla maailmassa autori­taaristen johtajien määrä on kasvussa.

Leidenin ja Utrechtin yliopiston professorit Mark Bovens ja Anchrit Wille kokoavat kirjassaan Diploma Democracy yhteen vuosikym­menten tutkimusta koulutus­taustan vaikutuksesta poliitti­seen osallistumiseen.

Bovensin ja Willen »Tutkin­todemokratian» perusviesti on tuttu jo vuosien takaa: kehittyneissä demokratioissa koulutustason merkitys on kasvanut yhteiskunnan kaikilla alueilla, myös politiikassa. Ilmiö näkyy niin parlamenteissa kuin muissakin poliittisen osallis­tumisen muodoissa. Poliitti­sesti aktiiviset ihmiset ovat huomattavasti koulutetumpia kuin politiikan ulkopuolelle jättäytyvät.

Yhtenä huolenaiheena kirjoittajat ottavat esiin kas­vottomien asiantuntijoiden nousun. He käsittelevät muun muassa kansalaisjärjestöjen ammattimaistumista sekä asiantuntijavallan kasvua lääkealan valvontavirastoista Euroopan unionin valmisteluelimiin.

Politiikan tutkijat ovat kes­kustelleet asiantuntijavallasta vilkkaasti jo pitkään. Kysymys on siitä, missä määrin on kyse yhden aikakauden lopusta. Kirjan mukaan demokraatti­sesti johdetuissa maissa suosi­taan korkeammin koulutettuja johtajia kuin diktatuureissa. Tutkimus tuskin enää pätee, jos oikeistopopulistiset puo­lueet pääsevät useammassa maassa vallankahvaan.

Meritokratian ongelmat ovat vähintään yhtä akuutteja kuin aiemminkin. Kirjoittajat tuovat esiin huoliaan meritokraattisen päätöksenteon pit­kän aikavälin vaikutuksista. Jos päätöksentekijöiden koulutus- ja sosioekonomiset taustat järjestäen poikkeavat maan keskiarvoista, on perusteltua kysyä, missä määrin järjestelmä on ylipäätään edustuksellinen.

Bovensin ja Willen esitte­lemät tutkimukset osoittavat, että äänestäjät suosivat usein ehdokkaita, joilla on saman­kaltainen tausta kuin heillä itsellään. Tästä näkökulmasta poliitikkojen koulutustason nousu uhkaa kaventaa kannattajakuntaa. Populistipuolueet puolestaan ovat hyödyntäneet tätä epäsuhtaa menestyksekkäästi.

Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla on levinnyt maa­ilmalle 30 kielellä ja yli 2,2 mil­joonan kappaleen voimin. Sen perusviestinä oli, että pääoma­sijoitusten tuotto on kasvanut globaalisti jatkuvasti talouskas­vua enemmän – lukuun otta­matta toisen maailmansodan ja 1970-luvun välistä jaksoa.

Pikettyn viesti on edelleen erittäin ajankohtainen. Viime tammikuussa kehitysjärjestö Oxfam kertoi, että maailman 42 rikkaimman ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin maailman 3,7 miljardilla köy­himmällä ihmisellä.

Mittavan tutkijajoukon kirjoittama After Piketty: The Agenda for Economics and Inequality luotaa eriarvoisuustutkimuksen kehitystä Pikettyn valtavan suosion saaneen Pääoma 2000-luvulla -kirjan jälkeen.

Pikettyn vastaus ongel­maan oli globaali varallisuus­vero, mutta sen saavutta­miseen on pitkä matka. Sitä ennen tarvitaan puuttu­mista veroparatiisitalouden porsaanreikiin ja finanssi­markkinoiden roolin pienentä­mistä yleisemmin, toteaa usea kirjan kirjoittaja.

Maantieteilijä Gareth A. Jonesin mukaan Piketty unohti kirjastaan yritysten veropara­tiisijärjestelyjen merkityksen varallisuuden keskittymiselle. Veroparatiisitalous myös vää­ristää eriarvoisuuslaskelmien taustalla olevia varallisuustilas­toja. Monet veroparatiiseista ovat autonomisia alueita, jotka eivät näy kunnolla kansan­talouksien tasolla tehdyissä tilastoissa.

Lisäksi Piketty ohittaa Jonesin mukaan rahoitusmark­kinoiden jatkuvasti kasvavan merkityksen yrittäessään ylläpitää pääoman ja työn välistä perinteistä jaottelua. Finanssimarkkinoiden logiikka ohjaa yhä laajemmin taloutta, mutta Pikettyn kirjassa tätä ei juuri huomaa.

Mark Zandi ja Salvatore Morelli jatkavat samasta tee­masta puhuessaan eriarvoisen tulon vaikutuksista finanssi­kriiseihin. Finanssipääoman kasvu synnyttää suuria kuplia, joiden ruokkimat pankkikriisit kaatuvat lopulta veronmaksa­jien niskaan.

Lisäksi politiikan tekemisen tapoihin tarvitaan muutoksia. Elisabeth Jacobs linjaa artik­kelissaan, että eriarvoisuuden pysäyttäminen edellyttää köyhien ryhmien osallistumismahdollisuuksien ja äänen kasvattamista.

Esimerkkiä voi hakea Suo­mesta, jossa elinkeinoelämä lobbaa ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun yhä useamman ajatushautomon ja tutkimus­yksikön voimin. Sen sijaan vähävaraisilla äänitorvet ovat harvassa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan tutkija.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu