Ensi näkemältä näillä kirjoilla on vain vähän yhteistä. Iver B. Neumannin kirja sisältää antropologin omiin kokemuksiin perustuvia, usein hauskojakin pohdintoja diplomatian käytännöistä ja kulttuurista. Rosa Balfourin, Caterina Cartan ja Kristi Raikin toimittama teos puolestaan on vaativa ja moniääninen kirja, joka hahmottelee EU:n toimielinten keskelle syntynyttä Euroopan ulkosuhdehallintoa.
Kirjat tarjoavat kuitenkin painavan lukupaketin Euroopan maiden ulkopolitiikasta ja luovat monitasoisen katsauksen nykydiplomatian tilaan.
Neumann lähtee liikkeelle Euroopassa kehitetyistä diplomaattisista normeista, jotka liittyvät esimerkiksi diplomaattien pukeutumiseen ja lähetystörakennusten lailliseen statukseen. Muut toimijat neuvostodiplomaateista Benjamin Franklinin edustamiin amerikkalaisiin joutuivat mukaan päästäkseen omaksumaan nämä säännöt sellaisinaan, eivätkä Brics-maatkaan ole voineet kauan kapinoida.
Universaaleina pidetyt diplomatian normit perustuvat Neumannin mukaan arkaaisiin myytteihin, joita kansainvälinen järjestelmä vaalii. Nyttemmin diplomatialta on alettu vaatia läpinäkyvyyttä, alan mysteerit ovat alkaneet avautua ja sädekehä himmentyä. Demokratisoitumisella on hintansa: alalle olennaiset pyhyyttä huokuvat rituaalit menetetään, ja diplomaattien legitimiteetti joutuu kyseenalaiseksi.
Balfourin, Cartan ja Raikin toimittama teos puolestaan tarkastelee ulkopolitiikan hoitoa Euroopan ulkosuhdehallinnossa, jäsenmaiden kansallisissa diplomatioissa sekä niiden ja unionin kesken.
Kirja selvittää, miten jäsenvaltiot ovat kokeneet yhteisen ulkosuhdehallinnon vaikutuksen ja miten jäsenvaltioiden ulkoministeriöiden suhteet ulkosuhdehallintoon ovat muodostuneet. Yhtäältä ulkosuhdehallinto soveltaa osin kansallisia käytäntöjä, toisaalta jäsenmaihin kohdistuu EU:sta painetta uudistaa tapojaan. Lisäksi nämä prosessit voivat sekoittua, kun EU-tason eliitit omaksuvat toisiltaan normeja ja toimintatapoja.
Jäsenmaiden suhtautuminen EU:n ulkosuhdehallintoon on kirjavaa. Briteille ulkosuhdehallinto on vain strateginen väline, kun taas Saksa yrittää sekä sovittaa sitä omiin etuihinsa että sopeutua sen menettelytapoihin. Ranska tuo vahvasti esiin omaa rooliaan mutta tajuaa, että sen on toimittava eurooppalaisessa viitekehyksessä. Suomen ajattelutapaa puolestaan leimaa sama Venäjään liittyvä turvattomuuden tunne kuin Tšekkiä ja Viroa.
Kirja nostaa esiin kaksi EU:n sisäistä jakolinjaa suhteessa ulkosuhdehallintoon. Suurten ja pienten jäsenmaiden välissä on perinteinen juopa. Lisäksi ydinasevalloilla Britannialla ja Ranskalla on kiusaus nähdä unioni osana arsenaaliaan, jota voi käyttää muiden foorumien ohella tai jonka voi tarvittaessa unohtaa. Muille EU on olennaisempi.
Kirjoittaja on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.
