Suuret öljytulot ovat kuin Damokleen miekka: niiden tuoma turva ja vauraus voivat kadota yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Tätä argumenttia käytti Lähi-idän tutkija Fred Halliday jo vuonna 1978, kun hän ennusti, että Persianlahden monarkiat – Saudi-Arabia, Kuwait, Bahrain, Qatar, Arabiemiraatit ja Oman – kaatuisivat omaan anakronistisuuteensa öljyvaurauden tuoman nopean modernisaation takia.
Yli 30 vuotta myöhemmin on sanomattakin selvää, että ennustus ei käynyt toteen. Persianlahden arabimonarkiat ovat säilyneet sinnikkäästi vallassa ja jopa vahvistaneet asemiaan.
Uudessa kirjassaan brittiläinen tutkija Christopher Davidson esittää, että arabikevään aikana nähty kansalaisaktivismi enteilee Persianlahden monarkioiden vanhan vallan loppua ja että enemmistö alueen monarkioista joko kaatuu tai vähintäänkin muuttuu radikaalisti vuoteen 2018 mennessä.
Davidson kuvaa aluksi, miten monarkiat ovat selvinneet tähän asti. Kiistattoman tärkeää on ollut öljyn ja valtiollisten sijoitusrahastojen tuoma vauraus. Se on mahdollistanut Persianlahden maiden hallitsijoille laajamittaisen taloudellisen ja poliittisen etujärjestelmän luomisen ja siten lujittanut monarkkien valtaa. Muttaöljy on vain yksi osa monarkioiden soveltamaa monitasoista selviytymisstrategiaa.
Myös ulkoinen tuki länsivalloilta, etenkin Yhdysvalloilta, on ollut olennaista Persianlahden maille, sillä naapurimaat ovat uhanneet jatkuvasti niiden turvallisuutta. Lisäksi rikkaiden arabimonarkioiden antelias kehitysapu köyhemmille arabimaille on ehkäissyt vallankumouksellisten aatteiden leviämistä. Persianlahden kuningashuoneet esiintyvät anteliaina ja avuliaina mieluusti myös kotimaissaan, vaikka suhtautuvatkin ankarasti kaikkeen, mikä voi haastaa yksinvaltiuden.
Monarkioiden selviytymisstrategiaa havainnollistaa se, miten Persianlahden maissa hyödynnetään kansallista identiteettiä. Korostamalla identiteettiään osana historiallista jatkumoa hallitsijaperheet vahvistavat oman valtansa ja suhteellisen modernien valtioidensa legitimiteettiä. Toisaalta kansalaisuus on ollut keino erottaa etuuksiin oikeutetut kansalaiset suuresta vierastyöläismassasta ja rajoittaa poliittisesti arveluttavina pidettyjen ryhmien, kuten šiiaväestön oikeuksia. Persianlahden maiden kansalaisista on tehty eräänlainen eliitti maissa, joita kontrolloivat pienet, hallitsijaperheisiin sidotut piirit.
Davidson ennustaa, että tämä hiljainen yhteiskunnallinen yhteisymmärrys rapistuu ulkoisten ja sisäisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Painetta aiheuttaa esimerkiksi valtiontalous: asukasluvultaan pienissä mutta rikkaissa Qatarissaja Kuwaitissa on helppo jatkaa nykyistä etuusjärjestelmää, mutta maissa, joissa väestö kasvaa (Saudi-Arabia) tai tulot supistuvat (Oman, Bahrain), poliittinen kitka lisääntyy ja nykyinen talouspoliittinen rakenne käy kestämättömäksi. Vanhojen rakenteiden heikentyminen johtaa uuden ja väkevän sisäisen opposition syntyyn, mikä haastaa tai jopa syrjäyttää itsevaltaiset hallinnot.
Davidsonin kuvaamat muutokset Persianlahden maissa ovat todellisia, mutta luonteeltaan pitkäaikaisia. Siksine eivät tue kirjan väitettä nopeasta murroksesta. Bahrainissa, Kuwaitissa ja Saudi-Arabiassa oppositiot ovat aktivoituneet uudella innolla, mutta kyseessä on vain uusin erä pitkässä ottelussa. Qatarissa ja Arabiemiraateissa sen sijaan ei ole nähty viitteitä kansannoususta.
Davidson ei kykene selittämään, miksiDamokleen miekan jouhi on katkeamassa juuri nyt. Viiden vuoden ennuste on turhan sensaatiohakuinen, mutta kirjan terävä katsaus Persianlahden kuningashuoneiden tilanteeseen pysyy ajankohtaisena.
Kirjoittaja on Lähi-idän tutkija.
