Kirja pyrkii vastaamaan kysymykseen, missä olosuhteissa kehittyvien maiden eliitit harjoittavat köyhyyttä vähentävää politiikkaa tai eivät ainakaan estä sitä. Kirja koostuu erillisistä artikkeleista, joiden viesti on usein tyly: teet niin tai näin, aina menee väärin päin.
Asiaa valaistaan muun muassa esimerkillä bangladeshilaisen kylän kehityshankkeesta, jonka oli määrä vähentää köyhyyttä. Paikalliset rahanlainaajat, jotka kiskurikorkoineen vaikuttivat enemmistön köyhyyteen, jätettiin syrjään hankkeen hallinnosta. Tulos: rahanlainaajat kokivat hankkeen itselleen uhaksi ja torpedoivat sen sivusta.
Vastaavasti Ghanan ja Burkina Fason rajajoen varrella sijaitsevissa ghanalaiskylissä paikalliset päälliköt kontrolloivat maankäyttöä ja pitivät siten osaa ihmisistä köyhyydessä. Kehityshankkeessa noudatettiin erilaista taktiikkaa: päälliköt otettiin mukaan kehityshankkeiden hallintorakenteisiin. Tulos: hankkeista koituneet hyödyt koettiin päälliköiden ansioksi, ja heidän valta-asemansa vahvistui entisestään köyhimpien kustannuksella.
Vaikka eliittien olemassaolosta ja paikallisista valtasuhteista ollaan tietoisia, ei köyhyyttä vähentävien kehitysyhteistyöhankkeiden tai yhteiskuntapolitiikan onnistumisesta ole takeita. Ennakkoehdoksi pitää lisätä vielä köyhimpien voimauttaminen, sillä ilman sitä on epärealistista olettaa tavallisten ihmisten haastavan eliittejä.
Kirja muistuttaa myös, että eliittejä on kaikilla hierarkian tasoilla. Siksi läntisten avunantajien ajama kehitysmaiden keskitetyn hallinnon hajauttaminen ei automaattisesti takaa köyhiä suosivaa politiikkaa, kuten edellä kuvatut ruohonjuuriesimerkit osoittavat.
Kirjassa on omistettu turhankin paljon sivuja sen esittelemiseen, kuinka eliitin edut eivät aina käy yksiin köyhyyden vähentämisen tai talouskasvun tukemisen kanssa. Esimerkiksi Liberian yhdysvaltalaisperäisen eliitin vallassa pysyminen 1800-luvulta aina vuoden 1980 vallankumoukseen asti edellytti etujen kanavoimista laajalle sukulaissuhteisiin perustuvalle verkostolle. Etelä-Afrikassa vanha valkoinen eliitti turvasi itseään suosivan talousjärjestelmän tarjoamalla osalle hallitsevan ANC-puolueen johtajista omistusosuuksia suuryhtiöissä. Kun mustat ANC-johtajat oli näin vedetty mukaan liike-elämään, heidän kannatti säilyttää järjestelmä entisellään vastoin puolueensa radikaalia talousohjelmaa.
Kirjassa esitellään myös eliittien omia näkemyksiä köyhyyden vähentämisestä. Kirjan mukaan esimerkiksi Brasilian eliitti kokee, että köyhyys vaikuttaa sen elämään negatiivisina ulkoisvaikutuksina, kuten rikollisuutena.
Brasilialaiseliitin edustajien mukaan köyhyyteen voitaisiin puuttua tehokkaasti ennen kaikkea yksilöllisten keinojen, kuten koulutuksen avulla, mutta ei esimerkiksi tuloja tasaavalla verotuksella. Eliitti ei kuitenkaan koe olevansa vastuussa köyhyyden vähentämisestä. Se on valtion tehtävä, mutta eliitti ei koe valtiota omakseen eikä siksi muodosta poliittista painetta, joka pakottaisi puuttumaan köyhyyteen. Kirjan tutkimusaineiston keräämisen jälkeen Brasilian ehdollisista tulonsiirtojärjestelmistä on kuitenkin saatu hyviä kokemuksia.
Kokonaisuudeksi editoitu monitieteinen artikkelikokoelma on julkaistu YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen WIDERin julkaisusarjassa. Kirja on suunnattu erityisesti kehityspolitiikan tekijöille. Suoranaisia toimintaohjeita siitä ei saa, mutta kirja onnistuu siirtämään kehityspoliittisessa keskustelussa monen pilkun paikkaa.
Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.
