Palvellessaan rauhanturvaajana Kyproksella vuosina 1966–1967 tuolloin parikymppinen Pertti Torstila oivalsi jotain, mikä painoi jälkensä hänen koko myöhemmälle diplomaatin uralleen. Hän oppi suomalaisen rauhanturvaajan perusasenteen.
”Se ei ole rauhanturvaamista pyssyn piippua pitkin ja vain itsensä suojaamista. Se on kaverin auttamista: otetaan osaa paikalliseen huoleen, kannetaan tuskaa, eikä vain neuvota ulkopuolelta, että hoitakaapas asianne kuntoon”, Torstila sanoo UP:n haastattelussa.
Myöhemmin, ulkoministeriön palveluksessa, Torstila ymmärsi, että tässä asenteessa kiteytyi myös Suomen ulkopolitiikan ydin.
”Presidentti Kekkonen linjasi, ettei Suomi ole kansainvälisissä kiistoissa tuomari vaan lääkäri, toisin kuin Ruotsi, jonka ulkopolitiikassa tuomarin rooli näkyi selvemmin, esimerkiksi Vietnamin sodan aikana.”
”Vaikka jako tuomariin ja lääkäriin liittyy erityisesti puolueettomuuden aikaan, Suomen ulkopolitiikassa ja välitystoiminnassa on yhä samaa perinnettä”, Torstila vertaa.
Torstila muistuttaa myös Ruotsin tärkeydestä Suomelle.
”Ollessani Ruotsissa suurlähettiläänä vuodet 2002–2006 näin läheltä, kuinka tärkeä Ruotsi on Suomelle ja miten vakavasti Ruotsi suhtautuu Suomeen. Valitettavasti suomalaisessa kansalaismielipiteessä asia on usein päinvastoin”, Torstila harmittelee.
Torstila jäi maaliskuun alusta eläkkeelle vietettyään 43 vuotta ulkoministeriön palveluksessa. Viimeiset lähes kahdeksan vuotta hän on toiminut Suomen ulkopolitiikan korkeimpana virkamiehenä eli ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä.
Suurimman osan Suomen EU-jäsenyyden ajasta Torstila on vaikuttanut ulkopolitiikkamme ylimmässä virkamiesjohdossa. Hän oli poliittisen osaston päällikkö vuosina 1996–2000 ja ministeriön alivaltiosihteerinä tätä seuraavat kaksi vuotta.
Kun Suomi liittyi EU:hun, ulkoministeriön virkamiesten työ muuttui kertaheitolla.
”EU-jäsenyys muutti Suomen ulkopoliittisen toimintakentän. Tulimme osaksi poliittista klubia. Kylmän sodan aikainen puolueettomuus ei enää rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa.”
”Yhtäkkiä eteemme avautuivat esimerkiksi Afrikan kriisit. Eteen tuli asioita, joita Suomen ulkopolitiikassa oli aika vähän mietitty. Vuonna 1999, kun Suomi toimi EU:n puheenjohtajana, haimme apua tutkijoilta asti”, Torstila muistelee.
EU:n jäsenenä Suomi sai vakituisen paikan samoihin neuvottelupöytiin Euroopan suurvaltojen rinnalla. Suomi oli ainoa jäsenmaa, jolla oli pitkä historia ja pitkä raja Venäjän kanssa. Tästä tuli Torstilan mukaan Suomen vahvuus.
”Kun käymme konsultaatioita vieraiden valtojen kanssa, asialistalla on aina arviomme Venäjästä. Suomea kuunnellaan, kun Suomella on oikeasti jotain sanottavaa. Meidän ei pidä vähätellä omaa Venäjä-tuntemustamme. Olemme tässä mielessä hyvin kiinnostava partneri paitsi muille EU-maille myös kiinalaisille ja amerikkalaisille”, Torstila ohjeistaa.
”Kun aikanani EU:n poliittisessa komiteassa puhuimme vaikkapa Afrikan suurista järvistä, olivat entiset siirtomaavallat äänessä ja minä pysyin vaiti. Mutta aina kun asialistalle tuli Venäjä, Itämeri tai Pohjolan alue, nostin käteni ja huomasin, että minua kuunneltiin.”
”Pahuksen hyvä liittouma”
Torstila on huolestunut EU:ssa talouskriisin aikana vahvistuneesta populismista ja nationalismista. Hän kysyy, kuka ottaisi johdon globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, siirtolaisuuden tai terrorismin ratkaisemisessa, elleivät EU ja Yhdysvallat sitä tee.
”Vastuunjako ja vastuuntunto näiden isojen maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisussa on merkittävä kysymys.
Nousevat vallat eivät vastuuta näytä haluavan, ja siksi EU pitää välttämättä saada pysymään koossa.”
Torstila ihmettelee sitä ristiriitaa, että EU:lle tuntuvat nyt antavan enemmän arvoa muut kuin EU:n jäsenmaat.
”Tämän huomaa keskusteluissa niin amerikkalaisten kuin afrikkalaistenkin kanssa, nyt EU:lle annetaan kaikki tuki. Myös Naton pääsihteeri puhuu lämpimästi EU:n kehittyvästä puolustusulottuvuudesta.”
Torstila ei ota kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä Natoon. Suhteiden hän soisi kuitenkin entisestäänkin lähentyvän.
”Suomen ja Naton kumppanuuden tulee tiivistyä ja luottamuksen lisääntyä, jotta nykyistä parempi asiallinen keskustelu olisi mahdollista. Sitä kautta avattaisiin kotimaisen keskustelun takalukkoa. Meillä on kansallinen intressi kehittää tätä suhdetta.”
Torstila muistuttaa, että Suomi on ollut mukana Nato-johtoisissa operaatioissa Afganistanissa ja Bosniassa, Ruotsi myös Libyassa.
”Kaikki Naton jäsenmaatkaan eivät pystyy samaan. Yhdysvaltain entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott sanoi minulle kerran, että kuule Pertti, jos kaikki meidän jäsenvaltiomme kykenisivät antamaan tälle Atlantin liitolle niin paljon kuin Suomi, we would have hell of a good alliance.”
Maailmanpolitiikka avautui
Torstila määrittelee itsensä leikillisesti ”Etykin lapseksi”. Hän oli juuri uransa aloittaneena diplomaattina mukana 1970-luvun alusta alkaen Etyk-prosessissa, jonka päätapahtuma oli vuoden 1975 Etyk-huippukokous Helsingissä. Etykissä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto selvittivät toisen maailmansodan jälkiä ja Euroopan asemaa. 1970-luvun alun liennytys huipentui Helsingin kokouksessa.
”Silloin aukenivat tämän nuoren avustajan silmät maailmanpolitiikan isoille asioille. Etyk oli lähtökohta jatkumolle, jonka myöhempiä ilmentymiä olivat Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen. Etyk oli riemuvoitto Suomelle. Pystyimme huippukokouksella ja toiminnallamme todistamaan, että puolueettomuudella on merkitystä”, Torstila arvioi.
Suomen puolueettomuuden aikaa leimaa myös suomettuminen. Miten siihen pitäisi nykyään suhtautua?
”Suomettumista käytettiin haukkumasanana muualla Euroopassa, mutta kukaan muu ei ollut Suomen tilanteessa. Ulkopoliittisesti suomettuminen oli menestystarina. Se oli selviytymispolitiikkaa, jossa onnistuttiin hämmästyttävän hyvin. Oli sisäpoliittisia heilahduksia ja hairahduksia, mutta ulkopoliittisesti pysyimme taitavasti puolueettomuuden kaidalla tiellä”.
Kirjoittaja on Agence France Pressen Suomen-kirjeenvaihtaja.
