Ursula von der Leyen esitteli uuden »geopoliittisen» EU-komissionsa kokoonpanon Brysselissä syyskuussa 2019. Kuva: EPA/All Over Press Euroopan unionin geopoliittinen komissio sai vähän nolon alun.
Syyskuussa 2019 EU:n komission uusi puheenjohtaja Ursula von der Leyen kehui kasanneensa unionille »geopoliittisen komission», joka vastaisi ajan haasteisiin, kiihtyvään suurvaltakamppailuun, voimapolitiikkaan ja taloudelliseen kilpailuun.
Kuukautta myöhemmin EU näytti surkealta sivustakatsojalta, kun Turkki marssi sotaan unionin takapihalla Syyriassa, Yhdysvaltojen ja Venäjän luvalla. Ilman sotilaallista läsnäoloa alueella tai merkittävää neuvotteluvoimaa EU:n rooliksi jäi esittää vetoomuksia sotatoimien lopettamiseksi.
Komissio ei todellisuudessa pystynyt reagoimaan dramaattisiin käänteisiin maailmanpolitiikassa, vaikka geopoliittiselta toimijalta tätä voisi odottaa.
Puheessa onkin poliittisen spinnauksen makua.
»Komissiolla itsellään on vaikeuksia keksiä, mitä sillä tarkoitetaan», sanoo kansainvälisen politiikan ja talouden tutkija Tobias Gehrke brysseliläisestä Egmont-instituutista.
Gehrken mukaan von der Leyen heitti nimityksen ilmoille, ja nyt on virkamiesten tehtävä pohtia sille sisältöä. Sama kuvaa EU:n geopoliittista toimintaa laajemminkin. Sen suhteen on menossa ideointivaihe, jossa puhetta on paljon, sisältöä vähemmän.
Tällä hetkellä komission olisi Gehrken mukaan viisainta panostaa taloudelliseen puoleen, sillä siinä EU:lla on parhaat mahdollisuudet kehittyä geopoliittiseksi vallankäyttäjäksi.
»Perinteisesti geopolitiikkaa ajatellaan kilpailuna sotilaallisen kovan vallan saralla, mutta tänä päivänä valtioiden välinen kilpailu on kuuminta talouden piirissä, etenkin teknologioissa: miten niillä käydään kauppaa, miten niitä suojellaan ja säännellään.»
Vahvistaakseen asemiaan geopoliittisessa pelissä EU on ryhtynyt tavoittelemaan strategista autonomiaa. Alun perin puolustuspiireistä viime vuosikymmenen puolivälissä lähtenyt muotikäsite kuvasi pyrkimystä vähentää Euroopan sotilaallista riippuvuutta Yhdysvalloista. Sittemmin sillä on viitattu myös esimerkiksi taloudellisen riippuvuuden vähentämiseen Kiinasta ja myös Yhdysvalloista.
»EU sopeutuu maailman muutokseen, globaalin talouden tarjoamiin riskeihin ja mahdollisuuksiin. Riskien osuus on kasvanut huomattavasti kymmenen viime vuoden aikana», Gehrke sanoo.
Esimerkki riskistä on koronaviruspandemian alkuvaiheessa havaittu riippuvuus lääkkeiden ja suojavälineiden ylikansallisista toimitusketjuista. Toinen ovat Kiinan talouden epäreilut kilpailukäytännöt, markkinoillepääsyn rajoitukset ja valtionyritysten tuet.
Komissio onkin ryhtynyt tarmokkaasti kehittämään keinoja ulkopuolisen taloudellisen painostuksen torjumiseksi ja EU:n markkinoiden suojelemiseksi epäreilulta kilpailulta.
Unionin ulkopuolelta tulevien investointien seurantamekanismi otettiin käyttöön lokakuussa 2020. Sen tavoitteena on suojella strategisesti tärkeitä yrityksiä, teknologioita ja toimialoja päätymästä ulkomaiseen omistukseen.
Kesäkuussa komissio julkaisi suunnitelmia ulkomaisten, valtiontukia saavien yritysten markkinoillepääsyn rajoittamisesta. Pitkään kestäneet neuvottelut tekoälyn kaltaisten strategisten teknologioiden vientirajoituksista autoritaarisiin maihin ovat lehtitietojen mukaan loppusuoralla.
EU on myös alkanut esimerkiksi pitää kirjaa kriittisen tärkeistä raaka-aineista – kuten harvinaisista maametalleista, litiumista, uraanista – joiden saatavuus on varmistettava pitkällä aikavälillä. Lääkkeiden ja lääketarpeiden huoltovarmuutta varten komissio perusti keväällä EU:n yhteisen varmuusvaraston.
»Jos kysyt amerikkalaiselta, EU:n taloudelliset puolustusmekanismit kuulostavat aika heikoilta, mikä on totta. Niissä kaikissa on aukkoja, ne ovat jäsenmaiden keskinäisiä kompromisseja», Gehrke sanoo.
Kiinan suhteen komissio ei ole vain tyytynyt rakentamaan puolustusta. Se on haastanut Kiinan kilpailua vääristäviä käytäntöjä kahdenvälisestä investointisopimuksesta käytävissä neuvotteluissa, sanoo Aasian politiikkaan erikoistunut tutkija Angela Stanzel saksalaisesta Stiftung Wissenschaft und Politik -tutkimuslaitoksesta (SWP).
EU haluaa tasata puntit markkinoillepääsyssä. Se vaatii Kiinaa avaamaan taloutensa suljettuja sektoreita, kuten tieto- ja viestintäteknologiaa, kaivostoimintaa tai lentokenttäliiketoimintaa, ulkomaisille investoinneille ja etenkin julkisia hankintoja eurooppalaisille yrityksille. Kiinan on vaikea myöntyä, sillä se merkitsisi valtavia uudistuksia maan talouteen. Neuvottelujen on määrä päättyä vuoden loppuun mennessä.
Monet EU:n vaatimuksista ovat uudistuksia, joita Kiinan presidentti Xi Jinping lupasi tehdä noustessaan valtaan vuonna 2013. Niitä ei kuitenkaan ole kuulunut. Komissio suunnittelee uutta sääntelyä, joka sulkisi kiinalaiset yritykset EU:n julkisten hankintojen kilpailutuksista, ellei Kiina vastaavasti avaa julkisia hankintojaan EU-maiden yrityksille.
»EU ei suostu sopimukseen, ellei Kiina tee aitoja myönnytyksiä», Stanzel sanoo.
Julkisten hankintojen sääntely on tosin vastatuulessa. Halpojen kiinalaisten tuottajien osallistuminen kilpailutuksiin hyödyttää EU-maiden veronmaksajia, ja moni jäsenmaa epäilee, ettei markkinoiden sulkeminen todellisuudessa edes auttaisi taivuttelemaan Kiinaa. Suomi on yksi rajoituksia vastustaneista maista.
Komissio on kuitenkin nyt vahvemmassa asemassa kuin vielä muutama vuosi sitten. EU:n jäsenmaiden rivit ovat tiivistyneet Kiinan suhteen. Kiinalaista rahaa aikaisemmin liehitelleet Itä- ja Etelä-Euroopan maat ovat viime vuosina pettyneet Kiinasta saatuihin investointeihin ja niiden tuloksiin, Stanzel sanoo. Kiina nähdään talouden kannalta aiempaa realistisemmin, strategisena kilpailijana.
Solidaarisuutta kuitenkin kaivattaisiin ulkopolitiikassa, esimerkiksi Kiinan ärhäkän soturidiplomatian torjumiseksi. Kiinan diplomaatit ovat käyneet muun muassa Ruotsin ja Tšekin kimppuun, kun maat ovat myötäilleet kiinalaisia toisinajattelijoita tai Taiwania.
»Isot jäsenmaat eivät ole tukeneet pieniä maita, jotka ovat alttiimpia tällaiselle paineelle», Stanzel sanoo.
Vaikein kysymys ovat ihmisoikeudet. EU näyttäytyy kyvyttömänä geopoliittisena toimijana, kun se ei pysty haastamaan Kiinaa tämän ihmisoikeustilanteesta.
Unioni ja jäsenmaat ovat melko yksimielisesti arvostelleet Kiinaa Hongkongin turvallisuuslaeista, mutta tilanne on hankalampi Xinjiangin maakunnassa, jossa Kiina vainoaa islaminuskoisia uiguureja. Jäsenmailla on erilaisia käsityksiä siitä, kuinka paljon ne ovat valmiita arvostelemaan Kiinan ihmisoikeusrikoksia ja siten ärsyttämään maata.
»Olisi parempi, jos suuret jäsenmaat ottaisivat selkeästi kantaa. Silloin pienemmätkin maat uskaltaisivat kenties antaa voimakkaampia lausuntoja. Mutta pelkkä tilanteen tuomitseminen ei toimi, Kiina ei välitä siitä. Saksan ja Ranskan pitäisi ajaa taloudellisia pakotteita, mutta niistä ollaan vielä kaukana», Stanzel sanoo.
Strategisella autonomialla on hintansa. Kuinka paljon EU on valmis maksamaan?
Saksa ja Ranska ovat kuitenkin lähentyneet toisiaan suhteessa Kiinaan.
Saksa on tähän saakka varonut ärsyttämästä Kiinaa taloudellisten kytkyjensä takia, mutta Stanzelin mukaan maa pyrkii nyt vähentämään riippuvaisuuksiaan. Tänä syksynä aiemmin Kiina-myönteiset päättäjät talous- ja energiaministeri Peter Altmaierista teknologiajätti Siemensin toimitusjohtajaan Joe Kaeseriin ovat kehottaneet yrityksiä hajauttamaan tuotantoaan Kiinan ulkopuolelle.
Ylirajaisten toimitusketjujen turvaaminen ulkopuoliselta poliittiselta vaikutukselta on tosin vaikea tehtävä, sanoo Egmont-instituutin Tobias Gehrke.
Valtiot eivät juurikaan voi rajoittaa yritysten investointipäätöksiä. Esimerkiksi Yhdysvallat on kuitenkin houkutellut yrityksiä siirtämään tuotantoaan pois Kiinasta verohelpotuksin ja Japani suorin valtiontuin. Euroopassa tällaista ei vielä ole nähty.
Tuotantoa halutaan myös turvaan Eurooppaan, etenkin kovasti kilpailluilla korkean teknologian aloilla. EU ei halua jäädä riippuvaiseksi kiinalaisista ja amerikkalaisista tekoälysovelluksista, kvanttitietokoneista ja bioteknologiasta.
Strategisen autonomian tavoittelu kytkeytyy näin osaksi elinkeinopolitiikkaa, josta EU:ssa keskustellaan kiihkeästi. Von der Leyenin komission suunnitelmat kestävän ja digitaalisen talouden tukemisesta voidaan nähdä strategisina investointeina geoekonomisen kilpailun kannalta keskeisiin toimialoihin. EU:n parlamentti puolestaan haluaa tarkkailla, että 750 miljardin euron pandemiaelpymisrahaston varoja käytetään unionin kannalta järkeviin kohteisiin.
»Elpymisrahasto olisi mainio mekanismi edistää strategisia tavoitteita. Todellisuudessa jäsenmaita kiinnostavat kotimaiset työpaikat ja toimialat, joilla on eniten poliittista vaikutusvaltaa. Elvytyspakettien historia ei lupaa suuria», Gehrke sanoo.
Sama ongelma on edessä, kun unioni pohtii, mitkä sektorit, infrastruktuurin osat ja teknologiat ovat strategisia, suojeltavia ja panostusten väärtejä. EU on määrittänyt alle kymmenen teknologiasektoria, joilla Eurooppa tarvitsee vahvoja yrityksiä, mutta jäsenmaat eivät ole vielä asiasta yhtä mieltä.
»Jokainen toimiala pyrkii julistautumaan strategiseksi ja haalimaan tukia. Lobbarit lipovat jo huuliaan», Gehrke sanoo.
Keskustelu kiinalaisen Huawein osallistumisesta uuden mobiiliverkkoinfrastruktuurin rakentamiseen oli ensimmäinen kerta, kun Eurooppa löysi jonkinlaisen yhteisymmärryksen kriittisestä sektorista. Sekin keskustelu käytiin Yhdysvaltojen aloitteesta. Kiinassa ja Yhdysvalloissa ollaan strategisten sektorien määrittelyssä Eurooppaa pidemmällä.
Jokainen toimiala pyrkii julistautumaan strategiseksi ja haalimaan tukia. Lobbarit lipovat jo huuliaan.
EU:n suurimpia haasteita geoekonomisessa kilpailussa on omien asenteiden muokkaus, Gehrke toteaa.
EU:ssa on totuttu ajattelemaan ennen kaikkea kuluttajan etua, joka usein käy yksiin vapaiden markkinoiden kanssa. Euroopalle avoimuus on taloudellisesti hyödyllistä riippumatta siitä, avaako Kiina omia markkinoitaan, sillä EU-maiden kansalaiset saavat joka tapauksessa halpoja kiinalaisia tuotteita ja yritykset voivat tehostaa tuotantoketjujaan. Pitkällä aikavälillä avoimuuteen sisältyy kuitenkin riskejä.
Jos ulkopuoliset kilpailijat hallitsevat digitaalista teknologiaa ja muita talouden sektoreita, yhteiskuntamme, demokratiamme, poliittinen vakautemme ja kansallinen turvallisuutemme voivat ennen pitkää kärsiä, Gehrke sanoo.
»Kuluttajat ehkä voittavat nykytilanteessa, mutta pitkällä aikavälillä se ei välttämättä ole etujemme mukaista.»
Tiettyjen talouden osa-alueiden suojelu puolestaan haittaa taloutta ja saattaa kiihdyttää kilpailijoita vastaiskuihin, esimerkiksi tuontitulleihin. Kyse on tasapainon etsimisestä ristiriitaisten tavoitteiden välillä.
»Strategisella autonomialla on hintansa, sekä taloudellinen että diplomaattinen. Kuinka paljon EU on valmis maksamaan?»
Tavoitteena strateginen autonomia on jatkumo, Gehrke kuvailee. EU voi olla enemmän tai vähemmän autonominen tai sidoksissa muuhun maailmaan, tilanteen mukaan. Kiinankin kanssa on voitava tehdä yhteistyötä, vaikka pyrkimys onkin samaan aikaan vähentää taloudellisia riippuvuuksia.
EU ei ole yksin huolissaan keskinäisriippuvuuksien riskeistä. Niitä voidaan vähentää myös yhteistyöllä ja laatimalla kansainväliseen talouteen uusia sääntöjä.
»Strateginen autonomia ei tarkoita siteiden katkomista, eikä sen tarvitse johtaa eristäytymiseen.»
