Euroopan neljä tulevaisuutta

Euroopan unionin menoa on seurattu kahden vuoden ajan kuin Odysseuksen pitkittyvää laivamatkaa. Suvantokohdat ovat harvassa, kun toivon ja epätoivon hetket vaihtelevat markkinoiden pyörityksessä. Euroopan johtajat ovat hetkittäin saavinaan otetta kriisistä, kunnes on tultu entistä suuremman koettelemuksen eteen.

Tarinan jatkosta on vain valistuneita veikkauksia, joten kirjoitimme niitä neljä. Skenaarioissa 1 ja 2 euro selviää kriisistä, skenaarioissa 3 ja 4 euroalue hajoaa. Kokosimme kuusi eri tavoin ajattelevaa keskustelijaa kommentoimaan skenaarioita saman pöydän ääreen yhden iltapäivän ajaksi.

Aivan ensimmäiseksi keskustelijat kertoivat näkemyksensä kriisin syistä: jos niihin päästään käsiksi, voi ratkaisukin avautua.

Kohti pohjakosketusta

Taustalla on kymmenen vuotta jatkunut edullisen rahan syytäminen kriisimaihin, sanoo kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen Helsingin yliopistosta.

”Kreikka ja Portugali saivat vuoteen 2008 saakka lainaa Saksan korolla. Oli hyvin helppoa synnyttää ja ylläpitää budjettivajetta. Kreikka on ylittänyt kaikkina vuosina kasvu- ja vakaussopimuksen kriteerin korkeintaan kolmen prosentin budjettivajeesta, Portugali yhtä vuotta lukuun ottamatta. Tähän ei koskaan puututtu, koska Saksa ylitti budjettikriteerin vuosina 2002–2004, Ranska 2002–2005 ja Italia 2001–2006.”

Filosofi ja yliopistonlehtori Thomas Wallgren (sd.) näkee talouskriisin ja poliittisen kriisin taustalla sivilisaation kriisin. ”EU on sitoutunut kasvuyhteiskunnan ihanteisiin ja tavoitteisiin peruskirjaansa myöten – niin ovat tosin myös sen jäsenmaat kahdensadan viime vuoden ajan. Tämä sivilisaatiomalli on tullut tiensä päähän.”

Vaihtoehto EU:lle -kansalaisliikkeen hallituksessa vaikuttava Wallgren uskoo, että poliitikot tai instituutiot eivät pysty ratkaisemaan sivilisaation kriisiä. Tehtävä jää kansalaisille, joiden on löydettävä tällä vuosisadalla tie nollakasvu- tai degrowth-yhteiskuntaan.

”Kreikan mukaan ottaminen oli alun perin virhe”, sanoo Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja ja riippumaton kolumnisti Olli Kivinen. ”Kreikka on huijannut länsimaita 1800-luvun alkupuolelta alkaen. Se on aina saanut rahaa enemmän kuin on ansainnut: milloin islamin uhkaa, pahoja turkkilaisia tai kommunisteja vastaan, milloin Balkanin yleisen sekasorron tai antiikin muistojen vuoksi.”

Kriisin toinen juonne liittyy Kivisen mukaan yleiseen vauhtisokeuteen, joka syntyi, kun EU:n uusille jäsenmaille haluttiin tarjota oikotie onneen. Nopeus kasvoi sen jälkeen, kun Portugalin ja Espanjan diktatuurit kaatuivat 1970-luvulla. Irlanti taas oli ”köyhä pikkusisar, jolle haluttiin tarjota mahdollisuuksia”.

Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelman johtaja Juha Jokela tähdentää, että lukuisat eri kriisit nivoutuvat nyt toisiinsa: Euroopan valtioiden velka- ja rahoituskriisi, pankkikriisi ja niitä yhdistävä euron kriisi. Näitä ympäröi vielä talouskriisi, se, miten Eurooppa pärjää maailmanlaajuisessa kilpailussa.

Tummia pilviä on kasaantumassa myös demokratian ja poliittisen järjestelmän legitimiteetin ylle. Legitimiteetillä tarkoitetaan kansalaisten luottamusta järjestelmään. Monia asioita päätetään ja johtajia valitaan kansallisella tasolla, vaikka esimerkiksi talous- ja ympäristökysymyksiä tulisi ratkoa kansainvälisellä tasolla.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto muistuttaa eurojärjestelmän valuviasta. Martin Feldstein ja eräät muut yhdysvaltalaiset huippuekonomistit varoittivat 1990-luvulla rakentamasta Eurooppaan rahaliittoa, jonka tukena ei ole yhteistä finanssipolitiikkaa vaan jossa tuloista ja menoista päätetään kansallisesti.

”Maastrichtin sopimuksessa pyrittiin ottamaan tämä valuvika huomioon, mutta sitten sopimusta rikottiin”, Haavisto sanoo. Ensin sovittiin, että jäsenmaat eivät pelasta toisiaan taloudellisesti (no bail out), mutta nyt onkin meneillään suuren mittakaavan pelastusoperaatio.

Eurooppa-nuorten pääsihteeri Satu Tuomikorpi (kok.) pitää kriisin räikeimpänä syynä elämistä yli varojen. Ratkaisua tulisi etsiä talouskasvusta.

”Olen miettinyt, onko oma sukupolveni liian mukavuudenhaluinen. On niin paljon saavutettuja etuja. Voiko kriisi jopa johtua siitä, että ihmisillä ei ole enää intoa tehdä töitä ja luoda kasvua, vaan nautitaan työn hedelmistä ja levätään aikaisempien sukupolven laakereilla?”

Skenaarioiden valmisteluun osallistuivat Juha Jokela, Kaisa Korhonen, Tiia Lehtonen, Juha Mäkinen ja Teija Tiilikainen Ulkopoliittisesta instituutista.

 

1. Kohti uudenlaista liittovaltiota

Euroopan unionin valuvika voidaan ratkaista vain yhdentymällä liittovaltioksi.

Euroopan johtajat päättävät huippukokouksessa alkuvuodesta 2012 uuden Euroopan perustuksista. Kokouksessa päätetään ratkaista pitkittynyt velkakriisi laajentamalla yhteisvastuuta jäsenmaiden veloista. Euroopan johtajat päättävät samalla EU:n uuden perustuslain valmistelusta. Tehtävään asetetaan konventti, jonka työ keskittyy Euroopan yhteisen talouspolitiikan sääntöjen muotoilemiseen.

Ensimmäisiin toimenpiteisiin kuuluu väliaikaisen vakausvälineen ERVV:n rahoituskyvyn nostaminen reiluun 2000 miljardiin euroon sekä Kreikan, Portugalin, Espanjan, Italian, Belgian ja Irlannin velkojen uudelleenjärjestely. Markkinoita rauhoittavat eurooppalaisten rahoituslaitosten pääomittaminen ERVV:n varoin sekä eurobondien valmistelu, joka on käynnistetty nopealla aikataululla.

Rahoituspäätökset pakottavat hallituksia korottamaan veroja ja leikkaamaan julkista sektoria kaikissa jäsenmaissa. Lamassa rämpivän Euroopan kansalaiset nousevat barrikadeille poliittisten ja taloudellisten oikeuksiensa puolesta. Euroopan johtajat vastaavat huutoon lupaamalla kansalaisille ”Demokraattisen Euroopan”. Valtaa päätetään siirtää jäsenmaiden päämiesten Eurooppa-neuvostolta eurooppalaisilla vaaleilla valitulle kaksikamariselle parlamentille ja poliittisten ryhmien muodostamalle Euroopan hallitukselle. Kansallisista puolueista tulee suurten eurooppalaisten puolueperheiden piirijärjestöjä.

Lisäsäästöjä etsitään puolustusvoimista. Yhdysvaltojen huomio keskittyy vuodesta 2013 alkaen yhä enemmän maan sisäisiin ongelmiin sekä Kiinan kasvavan vaikutusvallan luomiin jännitteisiin läntisellä Tyynellämerellä. EU-maat ryhtyvät rakentamaan yhteisiä puolustusvoimia, ja Naton tehtävät rajoittuvat muutamiin kriisinhallintaoperaatioihin Afrikassa ja Lähi-idässä. EU perustaa sotilaallisen komentokeskuksen, jonka yksiköt päätetään sijoittaa Ranskaan ja Saksaan.

Euromaat antavat Euroopan liittovaltiolle ensin kansallisen budjettinsa hyväksymisoikeuden, sitten myös oikeuden kantaa Euroopan laajuisia energia- ja varainsiirtoveroja. Liittovaltion rakentaminen kohtaa Euroopassa alkuvuosina massiivista vastustusta ja populistipuolueet nousevat väliaikaisesti vaa’ankieliasemaan useissa maissa. Useiden kansanäänestysten ja uusintaäänestysten jälkeen euromaat hyväksyvät kuitenkin vuosikymmenen kuluessa asteittain Euroopan uuden perustuslain. Euroalue tiivistyy Euroopan liittovaltioksi.

Myös muiden Euroopan maiden kansalaiset vakuuttuvat vähitellen laskelmista, joiden mukaan maanosa voi puolustaa hyvinvointimalliaan kansainvälisessä kilpailussa vain yhdentymällä. Yleisen mielipiteen kääntymiseen vaikuttavat Kiinan kasvava taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen voima sekä Venäjän sisäinen epävakaus. 2020-luvun alkupuolella Ruotsi, Tanska, Islanti ja useimmat entisen Itä-Euroopan maat liittyvät talousongelmistaan vähitellen toipuvaan Euroopan liittovaltioon.

Epäluulonsa säilyttänyt Britannia sen sijaan päättää erota EU:sta. Liittovaltion osavaltioiden määrä kasvaa tästä huolimatta, kun Katalonia irrottautuu kansanäänestyksessä Espanjasta ja Belgia jakautuu Valloniaan ja Flanderiin. Italia jakautuu äänestyksen jälkeen pohjoiseen ja etelään. Kireiden lähentymisehtojen vuoksi jäsenyysneuvottelut junnaavat edelleen Balkanilla.

Euroopan liittovaltio ottaa 2020-luvulla kasvavaa vastuuta jäsenmaidensa kaupasta, teollisuudesta, kilpailukyvyn kehittämisestä ja oikeusasioista. Verotus pysyy pääosin kansallisena, samoin opetukseen ja kulttuuriin liittyvät tehtävät. Sosiaaliturvan ja eläkejärjestelmien harmonisointi nousee uuden liittovaltion ensimmäisen vuosikymmenen suurimmaksi poliittisen taistelun aiheeksi. Pohjoismaat ajavat liittovaltiossa yhtenä rintamana esimerkiksi isyyslomia ja subjektiivista oikeutta päivähoitoon. Yhteisen kansallislaulun omaksumiseen tarvitaan sentään vielä muutama vuosikymmen

Kommentit skenaarioon 1

Skenaario on optimistinen jopa Eurooppa-federalis­tin näkökulmasta, myön­tää Satu Tuomikorpi. ”Skenaariossa suhtaudutaan toi­saalta realistisesti siihen, että al­kuun tulee kovaa vastustusta. Ske­naarion toteutumismahdollisuuksia lisää, että Britannia eroaa EU:sta.”

Liittovaltion rakentaminen edel­lyttäisi kehityksen vetureiksi visio­näärisiä johtajia. Tuomikorpi ei ole vakuuttunut, että Angela Merkelis­tä ja Nicolas Sarkozysta on tehtä­vään. Kansalaisille pitäisi tarjota myös jotain muuta kuin demokraat­tisempi Eurooppa, esimerkiksi ker­tomalla, mitä hyötyjä liittovaltiosta olisi elintason turvaamisessa.

Politiikan tutkijan kannalta liittovaltiomallissa on kiinnostavaa sen tarjoama läpinäkyvyys, sanoo Juha Jokela. Nykyjärjestelmän ongelmana ovat toimivaltaan liitty­vät epäselvyydet. EU-päättäjät tekevät ratkaisuja suljettujen ovien takana, eivätkä edes poliitikot aina saa päätöksistä tietoa, vaikka ovat osa järjestelmää.

”Kuvaavaa on, että eduskunnas­sa oppositioryhmillä ei ole aina edellisenä iltana tietoa, mitä halli­tuksen ministerivaliokunnasta tulee seuraavana aamuna suureen valio­kuntaan, joka ratkaisee Suomen mandaatin Eurooppa-neuvoston kokoukseen”, Jokela toteaa. Liitto­valtiossa kansalaiset tietäisivät, kuka valtaa milloinkin käyttää.

”Tilanne on poikkeuksellinen, kun kukaan ei oikein tiedä, mistä Sarkozy ja Merkel viimeksi riitelivät jonkun oopperan väliajalla”, Olli Kivinen veistelee samassa hengessä.

Hänestä liittovaltio on houkut­televa malli, koska sen säännöt olisivat selvät, kuten hyvässä hallin­nossa pitääkin olla. Euroopan liitto­valtiossa tulisi olla Yhdysvaltojen tavoin parlamentin ylähuone. Siinä pienimmällä osavaltiolla, eli väkilu­vultaan Helsinkiä pienemmällä Luxemburgilla, olisi senaattoriensa välityksellä yhtä paljon valtaa kuin suurimmalla osavaltiolla Saksalla.

Valitettavasti skenaario on Kivisen mukaan täysin mahdoton toteuttaa. ”Tätä varpuslaumaa ei saa koottua missään nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Siihen on historialliset ja kielelliset syynsä. Niinkin lähellä kuin Tanskan ja Sak­san välillä kytee vuosisatoja vanha kiista”, hän muistuttaa.

Ilkka Haaviston on vaikea näh­dä, että talouskriisin koettelemat Euroopan kansalaiset ostaisivat lupauksen demokraattisemmasta Euroopasta, jolla liittovaltiota ske­naariossa kaupataan. ”Se on puh­dasta fantasiaa. EU:sta tulee tuskin koskaan liittovaltiota. Toinen kysy­mys on, minkälaisia muotoja EU:n kaltainen perinteisiä malleja vierok­suva valtioliitto voi omaksua.”

Myös Thomas Wallgren pitää epätodennäköisenä, että liittovaltio syntyy nykyisellä mallilla, jossa poliittiset johtajat ovat vieneet EU:n yhdentymisen joka vaiheessa pa­kolla niin pitkälle, että kaikkien jäsenvaltioiden on kannattanut aina lopulta ottaa seuraava askel kansa­laismielipiteestä riippumatta. Wall­gren antaa kunnian tästä menetel­mästä ranskalaisille 1950-luvun valtiomiehille Jean Monnet’lle ja Robert Schumanille. Sen sijaan hän uskoo itse kansalaisten osallistumi­seen ja vapaaseen valintaan. Wall­gren pitää tästä syystä parhaina vaihtoehtoina skenaarioita 1 ja 4.

”Euroskeptikkona minäkin haa­veilen, että olisi demokraattinen kansalaisten hyväksymä liittovaltio”, hän sanoo. Mallia voisi ottaa Nepa­lista, Boliviasta tai Islannista, joissa uusia perustuslakeja on rakennettu osallistavalla menetelmällä.

”Tehdään hieno liittovaltiopro­jekti ja sille perustuslakikehykset, annetaan pari kolme vuotta aikaa ja kysytään kansalaisilta, haluatteko tätä”, Wallgren ehdottaa.

Taloustieteilijän kannalta liitto­valtion etuna voisi olla skaalaetu, jossa työvoima, pääomat ja tavarat liikkuvat vapaasti. ”Myös kansojen turvallisuus, ulkopolitiikka ja yhteis­markkinat ovat julkishyödykkeitä, jotka kannattaa tuottaa yhdessä”, sanoo Vesa Kanniainen.

Hän muistuttaa, että liittoval-tion osavaltiot voisivat pysyä fi­nanssipolitiikassaan itsenäisinä. ”Yhdysvalloissa ei tulisi kysymyk­seenkään, että muut osavaltiot lähtisivät pelastamaan Kaliforniaa tai Wisconsinia, jotka ovat talous­vaikeuksissa.”

Kanniainen kallistuu silti ske­naarion 2 kannalle, koska siinä voidaan saavuttaa samat skaala­edut mutta välttää vapaamatkus­tuksen ongelmat, joita syntyisi esimerkiksi EU:n yhteisistä joukko­velkakirjoista, eurobondeista.

 

MARSYAS / WIKIMEDIA COMMONS

2. Pienten askelten valtioliitto

Euroopan päättäjät ovat erimielisiä kriisin ratkaisuvaihtoehdoista. Yksi tai useampi jäsenmaa irrottautuu tiivistyvästä rahaliitosta.

Kreikan rahoitusta jatketaan yhteisvastuullisesti samalla, kun maa pakotetaan kiristä­mään vyötä yhä tiukemmalle. Alkuvuodesta 2012 taantuma kasvat­taa työttömyyttä koko Euroopassa ja markkinoiden epäluulo useiden Euroo­pan maiden velanhoitokykyä kohtaan kasvaa.

Kreikan, Portugalin ja Italian ah­dinko syvenee ja vaatii yhä suurempia pelastuspaketteja. Saksassa konservatii­vipuolueen euroskeptinen ryhmä asettuu vastustamaan väliaikaisen vakausväli­neen kasvattamista. Taantuma koventaa äänenpainoja myös muissa jäsenmaissa.

Uuden pelastuspaketin ehdoista ei päästä sopimukseen Euroopan tasolla. Kreikan velkakriisi ratkeaa lopulta laajalla velkajärjestelyllä, ja Portugali seuraa pian Kreikan perässä.

Euroopan vakausvälineen ja Euroo­pan keskuspankin voimavarat keskite­tään pankkien pääomittamiseen. Kriisin leviäminen onnistutaan pysäyttämään, kun Italia, Espanja ja Ranska hyväksyvät kansallisesti mittavat säästöpaketit.

Euromaat sopivat keskenään uudesta taloushallinnosta eli velkajarruista ja tiu­koista kontrollimekanismeista velkaan­tumisen pysäyttämiseksi. Velkaantuneet maat aloittavat pitkän ja tuskallisen sopeutuksen, jossa leikataan palkkoja, eläkkeitä ja muita tulonsiirtoja. Vuosi­kymmenen puolivälissä Kreikka irrottau­tuu euroalueesta ja päättää hakea kasvua oman heikon valuuttansa avulla.

Korkean luottoluokituksen maat Saksa, Suomi ja Hollanti ovat velkaan­tuneet Etelä-Euroopan maiden pelastus­operaatiossa ja joutuvat hyväksymään kansallisesti mittavia leikkauksia. Taan­tumaa seuraa Euroopassa pitkä matalan kasvun jakso. Talouskriisiä yritetään rat­kaista parantamalla kilpailukykyä tutki­muspanostusten ja koulutuksen avulla.

Euroalueen keskinäinen yhteistyö vahvistuu kriisin aikana ja Euroopan unioni jakautuu yhä selvemmin kahdelle raiteelle. EU:n tärkeimmät päätökset teh­dään kriisin jälkeen edelleen päämiesten Eurooppa-neuvostossa.

Eurooppalaiset suurvallat Saksa, Rans­ka ja Britannia säilyttävät asemansa maailmanpolitiikassa pitkälle tuleville vuosikymmenille ja tekevät yhteistyötä muiden suurvaltojen, Venäjän, Yhdysval­tojen ja Kiinan kanssa.

Useimmat Euroopan maat rakenta­vat puolustuksensa Naton varaan. Yh­dysvaltojen siirtäessä sotilaallista läsnä­oloaan Euroopasta Aasiaan eurooppa­laiset suurvallat osallistuvat vaihtuvilla koalitioilla lähialueen konflikteihin myös sotilaallisesti. Euroopan unionin tehtä­vät painottuvat ulkopolitiikassa sivii­likriisinhallintaan, koska jäsenmaiden on mahdoton saavuttaa yksimielisyyttä nopeaa päätöksentekoa vaativissa kysy­myksissä.

2020-luvulle tultaessa euroalue alkaa vähitellen toipua pitkästä hitaan kasvun ajasta. Luottamus Euroopan unionin toimintakykyyn on heikentynyt kansa­laisten silmissä, ja kansallismielisyys on vahvistunut monissa maissa. EU näyttäy­tyy kansalaisille yhä enemmän valtapoli­tiikan näyttämönä, jossa päätöksenteko ei noudata demokratian pelisääntöjä.

Samaan aikaan G20-ryhmän nou­sevat suurvallat ovat kasvattaneet pai­noarvoaan. Isojen BRIC-maiden ohella esimerkiksi Meksiko, Etelä-Korea, Viet­nam, Indonesia ja Itä-Afrikan unioni vaativat lisää valtaa päätöksenteossa. Euroopan pienet valtiot tukeutuvat maa­ilmanpolitiikassa ensisijaisesti isompien EU-jäsenmaiden kumppanuuteen tai yrit­tävät menestyä suoraan kahdenvälisessä diplomatiassa.

Kommentit skenaarioon 2

”Tämä skenaario on näistä ylivoimaisesti todennäköisin. Euroopan unioni mennä lonksuttaa eteenpäin kuin vanha Vickers-kuulamoottori, se vain käy ja käy”, sanoo Olli Kivinen.

”EU on syntynyt tällä tavalla ja edistynyt vain kriisien kautta. ”Niitä on ollut koko ajan eri tasoilla. Tämänhetkinen kriisi on epäilemättä pahin, ja siitä seuraa skenaarion 2 mukaisesti, että taloudellista yhteistyötä täytyy selkeästi lisätä.”

Kivinen painottaa, että heikkouksistaan huolimatta EU:ta ei kannata aliarvioida: unionista on tullut 60 vuodessa merkittävä tekijä maailmanpolitiikassa. Suomen kannalta unionin etuihin kuuluu esimerkiksi kilpailupolitiikan rakentaminen.

”Voi muistella 1980-lukua, jolloin kartellit olivat tavattoman yleisiä ja osin laillisia. Suomessa oli aikoinaan kahden yrityksen täydellinen sementtikartelli, joka sopi hinnoista. Nyt se ei enää onnistuisi.”

Samalla linjalla on Ilkka Haavisto, joka pitää skenaariota 2 selkeästi todennäköisimpänä. Hän luonnehtii skenaariota englanninkielisin termein muddling through -vaihtoehdoksi: Euroopan unioni sinnittelee eteenpäin, kuten tähänkin saakka.

Vesa Kanniaisen mielestä liittovaltiokehitys ei ole pienen Suomen kannalta edes toivottava.

”Edessä häämöttää paluu Maastrichtin viisaaseen sopimukseen, jonka mukaan toisten velkoja ei makseta, vaan jokainen jäsenvaltio huolehtii omistaan”, hän sanoo. Sitä ennen tilanne pitää saada hallintaan ainakin Kreikan velkasaneerauksella ja pankkien pääomittamisella.

”Taidamme olla kaikki samaa mieltä siitä, että tämä skenaario 2 on toteutumassa, koska muuhun ei ole mandaattia – mutta mihin se johtaa?” kysyy Thomas Wallgren. ”Se johtaa aika heikkoon Eurooppaan kansainvälisessä talous- ja valtapolitiikassa.”

Suomen kannalta Wallgren pitää skenaariota lyhyellä aikavälillä kansalaisten silmissä hyvin huonona, koska Suomen vaikutusvalta on minimissä ja joudumme maksamaan muiden ongelmista. ”Skenaarion ilmeinen huonous pakottaa EU-fanaattisen poliittisen eliitin pohtimaan vihdoin vaihtoehtoja sille, että hakeudutaan aina EU:n ytimeen.”

Wallgren katsoo, että Suomen kannalta kehitys voi merkitä viiden vuoden kuluessa pohjoismaisen yhteistyön syventämistä, vaikka pysyttäisiinkin EU:n jäsenenä.

Satu Tuomikorpi ei myöskään innostu skenaariosta 2. ”Jos jatketaan kuten tähän asti eikä tehdä mitään, käy kuten tässä on kuvattu. Kehityskulku on aika masentava, kun edessä olisi tämän vision mukaan matalan kasvun jaksoja ja suurten jäsenmaiden yksinvaltiuden jatkuminen.”

Pienen valtion näkökulmasta oleellista on, mihin EU:n yhteinen taloushallinto sijoitetaan, eli rakennetaanko se osaksi komissiota vai ministerineuvostoa, sanoo Juha Jokela. Suomi on perinteisesti kannattanut vahvaa komissiota tasapainottamaan suurten jäsenmaiden valtaa ministerineuvostossa.

”Yksi ratkaisumalli olisi, että perustetaan ulkoasiainhallinnon tavoin Economic Action Service, jota johtaa komission varapuheenjohtaja.”

 

GRAHAM BOULD/WIKI MEDIA COMMONS

3. Vapaakauppaa Islannista Mustallemerelle

Eurosta päätetään luopua ja yhdentyneen Euroopan rakenteita ryhdytään purkamaan. Jäljelle jää vapaakauppa-alue, ”Efta kakkonen”, joka laajenee itään ja etelään.

Velkakriisi leviää useisiin Etelä- Euroopan jäsenmaihin ja muut­tuu laajamittaiseksi pankkikrii­siksi. Pankkien tukeminen jää jäsenmaiden harteille, kun Saksan ja muiden Pohjois-Euroopan maiden par­lamentit kieltäytyvät lisäämästä EU:n va­kausvälineiden rahoitusta ja Euroopan keskuspankin valtuuksia velkamaiden pelastamisessa.

Etelä-Euroopan jäsenmaiden julkiset taloudet velkaantuvat yhä syvemmin. Espanjan, Italian, Ranskan ja useiden muiden maiden kasvu lamautuu vuo­siksi, eikä niiden kilpailukyky riitä nos­tamaan talouksia kuiville. Yhä suurempi osa kansantalouksien voimavaroista on sidottu velan hoitoon.

Laajamittainen työttömyys purkau­tuu näissä maissa mellakoina ja vaa­timuksina kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttamisesta. Etelä-Euroo­pan maat irtautuvat yksi toisensa jälkeen eurosta ja palaavat talouskurimuksen saattelemana omaan kansalliseen valuut­taansa. Ne kärsivät korkeista koroista ja inflaatiosta, mutta kykenevät palautta­maan osittain kilpailukykyään heikon valuuttansa ansiosta.

Pienentyneeseen euroalueeseen jää muutama korkean luottoluokituksen maa Saksan johdolla. Kriisien jälkeen eu­ron arvo lähtee voimakkaaseen nousuun, kun sijoittajat hakevat turvaa eurosta. Viennistä riippuvaisissa maissa, kuten Saksassa ja Suomessa, euron korkea arvo leikkaa kilpailukykyä ja kasvattaa euron vastaista mielialaa.

2010-luvun jälkipuoliskolla euroalueen viimeisetkin maat päättävät luopua yhteisvaluutasta. Populistinen mieliala on voimakas koko maanosas­sa, ja unionilla on vaikeuksia rahoittaa toimintaansa. Yhteinen maatalouspoli­tiikka, rakennepolitiikka ja EU:n antamahumanitaarinen apu murenevat asteit­tain. Suuria osia EU-lainsäädännöstä ryhdytään kansallistamaan uudelleen. Jäsenmaiden keskinäinen kilpailu nostaa päätään, ja rajatarkastuksia palautetaan.

Euroopan unionin instituutiot, Eu­roopan parlamentti ja komissio, joutu­vat isojen budjettileikkausten kohteeksi ja menettävät valtaosan toimivallastaan. Jäsenvaltiot rikkovat 2020-luvun tait­teessa tavan takaa EU:n perussopimuksia ja työllistävät EY-tuomioistuinta keski­näisillä riidoillaan. Euroopan unioni lä­hestyy hajoamispistettä.

Britannia järjestää vuonna 2022 huippukokouksen Euroopan heikkene­vän taloudellisen aseman parantamisek­si. Euroopan unionin tehtävät päätetään rajata poliisiyhteistyön ja vapaakaupan alueelle, ja uutta kasvua etsitään vapaa­kauppasopimuksilla nopeasti vahvistu­van Turkin, Ukrainan ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa.

Euroopan unionin perussopimus­ten ja instituutioiden purkaminen on lähes yhtä työlästä kuin oli niiden rakentaminen. Samaan aikaan käydään sopimusneuvotteluitaIslannista Irakin rajoille ulottuvasta laajasta vapaakaup­pa-alueesta. Euroopan ja Välimeren uusi vapaakauppa-alue, lähes 900 miljoonan asukkaan ”Efta kakkonen”, syntyy 2020-luvun lopulla.

Suomi on palannut jo edellisellä vuosikymmenellä markkaan. Korot ja inflaatio ovat nousseet, mikä kaventaa Suomen talouselämän kilpailukykyä ja leikkaa monien kansalaisten elintasoa. Devalvaatioiden avulla pystytään ylläpitämään metalliteollisuuden, kaivos­alan ja uusiksi vientivalteiksi nousseiden ympäristötekniikan ja luomutuotannon kilpailukykyä. Työllisyyttä parannetaan perustamalla uusia valtionyrityksiä, ja vientiä vauhditetaan tiivistämällä valtiollista yhteistyötä Aasian maiden kanssa.

Eurooppa pysyy silti Suomen tär­keimpänä vientimarkkinana 2020-lu­vulla. Saksa ja Venäjä ovat Suomen tär­keimpiä kumppanimaita, ja molempien kielien opetusta lisätään kouluissa ruot­sin kustannuksella.

Kiinan vaikutus etenkin Välime­ren alueen liike-elämässä on kasvanut kahdenvälisten sopimusten vuoksi. Eu­rooppa on jakautunut edellistä vuosi­kymmentä selkeämmin menestyviin ja taantuviin maihin, kun köyhiä valtioita tukevat rakennerahastot on lakkautettu.

Kommentit skenaarioon 3

Skenaario perustuu Ilkka Haaviston mielestä rusinoiden poimimiseen talouspullasta. ”Hankkiudutaan vähän kivuliaasti eroon ikävistä asioista ja jätetään jäljelle vapaakauppa, jota kaikki pitävät hyvänä asiana.”

Haavisto ei usko, että malli toimisi käytännössä. Vapaakauppa perustuu EU:ssa kaikelle muulle, joka sitä kannattelee: kilpailulainsäädännölle, standardien ja politiikan yhdenmukaistamiselle, avoimen ja peitellyn protektionismin kitkemiselle.

Olli Kivisen mukaan kriiseissä unohdetaan aina, kuinka sitkeä sissi Euroopan unioni todellisuudessa on. Siihen on investoitu niin paljon taloudellista ja poliittista pääomaa, ettei projektista helposti luovuta. ”Jos EU alkaisi rapautua pahasti, menetettäisiin liian monta lasta pesuveden mukana.”

”Varmasti saavutettaisiin jotain hyvääkin, EU:ssa on toki järjettömiä asioita”, Kivinen lisää. ”Oikein synkkänä hetkenä, kun kuuntelen perussuomalaisten puheita, ajattelen, että hajotetaan sitten koko kuvio ja katsotaan, miten Suomelle käy. Valitettavasti hinta olisi liian kova, ja siinä kävisi kaikille huonosti. Siksi tämä on poissuljettu vaihtoehto.”

Myös Vesa Kanniainen näkee, että nykyisen kaltainen Euroopan talousalue on kansalaisille hyödyllinen, koska se mahdollistaa kilpailupolitiikan ohella pääomien, tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden.

”Vaikka olen arvostellut Euroopan keskuspankkia liiallisesta rahaekspansiosta, keskuspankin olemassaolo on merkinnyt meille vakautta. Kansalliset kriisit ovat poistuneet”, Kanniainen toteaa.

Nykyisen kriisin hoitamisessa Euroopan unioni on toiminut kuitenkin virheellisesti. Kanniaisen mielestä Kreikan ja Portugalin paikka ei ole nyt euroalueessa. Maiden vaihtotaseen vaje on kasvanut liian suureksi, kun maat eivät pysty kilpailemaan ulkomaankaupassa muiden maiden kanssa.

Juha Jokela pitää skenaarion 3 kehityskulkua mahdollisena, mutta epäilee, että vapaakauppa-alue jäisi lyhytikäiseksi. Jotta Euroopan ja Välimeren vapaakauppa-alue voisi neuvotella muiden vastaavien alueiden kanssa, se tarvitsisi pian instituutioita, jotka huolehtisivat yhteisten kantojen rakentamisesta. Hyvin pian valuttaisiin takaisin nykyiseen unionimalliin.

”Euroopassa ei ole suurta hegemonista valtiota, kuten Yhdysvallat, Kiina tai Brasilia omilla alueillaan, joten tilanne olisi Euroopassa ongelmallisempi”, Jokela sanoo.

Myöskään Thomas Wallgren ei näe, että vapaakauppa-aluetta voitaisiin rakentaa ilman poliittista yhdentymistä.

”Vapaakauppa määrää pinnan alla kunkin maan poliittisen liikkumavaran. Meillä olisi sama liikkumavara kuin nykyisin, mutta ilman poliittisten instituutioiden tarjoamaa legitimiteettiä. Pidän tätä skenaariota ihan mahdollisena, mutta demokratian näkökulmasta hyvin huonona.”

Wallgren muistuttaa, että vapaakauppa ei ole tarjonnut Euroopassa enää 30 vuoteen sitä, mitä kansalaiset haluavat, kun talouskasvu ei lisää hyvinvointia.

Euroopan unioni ei kenties hajoa, mutta euron tulevaisuus ei näytä yhtä varmalta, katsoo Satu Tuomikorpi. Velkaantuneita maita houkuttelee euroalueen ulkopuolelle mahdollisuus oman valuutan devalvointiin.

Ilkka Haavisto muistuttaa, että valuutan devalvointi olisi Välimeren maille yhtä kivulias ratkaisu kuin nykyinen menokuuri. Devalvointi kiihdyttää hintojen nousua, ja eurosta irrottautuminen romahduttaisi omaisuuden arvon.

”Pyrkisin lykkäämään niin pitkälle kuin mahdollista Kreikan potkimista pois eurosta. Se kääntäisi yhdentymisen liikevoiman hajoamisen liikevoimaksi. Jos pitää valita kahdesta yhtä kalliista vaihtoehdosta, poliittisista syistä kannattaa yrittää pitää eurossa sekä Kreikka että Portugali.”

 

ANDY EICK / WIKIMEDIA COMMONS

4. Eurooppa jakautuu alueisiin

Euroalueen raunioille syntyy useita alueellisia valtioliittoja. Suomi lyö hynttyyt yhteen muiden Pohjoismaiden kanssa.

Velkakriisin leviäminen ja euroalueen hajoaminen noudattavat kolmannen skenaarion suuntaviivoja. Kriisissä etenkin Etelä-Euroopan taloudet joutuvat ahtaalle ja joutuvat irrottamaan valuuttansa eurosta. Euro säilyy käytössä vain Keski-Euroopassa. Puola liittyy Saksan imussa euroalueeseen 2010-luvun lopulla. Valuuttaan jää samoihin aikoihin myös Belgiasta irrottautunut Flanderi. Ranska ja Vallonia muodostavat sen sijaan frangialueen. Muutamaa vuotta myöhemmin kroonisen korkeasta valuuttakurssista talouskriisin vuosina kärsinyt Sveitsi liittyy frangialueeseen.

Eurosta irrottautunut Suomi huomaa pian, että pieni valuutta on maailmantaloudessa markkinoiden armoilla. Suomi lähentyy muita Pohjoismaita ja ryhtyy valmistelemaan niiden kanssa vuosikymmenen jälkipuoliskolla uutta valuuttaunionia, kruunualuetta. Samalla aloitetaan Pohjoismaiden yhteisen talous- ja finanssipolitiikan koordinointi.

Myös Euroopan unionin ulkopuolelle jättäytynyt Norja osoittaa kiinnostusta pohjoismaista kruunua kohtaan. Pohjanmeren öljyvarat ovat alkaneet ehtyä, eikä kaasun tuottaminen Barentsinmerellä näytä vielä kannattavalta: Norja tarvitsee uusia vientituloja, joita edullisempi pohjoismainen kruunu voisi tuoda tullessaan.

Kruunualue syntyy 2020-luvun alkupuolella. Muutamaa vuotta myöhemmin myös Baltian maat liittyvät alueeseen, jonka väkiluku nousee lähes 35 miljoonaan. Pohjoismaat saavat vahvan taloutensa ansiosta jäsenyyden G20-ryhmässä ja esiintyvät yhdessä YK:ssa ja muilla kansainvälisen politiikan foorumeilla, joilla maat markkinoivat yhteiskunnallista malliaan. Vauraat Pohjoismaat saavat runsaasti huomiota etenkin Etelä-Amerikassa ja Itä-Aasiassa, joissa keskiluokka on alkanut vaatia parempaa sosiaaliturvaa.

Pohjoismaat tiivistävät yhteistyötään myös puolustuksessa. 2010-luvun lopulla on sovittu jo yhteisestä meri- ja ilmavalvonnasta. Naton tehtävät näyttävät rajoittuvan kriisinhallintaan ja kybersodankäyntiin internetissä, joten Norja ja Tanska alkavat tukeutua puolustusyhteistyössä Naton sijasta muihin Pohjoismaihin.

2020-luvun puolivälissä Pohjoismaat solmivat puolustusliiton ja sopivat yhteisestä puolustuksesta sen varalta, että jokin muu jäsenmaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Pohjoismaisen prikaatin harjoitukset Helsingin kaduilla tai Itä-Suomen metsissä ovat tämän jälkeen tavanomainen uutisaihe. Komentokieleksi vakiintuu ruotsi, jota tankataan Suomen kouluissa nyt ensimmäiseltä luokalta alkaen.

Euroopan unionissa on 2020-luvulla ainakin kolme rahaliittoa, jotka pyrkivät tekemään läheistä yhteistyötä useilla politiikan alueilla. Käytännössä rahaliitot kilpailevat kuitenkin keskenään ja protektionismi nostaa päätään. Schengen-alue on hajonnut jo edellisellä vuosikymmenellä ja rajatarkastukset ovat palanneet Eurooppaan. Rahaliittojen välisiä ajoittaisia jännitteitä selvitellään Euroopan unionissa, josta on tullut rahaliittojen yhteistyöorganisaatio.

Koko maanosaa vaivaavat väestön vanheneminen ja työvoimapula, jonka vuoksi Eurooppa vastaanottaa kymmeniä miljoonia siirtolaisia etenkin Afrikasta ja Lähi-idästä. Euroopan unionin tärkeimpiin tehtäviin kuuluu 2020-luvulla työvoiman vapaan liikkuvuuden edistäminen ja Euroopan laajuisten työmarkkinoiden rakentaminen.

Kommentit skenaarioon 4

Tässä tulevaisuudenkuvassa on poliittisen järjestelmän läpinäkyvyyden kannalta myönteisiä piirteitä, sanoo Juha Jokela. Siltä osin se muistuttaa skenaariota 1, jossa rakennetaan Euroopan liittovaltiota demokraattisten periaatteiden varaan.

Pohjoismaisilla yhteiskunnilla on enemmän yhteistä kuin EU-mailla, minkä vuoksi päätöksenteko voisi olla Pohjoismaiden unionissa helpompaa kuin isossa unionissa. Toisaalta Pohjoismaiden yhteisö tuskin olisi oikotie onneen. Jokela muistuttaa, että Pohjoismaiden edut eroavat usein toisistaan myös nykyisessä EU-päätöksenteossa.

Jäljelle jää kysymys, pärjäisikö Pohjoismaiden unioni maailmanpoliittisessa myllerryksessä. Olisiko se riittävän suuri markkina-alue, ja mistä kasvu syntyisi jäsenmaihin? Vesa Kanniaisen näkökulmasta Euroopan unioni on skaalaedun näkökulmasta parempi kokonaisuus kuin Pohjoismaat.

Satu Tuomikorpi pitää skenaariota 4 kiinnostavana ja inspiroivana. Pohjoismaat olivat valtioliitossa keskiajan lopulla, jolloin Tanskan, Ruotsin ja Norjan valtakunnat muodostivat Kalmarin unionin (1397–1523). Idea on noussut uudelleen esiin pohjoismaisissa tapaamisissa viime vuosina. ”Identiteetin ja legitimiteetin näkökulmasta Pohjoismaat voisi olla monille EU:ta luontevampi samaistumiskohde”, Tuomikorpi toteaa.

”Jos Euroopassa olisi kolme valuutta-aluetta ja valtioliittoa, ei olisi mahdoton ajatus, että niiden välille rakentuisi uusi Euroopan unioni. Sen rakennuspalikoita eivät olisi enää kansallisvaltiot, vaan syntyneet valtioliitot.”

Tuomikorpi pitää mahdollisena myös, että jotkut nykyisistä EU:n jäsenvaltioista voisivat jakautua pienempiin osiin, jotka sitten liittyisivät isompiin valtioliittoihin tai liittovaltioihin.

Ilkka Haaviston mielestä tässä skenaariossa ei sen sijaan ole juuri mitään hauskaa. ”Minusta tässä skenaariossa haisee sota”, hän pudottaa.

Haavisto kehuu uuden Kalmarin unionin puolesta puhunutta ruotsalaista Gunnar Wetterbergiä loistavaksi visionääriksi, mutta epäilee, että alueisiin jakautunut Eurooppa olisi pian taas napit vastakkain.

”Minulle tulee mieleen Aleksanteri I:n ja Napoleonin kohtaaminen, jossa he pohtivat, mitä tehdä Britannian ja Pohjoismaiden kanssa ja kuka hyökkää seuraavaksi minnekin. Pysytään kaukana siitä. Mikä estäisi, että Euroopan valtioiden blokeista alkaisi tulla samanlaisia kuin ne olivat aikoinaan? Meillä voisi olla Pohjoismaiden ja Britannian blokki, Ranskan blokki tai Espanjan blokki.”

Alueellinen yhteistyö on ollut myös Euroopan unionin suuri idea, mutta se ei ole koskaan toiminut kunnolla, harmittelee Olli Kivinen. ”Olen pohjoismaisen yhteistyön kannattaja, mutta maat ovat liian pieniä ja toisaalta pohjoismaisessa yhteistyössä on paljon huuhaata.”

”Suomen maatalouspolitiikan pahimmat vastustajat ovat Tanska ja Ruotsi. Meillä on paljon eriäviä asioita, joista olemme puhumatta, kun esiinnymme mieluummin hyvinä kavereina”, Kivinen jatkaa.

Hän epäilee vielä, että skenaarion loppuun kirjoitettu kuvaus pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä edustaa kirjoittajan huumorintajua. ”Millä Ruotsi todellisuudessa reagoisi, jos toinen pohjoismaa joutuisi vaaraan? Ruotsin armeija on sellainen, että sillä on tarpeeksi puolustamista Östermalmissa, puhumattakaan muiden auttamisesta.”

Juha Jokela lisää, että tämä skenaario tuskin toteutuu puhtaassa muodossa. Sen sijaan hän yhdistäisi skenaariot 2 ja 4 keskenään. Tämä voisi tarkoittaa jäsenmaiden uudenlaista ryhmittymistä EU:n sisällä.

”Laajentuneessa unionissa ei ole yhtä selkeää ydintä, johon Suomi voisi pyrkiä. Nykyisessä keskustelussa painotetaan liittoutumista suurten jäsenmaiden tai maaryhmien kanssa. Voi nähdä, että yhteistyö tiivistyisi eriytyvän integraation kautta”, Jokela sanoo.

Thomas Wallgrenille tämä skenaario tarjoaa myönteisiä arvopohjaisia vaihtoehtoja pakotetulle yhdentymiselle tai vapaakaupalle ilman poliittisia instituutioita. Jos Eurooppa yhdentyy liittovaltioksi, sen ulkopuolelle jäävät maat, esimerkiksi Pohjoismaat, voisivat rakentaa pienempiä valtioliittoja hyvässä yhteistyössä liittovaltion kanssa.