2000-luvulla erilaiset Euroopan unionin kriisit ovat seuranneet toisiaan, viimeisimpinä eurokriisi, brexit, eräiden Itä-Euroopan maiden demokratia- ja oikeusvaltiokehityksen ongelmat, koronapandemia ja Ukrainan sota.
Hongkongin yliopiston politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Stefan Auer kuvaa kirjassaan European Disunion, kuinka EU:n järjestykseen sisältyvä perusjännite kansallisen ja ylikansallisen tason välillä tulee esiin juuri kriiseissä. Tämä on osaltaan vahvistanut esimerkiksi EU-kriittistä oikeistopopulismia Euroopassa.
Auerin tulkinnassa EU loi rauhan Eurooppaan taloudellisella yhteistyöllä ja yhteisillä päätöksentekorakenteilla sekä kohdistamalla vaatimuksia jäsenmaiden poliittisiin järjestelmiin. Tämä loi vastavoiman kansallisvaltioiden väliselle kilpailulle. Vuosikymmenten mittaan integraatio on kuitenkin syventynyt pikemminkin sisämarkkinoiden vaatimusten sanelemana kuin kansalaislähtöisen politiikan ehdoilla. Esimerkiksi vapaan liikkuvuuden Schengen-järjestelmä oli alkujaan tekninen ratkaisu rekkajonoihin, ei vastaus jäsenvaltioiden kansalaisten vaatimuksiin.
Kirja kuvaa, kuinka 2000-luvun kriiseissä EU on liian usein ajautunut »suvereniteettiparadoksin» äärelle. Päätösvaltaa ylikansallisille EU-instituutioille luovuttaneet valtiot eivät ole kyenneet toimimaan kriiseissä kansalaistensa vaatimusten mukaisesti, jolloin EU-tasolla tehtyjen päätösten on nähty heikentävän kansallista demokratiaa. Tämä on syönyt unionin legitimiteettiä kriisien kohdemaissa.
Eurokriisissä Euroopan keskuspankin, komission ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n sanelema talouspolitiikka kavensi Etelä-Euroopan maiden kansallisen päätöksenteon mahdollisuuksia. Kansallisia ratkaisuja tarjonneet vasemmistopopulistiset puolueet saivat tästä nostetta esimerkiksi Espanjassa ja Kreikassa. Samoin brexit-kampanja kohdisti kritiikkinsä kansallisvaltion suvereniteettia rajoittaviin EU-säädöksiin.
Auer katsoo, että Unkarin Fidesz-puolue ja Puolan Laki ja oikeus -puolue ovat keränneet kannatuksensa samalla logiikalla. Ne ovat kritisoineet EU:n ylikansallista valtaa ja liian pitkälle edennyttä integraatiota ja korostaneet kansallista päätösvaltaa.
Vuonna 1991 silloinen Belgian ulkoministeri Mark Eyskens totesi Euroopan olevan »taloudellinen jättiläinen, poliittinen kääpiö ja sotilaallinen mato». Ateenan yliopiston Eurooppa-tutkimuksen emeritusprofessori Loukas Tsoukalis toteaa kirjassaan Europe’s Coming of Age, että luonnehdinta voi olla vanhenemassa.
Tsoukalisin mukaan EU on epäonnistunut aiemmissa kriiseissä, koska se ei ole löytänyt poliittista tahtoa syventää integraatiota riittävästi, etenkään yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Suurvaltakilpailun kiihtyessä EU:n on siirrettävä painopistettä pehmeästä vallasta myös ulkopolitiikkaan säilyttääkseen merkityksensä maailmannäyttämöllä.
Tsoukalis katsoo, että vaikka EU on johtava peluri esimerkiksi digitaalisen talouden sääntelyssä ja vihreässä siirtymässä, sisäiset erimielisyydet ovat hidastaneet sen kehitystä geopoliittiseksi suurvallaksi. Hänen mukaansa Euroopan vapauden ja turvallisuuden takaamiseksi ainoa tie eteenpäin on syvempi ja laajempi integraatio.
Integraation syveneminen edellyttäisi todennäköisesti jonkinlaista liittovaltiorakennetta, jolloin yksimielisyysvaatimus ei enää sitoisi EU:n toimintakykyä ainakaan ulkopolitiikan tai EU:lle keskeisten periaatteiden kuten demokratian ja oikeusvaltion puolustamiseen liittyvissä päätöksissä. Liittovaltiorakenteesta Tsoukalis ei kuitenkaan esitä konkreettisia näkemyksiä enemmistöpäätösten lisäämisen ohella.
Molemmat kirjoittajat katsovat Ukrainan sodan vieneen EU:n uuteen tilanteeseen. Venäjän uhka on luonut perustan aiempaa yhtenäisemmälle Euroopalle. Haluaako unioni kehittyä voimakkaammaksi geopoliittiseksi toimijaksi kiihtyvässä suurvaltakilpailussa vai säilyä sisämarkkinoiden ylläpitäjänä?
Tsoukalis näkee EU:n olevan ennen kaikkea taloudellisen sääntelyn suurvalta, jonka kyky edistää omia geopoliittisia intressejään jää jälkeen Yhdysvalloista ja Kiinasta. Tullakseen aidoksi suurvallaksi EU:n on kyettävä muuttumaan kansallisvaltioiden yhteisöstä yhtenäisemmäksi geopoliittiseksi toimijaksi. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan lisäksi se koskee myös yhteistä budjettia.
Auerin mukaan aidosti geopoliittisen unionin kehityksen esteitä ovat paitsi saksalainen näkemys EU:sta sääntöjen ohjaamana sisämarkkinaprojektina, myös kansallisen päätöksenteon ensisijaisuuden korostuminen etenkin nykyisissä itäisissä jäsenmaissa. EU:n mahdollinen laajentuminen vaikuttaisi esimerkiksi maiden nettomaksaja-asemaan, maataloustukiin sekä turvapaikkapolitiikkaan, ja siten mahdollisesti kiristäisi kansallisen ja ylikansallisen päätöksentekotason välistä jännitettä entisestään.
Uusien geopoliittisten välttämättömyyksien maailmassa Euroopalla ei ole kuitenkaan varaa jäädä yksittäisten jäsenten panttivangiksi kohtalonkysymyksiensä äärellä. Siemen lähialueillaan entistä vaikutusvaltaisemmalle geopoliittiselle unionille on kylvetty Ukrainan mustaan multaan.
