Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2006 Venäjä katkaisi neljäksi päiväksi maakaasun viennin Ukrainaan. Energiantuonti Venäjältä keskeytyi ensi kertaa EU:n historiassa ilman teknistä syytä, pelkästään poliittisten ja taloudellisten tekijöiden vuoksi. Vuotta myöhemmin samanhenkinen öljytoimituksista käyty poliittinen selkkaus pysäytti energiantuonnin Venäjältä Valko-Venäjälle. Tähän mennessä vakavin ja pitkäkestoisin katkos seurasi pian: toinen Ukrainan ja Venäjän kaasukriisi vuonna 2009 vaikutti jo dramaattisesti EU:n itäisiin ja eteläisiin jäsenmaihin.
Yhdysvalloissa käynnistynyt liuskekaasubuumi on tuonut EU:lle mahdollisuuden selvitä vastaavista tilanteista kuivin jaloin ja parantaa taloudellista neuvotteluasemaansa Venäjän suuntaan, vaikka Euroopassa ei ole vielä omaa kaupallista liuskekaasun tuotantoa.
Liuskekaasubuumi on vapauttanut Yhdysvaltojen markkinoille suunnattua nesteytettyä maakaasua myyntiin erityisesti Qatarista, minkä vuoksi nesteytetyn maakaasun hinta on Euroopassa pudonnut kilpailukykyiseksi venäläisen putkikaasun kanssa. Lisäksi Itä-Afrikasta sekä itäiseltä Välimereltä on löydetty uusia kaasuesiintymiä, mikä lähivuosina lisää nesteytetyn kaasun tarjontaa Euroopassa entisestään. Venäläisen putkikaasun hinta on puolestaan pääsääntöisesti sidottu öljyn hintaan, joka on viime vuosina noussut ennätyslukemiin Aasian kysynnän siivittämänä.
Liuskekaasubuumin voimistama kilpailuasetelma on siis tullut Euroopalle hyvään aikaan: tarjonnan lisääntyminen parantaa EU-maiden mahdollisuuksia neuvotella Venäjän kaasutoimitusten hintoja alemmas ja ehtoja paremmiksi.
Epäsymmetrinen riippuvuus
Venäjä on EU:n suurin kaasuntoimittaja – sen vientimonopoli Gazprom kattaa yhden kolmasosan EU:n maakaasun kulutuksesta. Seitsemässä unionin maassa Suomi mukaan lukien kaikki tuontikaasu tulee Venäjältä, ja ainoastaan Hollanti on maakaasun suhteen täysin omavarainen. Perinteisten maakaasuvarojen ehtyessä ja kysynnän kasvaessa Euroopan tuontiriippuvuuden on odotettu syvenevän.
EU:n yhteisenä päämääränä on vähentää energiariippuvuutta, mutta strategian rakentaminen on ollut työlästä. Yhteistä ulkosuhdepolitiikkaa on ollut erityisen vaikeaa koota energia-asioissa, koska jäsenmaiden kauppasuhteet ja riippuvuus Venäjän energiasta vaihtelevat suuresti.
Gazprom on hinnoitellut maakaasutoimitukset eri tavoin eri jäsenmaille. Esimerkiksi Bulgaria, joka altistui vakavasti vuoden 2009 kaasukriisissä, on joutunut hyväksymään Gazpromilta epäedullisia sopimuksia. Niissä kaasun tietyn hinnan ehtona on, että Bulgaria osallistuu South Stream -putkihankkeeseen, rajoittaa kilpailua ja hyväksyy tuntuvia sanktioita, jos suunnitelmat muuttuvat.
Saksa puolestaan on suurasiakkaana saanut eurooppalaisittain varsin suotuisia kaasusopimuksia ja vastavuoroisesti vastustanut esimerkiksi Puolan aloitteita unionin yhteisistä ulkosuhteista energia-asioissa. Saksalaiset suuryhtiöt e.on ja BAsf ovat Juzhno-Ruskoje-kaasukentän merkittäviä omistajia. Wikileaksin vuotamassa muistiossa Puolan ulkoministeri Radek Sikorski kutsui Saksaa venäläisten Troijan hevoseksi EU:n energiapolitiikassa.
EU:n ja Venäjän välinen riippuvuus on tosin molemminpuolista. Raaka-aineidenvienti Eurooppaan kattaa lähes 40 prosenttia Venäjän valtion tuloista. Keskinäistä riippuvuussuhdetta on kuitenkin usein kuvattu epäsymmetriseksi: Venäjä on pystynyt hyötymään EU:n hajanaisuudesta ja solmimaan itselleen edullisia kahdenvälisiä sopimuksia jäsenmaiden ja niiden suurimpien yritysten kanssa sekä käyttämään energiapolitiikkaa vipuvartena talousneuvotteluissa ja diplomatiassa.
Lisääntyvän kilpailun ansiosta tilanne voi kuitenkin muuttua ratkaisevasti. Monet eurooppalaiset yhtiöt, kuten e.on, RWE, Eni ja Gaz de France, ovat jo saaneet aiempaa monipuolisemmasta tarjonnasta selkänojan, jonka ansiosta ne ovat pystyneet sopimaan Gazpromin kanssa maltillisia hinnanalennuksia. Suosiollisen markkinatilanteen ansiosta myös EU:n komissio on onnistunut kokoamaan jäsenmaiden tuen ja haastamaan Gazpromin oikeuteen sisämarkkinoiden sääntöjen rikkomisesta sopimuskäytännöissään.
Unelma omavaraisuudesta
Yhdysvaltojen liuskekaasubuumi käynnistyi 2000-luvun puolivälissä, kun kaupallisessa maakaasuntuotannossa päästiin teknologisen kehityksen avulla käsiksi vaikeasti hyödynnettäviin, epätyypillisiin kaasuvaroihin. Niistä merkittävin on liuskekiveen varastoitunut maakaasu.
Tämän jälkeen Yhdysvallat on saavuttanut hämmästyttävän nopeasti omavaraisuuden maakaasussa, ja maasta on tulossa kaasunviejä. Vuosisadan puolivälissä Pohjois-Amerikka tuottanee laskennallisesti myös kaiken tarvitsemansa öljyn, mistä olisi voitu vain unelmoida 1990-luvulla.
Jos liuskekaasulla pystytään Euroopassa korvaamaan pääosin kivihiilen polttamista, kuten Yhdysvalloissa, kaasun avulla voidaan saavuttaa merkittäviä ilmastohyötyjä.
Maakaasusta on tulossa Yhdysvaltojen tärkein energianlähde, ja kun hiiltä on ryhdytty korvaamaan kaasulla, kasvihuonekaasupäästöt ovat vähentyneet ensi kertaa Yhdysvaltojen historiassa. Maakaasu tuottaa noin puolet vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin kivihiili. Yhdysvaltojen hiilidioksidipäästöt ovat alimmillaan sitten vuoden 1992, ja hiilellä tuotetun sähkön päästöt ovat pudonneet 1980-luvun puolivälin tasolle.
Edullinen maakaasu tarjoaa raskailla teollisuussektoreilla Yhdysvalloille kilpailuedun verrattuna Eurooppaan. Dow Chemicalsin ja PricewaterhouseCoopersin julkaisemien raporttien mukaan teollisuus investoi ja palauttaa tuotantoaan nyt takaisin Yhdysvaltoihin. Maakaasun hinta on laskenut Yhdysvalloissa vain neljännekseen Euroopan hinnasta, ja Aasiassa kaasu on vielä kalliimpaa kuin Euroopassa.
Hintaero tosin tasoittuu jonkin verran lähivuosina, mutta pysyy kilpailukyvyn kannalta huolenaiheena etenkin Euroopan metalli- ja kemianteollisuudessa. Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen hintakuilu on avautunut nopeasti eikä ole ehtinyt vaikuttaa täydellä teholla – vielä vuonna 2007 Yhdysvaltojen maakaasu oli vain viidenneksen eurooppalaista halvempaa. Nyt ero on pahimmillaan ollut viisinkertainen.
Kivihiilen paluu uhkaa
Ilmastopolitiikassa liuskekaasubuumin vaikutukset eivät sen sijaan ole toistaiseksi hyödyttäneet Eurooppaa, pikemminkin päinvastoin.
Kun kivihiilen kysyntä laski Yhdysvalloissa, hiilen hinta putosi olennaisesti. Tämän jälkeen hiilivoiman osuus energiantuotannossa on kasvanut Saksassa, Espanjassa ja Britanniassa, ja hiili on usein korvannut maakaasua. Syynä tähän on, että maailman kaasumarkkinat ovat huomattavasti vähemmän yhtenäiset ja kilpaillut kuin hiilimarkkinat. Näin Yhdysvaltojen liuskekaasubuumi on pelannut Euroopassa myös hiilivoiman puolesta, ilmastotavoitteita vastaan. Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan tilanne Euroopassa jatkunee hiilelle suosiollisena muutaman vuoden, mutta kaasun kilpailukyky voidaan palauttaa.
Investoinnit uuteen hiilivoimaan eivät ole vielä täyttäneet esimerkiksi The Economistin maalaileman ”hiilirenessanssin” tunnusmerkkejä. Kasvanut hiilenpoltto kuitenkin konkretisoi EU:n päästökaupan ongelman: päästöoikeuksien alhainen hinta ei ohjaa polttoainevalintaa.
Vuoden 2020 jälkeiselle ajalle tarvitaan tiukka päästökatto. Näin voidaan myös kohtuullistaa uusiutuvan energian tukia ja muita ilmastopoliittisia toimia, joilla on paikkailtu tehokkaan päästökaupan puuttumista.
Muu maailma on kaukana Yhdysvaltojen perässä liuskekaasuesiintymien kartoituksessa ja tuotannon teknisessä osaamisessa. Kiinnostavia kaasuvarantoja on löydetty niin Kiinasta, Etelä-Amerikasta, Australiasta kuin Euroopastakin.
Asiantuntijoiden arviot kaupallisen tuotannon aloittamisesta ovat kuitenkin varovaisia: lupaavimmat esiintymät on kunnolla kartoitettu kenties viiden vuoden päästä, jolloin tuotanto voisi käynnistyä. Euroopassa katseet kohdistuvat ennen muuta Puolaan, Britanniaan, Romaniaan ja Espanjaan. Saksassa liuskekaasun potentiaali ja säätely ovat nousemassa yhdeksi ensi syksyn vaaliteemaksi.
Ympäristötietoisessa ja tiheästi asutussa Keski-Euroopassa avainasemaan nousee liuskekaasun ympäristöriskien hallinta, jota kaasuntuotannon yhteiskunnallinen hyväksyntä edellyttää. Erityisesti pohjavesien pilaantuminen huolestuttaa sekä kansalaisia että päättäjiä.
Paikallisen vastustuksen lisäksi ympäristöliike näkee liuskekaasun kyseenalaisena uutena fossiilisena polttoaineena, joka saattaa vetää maton alta kaivatuilta investoinneilta uusiutuvaan energiaan ja energiatehokkuuteen. Huoli ei ole täysin aiheeton. Yhdysvalloissa esimerkiksi tuulienergian hintatuki on osoittautunut paikoin riittämättömäksi kilpailussa kaasuntuotannon kanssa.
Jos liuskekaasulla pystytään Euroopassa korvaamaan pääosin kivihiilen polttamista, kuten Yhdysvalloissa, kaasun avulla voidaan saavuttaa merkittäviä ilmastohyötyjä. Tämä tarjoaa edistyksellisille poliittisille toimijoille selkeän argumentin: ilmastonmuutoksen hillitsemisen kustannukset ovat laskeneet, joten ilmastotavoitteita voidaan kiristää. Tässä tilanteessa jo olemassa olevaa päästökauppaa pitäisi käyttää kunnolla.
Ennen Yhdysvaltojen buumia epätavanomaisten öljy- ja kaasuvarojen hyödyntämisen uskottiin olevan hidasta, kallista ja epävarmaa. Eurooppalaisten resurssien hyödyntämiseen liittyy edelleen sekä poliittista epävarmuutta että kysymyksiä ympäristöriskien hallinnasta. EU:lla on kuitenkin painava strateginen pyrkimys laskea maakaasun hintaa, yhtenäistää energiapoliittisia ulkosuhteitaan ja monipuolistaa maakaasun lähteitä. Nämä tavoitteet tukevat toisiaan.
EU:lla on myös poliittinen mahdollisuus neuvotella venäläisen kaasun hintoja alemmaksi ja haastaa Gazpromin toimintaa oikeusteitse niin kauan kuin nesteytetyn maakaasun hinta pysyy alhaisena – tai jos Euroopan oma maakaasun tuotanto nousee liuskekaasun avulla jaloilleen.
Muussa tapauksessa unionin yhteinen rintama joutunee liian kovaan taloudelliseen paineeseen. Venäjälle on ymmärrettävästi vaikea pala menettää markkinaosuuttaan alueella, joka on ollut sille itsestäänselvyys kahdenkymmenen vuoden ajan. Aiempaa halvempaa ja monipuolisempaa maakaasun tarjontaa tavoitteleva peli on siksi pelattava määrätietoisesti mutta diplomaattisesti.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
