Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka eurooppalaistui, kun Suomi sopeutui Euroopan unionin jäsenyyteen. Tätä eurooppalaistumista käsittelee Teemu Palosaaren yleisen valtio-opin väitöstutkimus The Art of Adaptation, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa alkuvuonna.
Palosaari pelkistää ulko- ja turvallisuuspolitiikan sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi ja osallistumiseksi kansainväliseen sotilaalliseen yhteistoimintaan eli rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan.
Tutkimusaineistona ovat hallituksen eduskunnalle tekemät ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevat esitykset, eduskunnan valiokuntien lausunnot sekä ministerien ja kansanedustajien täysistunnossa käyttämät puheenvuorot. Tutkimus ulottuu vuodesta 1994 vuoteen 2007.
Palosaari käyttää metodinaan diskurssien analyysia. Metodi tuo ansiokkaasti esiin mielenkiintoisia muutoksia Suomen politiikan määrittelyssä, mutta valottaa niukasti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käydyn keskustelun taustoja ja teemojen historiallista kehitystä.
EU:n jäsenenä Suomi vähitellen luopui perinteisestä puolueettomuuspolitiikasta ja omaksui ”sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja itsenäiseen puolustukseen” perustuvan asenteen. EU:n jäsenenä Suomi ei voisi suhtautua puolueettomasti unionin tai sen jäsenvaltioiden ja jonkin kolmannen osapuolen konfliktiin.
Kun unioni alkoi kehittää yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, Suomi alkoi muokata asennettaan voidakseen osallistua toimintaan täysimääräisesti. Suomalaisten suhtautuminen oli kuitenkin pitkään torjuva, ja vasta unionin uuden perussopimuksen ansiosta, vuodesta 2004 lähtien, asenne muuttui varauksetta osallistuvaksi.
Asennemuutosta helpotti se, ettei unionista tehty sotilasliittoa. Lisäksi sotilaallisen liittoutumattomuuden merkitys alkoi ohentua, kun uudet uhkat laajensivat turvallisuuden käsitteen sisältöä. Asenteiden muuttumista selittää Suomen kotiutuminen vahvistuvaan unioniin, mutta osansa on myös kokemuksilla Venäjän-suhteiden hoidosta. Niitä Palosaari ei valota.
Tutkimusaineisto on valittu sillä perusteella, kuinka esityksissä, lausunnoissa ja puheenvuoroissa näkyy sopeutuminen EU-jäsenyyden vaatimuksiin. Kansainvälisen ympäristön muutokset vaikuttivat kuitenkin Suomen politiikan muutokseen yhtä paljon suoraan kuin EU-jäsenyyden kautta. Varsinkin rauhanturvaamisessa ja kriisinhallinnassa Suomi seurasi kehitystä Natossa, johon maallamme oli läheinen yhteys 1990-luvunpuolivälistä lähtien.
Puolueettomana rauhanturvaajanamainetta saanut Suomi joutui vaikeaan tilanteeseen, kun Länsi-Balkanin 1990-luvun sodat vaativat kansainvälisen yhteisön puuttumista, väliin voimaperäisestikin. Toimintaa alettiin kutsua kriisinhallinnaksi, ja sen erotti rauhanturvaamisesta mahdollisuus voimankäyttöön.
Suomessa voimankäyttöä vieroksuttiin. Haluttiin pitäytyä rauhanturvaamisessa, koska sitä pidettiin Suomen pitkän linjan mukaisena: puolueettomana ja sovittelevana. Suomi kuitenkin osallistui Naton operaatioihin Bosniassa ja kutsui toimintaa laajennetuksi rauhanturvaamiseksi. Tämä kehitys ei liittynyt unionin jäsenyyteen.
Palosaaren metodin ja teoreettisen viitekehyksen vuoksi puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden käsittely jää verraten pinnalliseksi. Suomen politiikan perusteita, ennen muuta suhdetta Venäjään, ei paljoa valoteta. Tutkimusmetodin harkittu historiattomuus jäi kiusaamaan allekirjoittanutta, joka virkamiehenä oli mukana tutkimuksen käsittelemässä politiikassa 2000-luvun alkuun saakka.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva diplomaatti.
