Senegalin presidentti Macky Sall (oik.) vastaanotti tyynylle asetellut sapelit.
Analyysi

Eurooppalaisten matkamuistot ja saaliit takaisin Afrikkaan

Yli 80 prosenttia afrikkalaisista museoesineistä on länsimaisissa kokoelmissa. Euroopassa pohditaan nyt, pitäisikö siirtomaa-ajalla viety kulttuuriperintö palauttaa.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 11.3.2021

Ohut sapeli ja sen koristeltu tuppi on asetettu punaiselle sametti­tyynylle, jota kannattelevat vasemmalla Senegalin presidentti Macky Sall ja oikealla Ranskan pääministeri Edouard Philippe. On marraskuu 2019, ja Philippen valtiovierailuun Dakariin kuuluu harvinainen tapahtuma: museoesineen palauttaminen maahan, josta se siirtomaa­-aikana vietiin pois.

Tyynyllä TV-kameroiden edessä komeilevan sapelin kerrotaan kuuluneen 1800-luvulla eläneelle länsiafrikkalaiselle hallitsijalle ja uskonnolliselle johtajalle El Hadj Omar Tallille. Ranskaan esine päätyi Tallin jälkeläisiä vastaan taistelleen siirtomaa-armeijan eversti Louis Archinardin matka-arkuissa 1800-luvun lopulla.

Noina vuosina useaan eurooppalaiseen kaupunkiin avattiin etnologisia museoita, jotka täyttyivät sapelin kaltaisista, sotasaaliina tai tieteellisenä tutkimusaineistona siirtomaista tuoduista esineistä: naamioista, veistoksista, soittimista, aseista. Joukossa oli jokapäiväisiä käyttötavaroita ja uniikkeja rituaaliesineitä, mutta myös esimerkiksi ihmisjäännöksiä, joiden perusteella Euroopassa laadittiin tieteellisiä teorioita roduista ja niiden eriarvoisuudesta.

Museot olivat siirtomaavallan vitriinejä: ne kertoivat suurelle yleisölle Afrikassa ja Aasiassa tehdyistä valloituksista ja kulttuureista, joita länsimaat olivat lähteneet »sivistämään».

Lähes 150 vuotta myöhemmin esineitä on esillä ja varastoissa niin New Yorkin Metropolitanissa, Lontoon British Museumissa, Pariisin Quai Branly-museossa kuin Berliiniin joulukuussa avatussa Humboldt Forumissa. Useat entiset siirtomaat ovat vaatineet esineitä takaisin vuosikymmeniä, useimmiten tuloksetta. Toistaiseksi palautukset ovat koskeneet lähinnä ihmisjäännöksiä.

El Hadj Omar Tallin sapelin palautuksen taustalla onkin Euroopasta tullut, hyvin harvinainen lupaus. Syyskuussa 2017 Ranskan presidentti Emmanuel Macron ilmoitti Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa pitämässään puheessa, että afrikkalainen kulttuuri­perintö pitäisi palauttaa maanosaan viiden vuoden sisällä.

Taidemaailma kohahti. Palautuksia olivat tähän mennessä Ranskassa ajaneet lähinnä aktivistit ja tutkijat, joiden ääni ei yksittäisiä tempauksia lukuun ottamatta ollut juurikaan päässyt kuuluviin.

 

Vuotta myöhemmin ranskalainen taidehistorioitsija Bénédicte Savoy ja senegalilainen taloustieteilijä Felwine Sarr julkaisivat Macronin aloitteesta laaditun raportin, jossa suositeltiin niin ikään siirtomaa-armeijan ja etnologien viemien esineiden välitöntä palauttamista. Keskustelu alkoi lainehtia Ranskan rajojen yli.

»Raportti oli Belgiassa merkittävä virstanpylväs», muistaa historiantutkija Yasmina Zian.

Aivan samoihin aikoihin, loppuvuodesta 2018 Tervurenin kaupungissa avattiin uudelleen Africa Museum, viisi vuotta kestäneen remontin jälkeen. Museo herätti kritiikkiä heti alkumetreiltä siirtomaahenkisyydestään. »Ja ihan syystä,» sanoo Zian.

Arvosteluun oman lisänsä toi aikaisemmin samana vuonna ilmestynyt lehtijuttu Kuninkaallisessa luonnontieteellisessä instituutissa säilytettävästä ihmiskallosta. Monille tuli uutisena, että kokoelmissa oli myös ihmisjäännöksiä. Kyseinen kallo kuului Kongon alueella 1880-luvulla tapetulle päällikölle, Lusinga Iwa Ng’ombelle. Museolle sen oli lahjoittanut Lusingan tappanut luutnantti Emile Storms, jonka patsas nököttää edelleen brysseliläisessä puistossa.

»Tuolloin alkanutta keskustelua ihmisjäännösten ja esineiden palauttamisesta on käyty nyt pari vuotta, mutta Belgian monitasoinen poliittinen järjestelmä on toistaiseksi johtanut siihen, ettei konkreettisia toimia ole ollut», sanoo Zian.

Zian on itsekin osallistunut keskusteluun: hän on laatinut aiheesta raportin Belgian kuninkaalliselle akatemialle, mutta sitä ei toistaiseksi ole julkaistu. Zian ei voi puhua siitä tarkemmin. »Nämä kysymykset ovat poliittisesti aika latautuneita», hän pahoittelee selitykseksi.

»Keskustelu on hyvin polarisoitunutta eikä noudata tavanomaisia jakolinjoja. Esimerkiksi äärioikeisto ei vastusta palautuksia, koska he eivät anna näille kulttuureille mitään arvoa.»

Toisaalta Belgiassa keskustelua ovat pitäneet yllä ennen kaikkea afrikkalaisen diasporan aktivistit, joille äärioikeisto ei liioin ole valmis antamaan sijaa. Mielenkiintoista on sekin, että sitten 1970-luvun Belgian entinen siirtomaa Kongo ei ole esittänyt palautuspyyntöjä.

»On totta, että Kongon virallisten kannanottojen ja Belgiassa asuvan diasporan osin radikaalien näkemysten välillä on suuria eroja», Zian myöntää.

Viime kesänä Belgian kuningas Philippe kuitenkin ilmaisi presidentti Felix Tshisekedille osoitetussa kirjeessä »syvät pahoittelunsa menneisyyden haavoista».

Viestiin vaikuttivat varmasti osin kesäkuussa Eurooppaan rantautuneet Black Lives Matter -mielenosoitukset, jotka nostivat tapetille orjuuden ja siirtomaahistorian yhteyden rasismiin. Mielenosoituksia oli myös Belgiassa, jossa Kongoa aikoinaan tyrannin ottein hallinneen kuningas Leopold II:n patsaita töhrittiin useissa kaupungissa.

 

Poliittinen tahtotila näyttäisi olevan muuttumassa myös Alankomaissa. Viime lokakuussa opetusministeriön asettama työryhmä suositteli selväsanaisesti entisten siirtomaiden kulttuuriperinnön palauttamista. Työryhmän mukaan ensimmäinen askel on tunnustaa, että kulttuuristen esineiden vieminen vastoin paikallisen väestön tahtoa oli tähän väestöön kohdistunut vääryys.

Alankomaiden hallitus ilmoitti tammikuussa valmistelevansa toimintaohjelmaa, jonka puitteissa palautuksia voitaisiin tehdä entisiin siirtomaihin, muun muassa Indonesiaan ja Surinamiin.

»Lausunto on merkittävä askel, koska siinä ilmaistaan selkeästi, mistä siirtomaa-ajassa oli kyse: väkivallasta ja vääryydestä», sanoo palautuksiin erikoistunut tutkija Jos Van Beurden Amsterdamin vapaasta yliopistosta. Hän näkee lausunnossa selkeän merkin hollantilaisen yhteiskunnan muutoksesta.

»Työryhmään kuului useita hollantilaisia asiantuntijoita, joiden juuret ovat entisissä siirtomaissa. Se vaikutti varmasti myös lopputulokseen.»

Seuraavaksi olisi tärkeää kuulla, mitä entiset siirtomaat haluavat, van Beurden korostaa: »Ei ole sanottua, että kaikkia esineitä kaivataan takaisin.»

Van Beurden mainitsee esimerkkinä ­Del­ftissä sijaitsevan, Indonesiaan erikoistuneen Nusantara-museon. Vuonna 2013 talousvaikeuksissa oleva museo suljettiin ja sen
18 000 esineelle piti löytää uusi majapaikka. Hollantilaiset museot valitsivat kokoelmista haluamansa esineet ja jäljelle jääviä 14 000 esinettä tarjottiin palautuksena Indonesialle. Jakartassa sijaitseva kansallinen museo ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta.

Museon juuri nimitetty uusi johtaja totesi, että suurin osa esineistä oli roskatavaraa, Van Beurden selittää. Reaktio kertoo muutoksesta myös entisissä siirtomaissa: »Vielä kymmenen vuotta sitten esineet olisi ehkä otettu vastaan, koska entisen siirtomaaisännän ’lahjoista’ ei voinut kieltäytyä.»

Lopulta indonesialainen museo valitsi ­kokoelmista 1 500 esinettä, jotka palautettiin viime vuonna.

Täysin päinvastoin kävi 1800-alussa eläneen indonesialaisen kansallissankarin Diponegoron kris-nimellä kulkevalle tikarille. Alankomaiden ja Indonesian vuonna 1968 solmiman sopimuksen mukaan Diponegoron esineitä palautettiin Jakartaan 1970-luvulla, mutta tikaria ei yksinkertaisesti löytynyt mistään. Vasta viime vuonna se löytyi muiden samantyyppisten veitsien seasta Leidenin etnologisen museon varastosta ja palautettiin maaliskuussa.

Diponegoron kris on esimerkki siitä, miten puutteellista tietoa esineiden alkuperästä eurooppalaisissa museoissa usein on. Tiedot ovat haalistuneet ja jopa kadonneet vuosien saatossa.

 

Saksassa palautuksia on lähestytty nimenomaan alkuperätutkimuksen kautta. Vuonna 2018 hallitus ilmoitti rahoittavansa siirtomaa-ajalta peräisin olevien esineiden tutkimusta lähes kahdella miljoonalla eurolla. Budjettia hallinnoi Lost Art Datenbank, jonka ensisijainen tehtävä on paikallistaa natsi­-Saksan aikana kadonneita taideteoksia.

Alkuperän selvittäminen voi viedä vuosia, varsinkin jos lähdetään väittelemään siitä, onko kyse laillisesti vai laittomasti viedystä esineestä.

Viime elokuussa Saksaan luotiin myös liittovaltiotason paikka, jonka tehtävänä on helpottaa neuvotteluja saksalaisten museoiden ja palautuksia vaativien valtioiden välillä. Palautuksista on niin ikään laadittu museoille yhteiset ohjeet.

Afrikan historian tutkija Jürgen Zimmerer Hampurin yliopistosta pitää kehitystä hyvänä, mutta epäilee, että tutkimus voi toimia myös varsinaisten palautusten hidastajana.

»Alkuperän selvittäminen voi viedä vuosia, varsinkin jos lähdetään väittelemään siitä, onko kyse laillisesti vai laittomasti viedystä esineestä.»

Saksalaisissa museoissa on valtavat määrät esineitä, jotka ovat peräisin muista kuin Saksan omista siirtomaista. 1800-luvulla useat museot ostivat esineitä Afrikkaa kiertäviltä tutkimusmatkailijoilta ja huutokaupoista. Näiden esineiden kohdalla voitaisiin hyvinkin katsoa, että kyse on laillisesta kaupasta, vaikka esine olisi alun perin ryöstetty tai tuotu Eurooppaan sotasaaliina.

Toistaiseksi Saksa on palauttanut vain kaksi esinettä entiselle siirtomaalleen Namibialle: nama-päällikkö Hendrik Witbooin raipan ja Raamatun.

»Palautuksiin liittyy isompia diplomaattisia kysymyksiä», huomauttaa Zimmerer.

Vuodesta 2015 Namibia on vaatinut Saksalta anteeksipyyntöä ja rahallisia korvauksia kymmenien tuhansien herero- ja nama­-kansoihin kuuluvien ihmisten surmaamisesta vuosina 1904–1908. Surmista puhutaan kansan­murhana. Saksa ei ole toistaiseksi suostunut maksamaan korvauksia vaan on vedonnut antamaansa kehitysapuun ja viitannut »hyvittämisen» sijasta »menneisyyden haavojen parantamiseen».

»Saksasta puuttuu vahva poliittinen viesti siirtomaa-ajan perinnöstä. Näyttää siltä, että anteeksipyynnön esittäminen tässä kohtaa on ylivoimaista», sanoo Zimmerer. Se on hänestä yllättävää, sillä toisen maailmansodan ja natsi­perinnön takia Saksassa on totuttu puimaan menneisyyden painolastia.

»Jostain syystä sama ei ole toistaiseksi pätenyt siirtomaahistoriaan.»

Kritiikki on viime vuodet kohdistunut etenkin Berliiniin joulukuussa avattuun Humboldt Forum -museoon, jossa on esillä useita Afrikasta vietyjä esineitä. Joukossa on useita niin sanottuja Beninin pronssiesineitä, jotka ovat peräisin nykyisen Nigerian alueella sijaitsevan Benin Cityn kuninkaallisesta palatsista. Vuonna 1897 brittijoukot tuhosivat palatsin maan tasalle ja veivät sieltä satoja pronssi­esineitä, joista osa päätyi British Museumiin, osa huutokaupattiin. Nykyisin esineitä on 159 museossa ja galleriassa, joista vain yksitoista sijaitsee Afrikassa.

Nigeria on vaatinut esineitä takaisin useaan otteeseen, toistaiseksi tuloksetta. Esineiden palauttamisella on myös taloudellisia vaikutuksia: niille suunnitellusta uudesta museosta toivotaan maan matkailulle uutta vetonaulaa.

 

»On totta, että asiat etenevät hitaasti», sanoo oxfordilaisen Pitt-Rivers -museon johtaja Laura van Broekhoven Englannista. Pitt Rivers oli 1800-luvulla elänyt brittiarmeijan kenraali, etnologi ja arkeologi, jonka kokoelmista alkanut museo on nykyisin osa Oxfordin yliopistoa.

»Vuoropuhelu on vaativa ja aikaa vievä prosessi. Mutta se on ensisijaisen tärkeää, kun puhumme dekolonisaatiosta.»

Oxfordin yliopisto hyväksyi jo museoitaan koskevat ohjeet palautuksille, ja samanlainen ohjeistus on tarkoitus julkaista myös kansallisella tasolla.

Toistaiseksi Pitt Riversin museosta on palautettu ihmisjäännöksiä muun muassa Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Viime vuodet van Broekhoven on neuvotellut viiden maasai-kulttuurin esineen palauttamisesta. Osana neuvotteluja museossa on vieraillut maasai-yhteisön edustajia. Tammikuussa 2020 mukana oli maasaiden hengellinen johtaja eli laibon. Hän oli tuonut mukanaan Enkidong­-kalebassin, jonka avulla hän saa yhteyden esi-isiin ja pystyi kysymään näiltä neuvoa.

»Jos haluamme ajatella näistä asioista toisin, meidän on myös tunnustettava, ettei kaikki tieto ole meidän käsissämme», sanoo van Broekhoven. »Meidän tapamme ajatella näistä esineistä ei ole se ainoa ja oikea.»

Vuodesta 2021 saattaa tulla merkittävä vuosi palautusten kannalta myös muissa Euroopan maissa. On hyvinkin mahdollista, ettei El Hadj Omar Tallin sapeli jää vain harvinaiseksi poikkeukseksi.

Senegalin pääkaupungissa Dakarissa pitämässään puheessa Ranskan pääministeri Edouard Philippe puhui »vastavuoroisesta ystävyydestä, kunnioituksesta ja ihailusta» ja hehkutti maiden välistä yhteistyötä. Samassa yhteydessä Ranska solmi Senegalin kanssa kaupat kolmesta ranskalaisen Kership­-valmistajan partioveneestä ja eurooppalaisen MBDA-konsernin ohjuksista.

Sapelin palautus oli pieni hinta satojen miljoonien eurojen sopimuksesta.

Juttua muokattu 17.3.2021: Yasmina Zianin nimen kirjoitusasu korjattu.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu