”Euroopan unionia voidaan pitää ratkaisevana askeleena tiellä kohti poliittista maailmanyhteisöä.” Jürgen Habermas, Saksan ja ehkä Euroopankin tunnetuin nykyfilosofi, esittää huimaavia näkymiä tuoreessa esseekirjassaan. Habermas osallistuu yli 80-vuotiaanakin aktiivisesti poliittiseen keskusteluun.
Habermasille on selvää, että ratkaisuja EU:n ongelmiin on etsittävä demokratiasta eikä nationalismista. EU:n päätökset ja sopimukset ovat Habermasin mielestä yleensä ”pääministereiden kesken tehtyjä oikeudellisesti ei-sitovia sopimuksia, joko tehottomia tai epädemokraattisia, ja ne pitäisi korvata demokraattisesti moitteettomien instituutioiden yhteisillä päätöksillä”.
Habermasin mielestä eurooppalaisille ei olisi mitenkään vaikeaa pitää itseään samanaikaisesti Euroopan unionin ja oman maansa kansalaisina. Habermasin kriitikot huomauttavat, että Euroopassa on erilaisia kulttuureja, joiden keskinäinen yhteensovittaminen on vaikeaa. Habermas puolestaan toteaa, että 50 vuotta jatkunut muuttoliike työn perässä on johtanut siihen, että Euroopan kansat ovat etnisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti monimuotoisia.
Yhteistä eurooppalaista julkisuutta, jossa poliittista keskustelua käytäisiin, ei kuitenkaan ole. Niinpä Habermas antaa tehtävän medialle: ”Johtavien viestimien ei pitäisi julkaista ja käsitellä eurooppalaisia teemoja vain sellaisenaan, vaan samalla raportoida poliittisista kannanotoista ja kiistoista, joita nämä teemat muissa jäsenmaissa kirvoittavat.”
Lissabonin sopimusta Habermas arvioi myönteisesti, sillä sopimus kasvattaa Euroopan parlamentin vaikutusvaltaa. Mutta paljon on vielä parantamisen varaa: ”Niin kauan kuin eurooppalaiset pitävät ainoastaan kansallisia hallituksiaan toimijoina Euroopan näyttämöllä, he pitävät päätösprosesseja nollasummapelinä, jossa omien pelureiden on kukistettava vastustajat. Kansalliset sankarit kilpailevat ’muita’ vastaan, jotka ovat syypäitä kaikkeen, mitä Brysselin Hirviö ’meiltä’ velvoittaa ja vaatii. ”
Habermasin mielestä nykyistä parempi vaihtoehto olisi se, että komissio tekisi todellista lainsäädäntötyötä Eurooppa-neuvoston ja parlamentin suostumuksella ja yhteistyössä niiden kanssa. Habermas myöntää, että tämä edellyttäisi toimivallan siirtämistä jäsenvaltioilta unionille, mikä ei toistaiseksi ole toteutettavissa.
Ajankohtainen velkakriisi on supistanut poliitikkojen näkökulman ahtaasti taloudelliseksi. Tätä Habermas ei pidä hyväksyttävänä, koska asiantuntijat näyttävät olevan yksimielisiä kriisin todellisesta syystä: ”Euroopan unionilta puuttuu toimivaltaa kilpailukyvyltään erilleen ajautuvien kansantalouksien välttämättömäksi harmonisoimiseksi.”
Kansalliset hallitukset puolestaan sätkyttelevät avuttomina liisterissä, uhkanaan suurpankkien ja luottoluokittajien käskytys ja toisaalta pelko uskottavuuden menetyksestä omien turhautuneiden kansalaistensa edessä, Habermas arvioi.
Habermas arvostelee tiukasti Ranskan edellistä presidenttiä Nicolas Sarkozya ja Saksan liittokansleria Angela Merkeliä, jota hän luonnehtii euroskeptikoksi. Ranskan ja Saksan johtajat korostavat Eurooppa-neuvoston valtaa Habermasin mielestä Lissabonin sopimuksen hengen vastaisesti.
Habermas toteaa, että entisillä liittokanslereilla Konrad Adenauerilla, Willy Brandtilla, Helmut Schmidtillä ja Helmut Kohlilla oli selviä tavoitteita. Gerhard Schröder pikemminkin reagoi kuin veti suuntaviivoja. ”Vuodesta 2005 lähtien (Merkelin aikana) politiikan ääriviivat ovat sulaneet olemattomiin. Enää ei voi ymmärtää mistä on kysymys, sikäli kuin on kysymys muusta kuin seuraavasta vaalituloksesta.”
Habermasia voi pitää todellisena eurooppalaisena ja maailmankansalaisena, mutta hänen ajatuksensa saanevat laajaa tukea vasta kymmenien vuosien kuluttua.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
