Politiikantutkija Francis Fukuyama tuli tunnetuksi vuona 1989 esseestään Historian loppu, jossa hän julisti sosialismin kaatumisen merkitsevän yhteiskuntamallien välisen kilpailun päätepistettä ja kapitalismin sekä liberaalin demokratian yhdistelmän vakiintumista maailmanlaajuiseksi yhteiskuntamalliksi.
Norjalaistutkija Mathilde Fastingin ja Fukuyaman keskusteluista rakentuvassa kirjassa After the End of History Fukuyama arvioi teesiään 30 vuoden muutosten valossa: loppuiko historia sittenkään?
Alkuperäisen teesin mukaan markkinatalouden tehokkuus tyydyttää parhaiten ihmisen materiaaliset tarpeet, kun taas liberaali demokratia tyydyttää, politiikantutkimuksen termein, inhimillisen tunnustuksen (recognition) tarpeen yhtäläisellä äänioikeudella, oikeuksilla ja mahdollisuuksilla. Näin kapitalismin ja liberaalin demokratian yhdistelmä välttää ajautumisen sisäisiin ristiriitoihin, mitä edeltävät yhteiskuntamallit eivät kyenneet estämään.
Tätä haastaa kuitenkin Kiina. Se on osoittanut, että talouskasvu ja yhteiskunnan modernisaatio voivat tapahtua myös illiberaalissa ja autoritaarisessa yhteiskuntamallissa. Mikäli Kiina jatkaa kasvuaan ja kykenee ylläpitämään järjestelmänsä legitimiteettiä, on Fukuyaman mukaan todettava, että liberaalille demokratialle on olemassa aidosti vaihtoehtoinen yhteiskuntamalli.
Tunnustuksella Fukuayama kuvaa yksilön kokemaa yhteiskunnallista arvostusta, johon Kiinan malli tarjoaa erilaisen ratkaisun. Liberalismissa arvostuksen kohde on yksilö, Kiinan kollektiivisessa nationalismissa se on koko kommunistisen puolueen johtama kansakunta. Sama pyrkimys edistää laajemman ryhmän arvostusta on Fukuyaman mukaan länsimaiden oikeistopopulismin ja vasemmiston identiteettipolitiikan nousun taustalla.
Kirjan mukaan liberalismin suurin virhe sosialismin kaatumisen jälkeen on ollut erilaisten ryhmäidentiteettien merkityksen aliarvioiminen, mitä uudet poliittiset voimat ovat onnistuneesti hyödyntäneet.
Suurin yllätys Fukuyamalle on ollut liberaalien instituutioiden kuten perustuslaillisten oikeuksien, oikeusvaltion ja riippumattoman median hauraus enemmistövallan edessä. Populistiset johtajat ovat onnistuneet häivyttämään liberaaleja periaatteita vaalituloksen tarjoaman legitimiteetin nojalla. Tästä esimerkkejä ovat Unkari ja Puola.
Fukuyaman mukaan kamppailu ratkeaa siihen, kumpi yhteiskuntamalli tarjoaa paremman vastauksen arvostuksen ongelmaan. Autoritaarisetkin valtiot tarvitsevat markkinataloutta ja vapaakauppaa tyydyttääkseen kansalaistensa tarpeet. Kenties Kiinan, Venäjän ja Turkin kaltaiset näennäisesti demokraattiset mutta illiberaalit ja nationalistiset valtiot kuitenkin tarjoavat kansallisille enemmistöilleen arvostusta paremmin kuin yksilöä korostava liberaali malli.
Mikäli näin on, kylmän sodan loppu voi olla alku siirtymälle uuteen ideologiseen vastakkainasetteluun kansallisten, kulttuuristen tai uskonnollisten ryhmittymien välillä. Laveasti määriteltynä markkinatalous, vapaakauppa ja demokratia enemmistön vallan merkityksessä vaikuttavat Fukuyaman mukaan saavuttaneen vakiintuneen aseman, mutta liberalismin asema näyttää vähemmän selvältä.
