Millainen on varhaisin muistosi rahasta?
Kysymys näyttää yllättävän Dani Rodrikin. Kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori antaa haastattelun videopuhelun välityksellä kotoaan. Hän työskentelee Harvardissa, Yhdysvaltojen vanhimmassa yliopistossa.
Rodrik, 65, tuumii tovin ennen kuin vastaa.
Elettiin 1960-luvun loppua Turkissa, ja Rodrik oli 12–13-vuotias. Häntä oli alkanut mietityttää, paljonko ihmiset saivat palkkaa, joten hän päätti kysyä asiasta isältään.
»Muistan, että isä oli hyvin epäluuloinen. Hän halusi tietää, miksi olin kiinnostunut rahasta.»
Vaatimattomissa oloissa varttunut Rodrikin isä työskenteli tuolloin liikemiehenä ja kertoi palkakseen lähimmän tasaluvun: 40 000 Turkin liiraa.
Oliko se paljon vai vähän?
»Siinä se juju onkin. En osannut arvioida palkan suuruutta yhtään, koska minulla ei ollut mitään, mihin verrata summaa.»
Isän luokkanousun ansiosta Rodrikin perhe eli taloudellisesti turvattua elämää. Rodrik luonnehtii perheen kuuluneen ylempään keskiluokkaan, vaikka kumpikaan vanhemmista ei ollut akateemisesti koulutettu.
Rodrik sen sijaan päätyi yliopistouralle. Opinnot veivät Turkista yliopistoon Yhdysvaltoihin, jossa hän suoritti kandidaatin- ja maisterintutkinnot vuosina 1979 ja 1981. Lopulta Rodrik päätti suorittaa tohtorintutkinnon, vaikka vaihtoehtona oli ura Maailmanpankin kaltaisissa kansainvälisissä organisaatioissa.
»Olin selvästi kiinnostuneempi tutkimuksesta ja kirjoittamisesta», hän perustelee.
Rodrik on sittemmin saanut akateemisissa piireissä arvostusta ja mainetta tutkijana, joka ei pelkää kyseenalaistaa valtavirran näkemyksiä ja vallitsevia totuuksia.
Vuonna 1997 Rodrik tarkasteli läpimurtoteoksessaan Has Globalization Gone Too Far? sitä, millaisia etuja ja riskejä kansainvälinen taloudellinen yhdentyminen sisältää. Hän myös arvosteli valtavirran taloustieteilijöitä globalisaation vaarojen vähättelystä.
Rodrikia huolestutti se, miten huolettomasti taloustieteilijöiden enemmistö näytti kulkevan globalisaation kelkassa. Hänestä nämä suosivat kertomusta, jonka mukaan markkinat ovat tehokkaita, rahoitusinnovaatiot siirtävät riskin niille, jotka pystyvät sen parhaiten kantamaan ja itsesääntely toimii parhaiten. Valtion väliintulo on tehotonta ja haitallista.
»Ylimielisyys heikentää huomiokykyä», hän kirjoitti teoksessaan The Globalization Paradox (2011) ja tunnusti kärsineensä samasta vaivasta itsekin.
Miten hän päätyi tällaisten ajatusten pariin? Rodrik vastaa muotoilemalla kysymyksen toisin: Miksi muut eivät olleet yhtä kriittisiä?
»Minusta globalisaation tulevaisuuteen liittyvät huolet vaikuttivat ilmeisiltä.»
Rodrik näki, että globalisoituvassa maailmassa oli meneillään suuri resurssien uudelleenjako. Hänen mielestään tutkijoiden olisi pitänyt ymmärtää, että syvä taloudellinen yhdentyminen aiheuttaisi sosiaalisia ja poliittisia ongelmia. Taloushistoria sisälsi monia esimerkkejä globalisaation vastustamisesta.
Rodrik kertoo ongelmista konkreettisen esimerkin: kultakanta johti pitkäkestoiseen kurjistavaan talouspolitiikkaan.
On uskallettava sanoa, että suojelemme omia kansallisia etujamme vähättelemättä muiden etuja.
Monissa maissa rahan arvo oli 1870-luvun alusta lähtien sidottu kultavarantoihin. Yhtenäinen standardi helpotti kansainvälistä kauppaa mutta rajoitti valtioiden rahankäyttöä, sillä rahan painamiseen olisi tarvittu lisää kultaa. Se aiheutti merkittäviä taloudellisia vaikeuksia maanviljelijöille Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla ja jyrkän työttömyyden nousun Britanniassa maailmansotien välisenä aikana.
Rodrik sanoo, ettei hän ole koskaan kuulunut mihinkään anti-globalisaatioryhmään.
Globalisaation vastaisen liikkeen yksi huippuhetki oli Seattlen mielenosoitukset vuonna 1999. Tuolloin kymmenettuhannet ihmiset osoittivat mieltään Maailman kauppajärjestö WTO:n huippukokousta vastaan.
Globalisaatiokehityksen vastustajat olivat huolissaan siitä, miten kaupan vapauttaminen etenkin teollisuus- ja kehitysmaiden välillä vaikuttaisi työpaikkoihin, elintasoon ja ympäristöön.
Rodrik kertoo kunnioittavansa anti-globalisaatioliikettä mutta arvelee, että sen jäsenet pitävät häntä kaikesta huolimatta liiaksi valtavirran taloustieteilijänä.
»Luultavasti kannanotoissani on heidän mielestään liian monta ’mutta’-alkuista varoitusta. Uskon silti, että hekin arvostavat näkökulmaani globalisaatioon», Rodrik muotoilee.
Vuosina 2007–2009 Yhdysvalloissa alkoi tapahtua: Asuntokupla puhkesi, asuntoluotoilla taattujen arvopapereiden hinnat romahtivat, luottomarkkinat kuivuivat kokoon ja muutaman kuukauden kuluttua Wall Streetin yritykset olivat tehneet joukkoitsemurhan, kuten Rodrik tapahtumia kuvasi. Liittovaltion hallinto puuttui peliin valtavilla pelastuspaketeilla ja rahoituslaitosten haltuunotolla.
Sama Yhdysvaltojen subprime-kriisistä tuttu kuvio toistui myöhemmin muissa kehittyneissä maissa.
Suomennetussa teoksessaan Globalisaation paradoksi (2016) Rodrik kirjoittaa, ettei hänkään osannut ennakoida rahoitusmarkkinoilla kehkeytyvää kriisiä. Hän niin ikään suomii itseään siitä, että oli jättänyt Has Globalization Gone Too Far? -menestyskirjassaan kokonaan käsittelemättä rahoitusalan globalisaation nurjat puolet.
Kriisien perimmäinen syy oli hänen mukaansa finanssialan globalisoituminen, joka kietoi pankkien taseet yhteen. Rodrik kirjoittaa, että kriisit syntyivät, koska niitä ei ennustettu.
Miksi ei?
Rodrik aloittaa vastauksensa lainaamalla John Kenneth Galbraithia, kanadalaissyntyistä taloustieteilijää: talousennusteiden ainoa tehtävä on saada astrologia eli tähdistä ennustaminen näyttämään kunnolliselta.
Galbraithin luotto taloustieteilijöiden povaamistaitoihin ei tainnut olla kummoinen.
Ekonomistit voivat parhaimmillaan olla hyviä tekemään ehdollisia ennusteita, Rodrik tähdentää. Silloin ennuste kuuluu muotoilla tähän tapaan: maailmantalous käyttäytyy näin, jos tietyt ehdot täyttyvät.
»Me taloustieteilijät olemme huonoja ennustamaan, eikä meillä edes ole erityistä koulutusta siihen. Ehkä pitäisikin kysyä, miksi taloustieteilijät tästä huolimatta tekevät jatkuvasti ennusteita.»
Rodrikin mielestä taloustieteilijöiden olisi syytä enteillä tulevaa vähemmän ja varovaisemmin kuin he nykyisin tekevät – tai ainakin heidän tulisi olla varsin varovaisia ja muistaa sattuman ja olosuhteiden vaikutus. Rodrik mainitsee esimerkkinä rahoitusekonomistit, jotka ennakoivat muun muassa osakemarkkinoiden käyttäytymistä, joukkovelkakirjojen hintoja tai talouden olosuhteita.
Rodrik pääsi jo nuorena akateemisiin huippuvirkoihin. Nykyisin hän opettaa Harvardin yliopistossa.
Istanbulissa syntynyt Rodrik ei näe itseään erityisen rohkeana, vaikka onkin haastanut vallitsevia totuuksia globalisaatiosta. Sen sijaan hän sanoo pitävänsä itseään onnekkaana, koska hänellä on etuoikeutettu asema akateemisessa maailmassa. Rodrik työskentelee arvostetussa yliopistossa, minkä lisäksi hänen professuurinsa on vakituinen.
»Se tarkoittaa, että minua ei voida erottaa ideoideni takia. Olen kyllä varma, että jotkut ryhmät olisivat sitä toivoneet. Oloni on ollut turvallinen, ja siksi olen pystynyt huoletta kertomaan mielipiteitäni.»
Turkkilaistausta näkyy Rodrikin ajatuksissa. Ulkopuolisena keskusteluun voi tuoda näkökulmia, joita monet valtaapitävät eivät välttämättä osaa huomioida. Rodrik arvelee epäilleensä monia kollegoitaan enemmän esimerkiksi sitä, miten kansainvälisten amerikkalaisyritysten ja pankkien valta heijastuu taloudellisesti tai geopoliittisesti.
»Uskoakseni kaikilla vanhasta maailmasta tulevilla on tietynlainen historian taju, jota monilla yhdysvaltalaisilla ei mielestäni ole.»
Kun Rodrik muutti ensimmäisen kerran Yhdysvaltoihin 1970-luvulla, hän piti yhtenä suurvallan mielenkiintoisimpana piirteenä amerikkalaisten optimistista suhtautumista tulevaisuuteen. Myönteinen asenne vaikutti synnynnäiseltä.
Yhdysvalloissa vallitsi Rodrikin mukaan tuolloin voitonriemu, joka saavutti huippunsa Berliinin muurin murtumisen jälkeen loppuvuonna 1989. Voittokulku jatkui 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin Yhdysvallat oli ainoa suurvalta. Se asetti pelisäännöt, ja sen ideat talouden vapauttamisesta ja demokratiasta olivat voitolla.
»Suhtauduin itse epäilevästi siihen, että historia olisi yksisuuntaista liikettä kohti parempaa joka osa-alueella. Ajattelin jo silloin, että kaltaiseni ulkopuoliset voivat esittää näkökulmia, joita Yhdysvaltojen eliitin keskuudessa ei välttämättä osata nähdä.»
Globalisaatiolla on rajansa, ja ne täytyy hyväksyä, Rodrik kirjoittaa teoksessaan Globalisaation paradoksi. Kirjan perusteesin mukaan emme voi saada yhtä aikaa talouden rajatonta hyperglobalisaatiota, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta.Täysin avoin maailmantalous vaatisi globaaleja säädöksiä. Kansallisille eroille päätöksenteossa jäisi entistä vähemmän tilaa, mikä rajoittaisi demokratiaa paikallisella tasolla.
Viime vuosina globalisaatio on ajautunut kriisiin ja aikaisempi hyperglobalisaatiota tukenut akateeminen ja poliittinen yksimielisyys on murentunut.
»En ole erityisen huolissani globalisaation kriisistä vaan aivan muista asioista. Minua pelottaa se, millaista maailmaa kohti olemme menossa.»
Juuri nyt Rodrik ajattelee paljon kansainvälisen maailmanjärjestyksen tulevaisuutta ja vaihtoehtoa hyperglobalisaatiolle ja hyperrealismille. Miten voisimme luoda jonkinlaisen keskinäisen rinnakkaiselon maailman? Hän on kirjoittanut aiheesta muun muassa professori Stephen M. Waltin kanssa.
Rodrikin mukaan Yhdysvaltojen ja Kiinan välille kehkeytyvä geopoliittinen suurvaltakilpailu muokkaa maailmanjärjestystä. Hän puhuu sen yhteydessä nollasummapelistä eli tilanteesta, jossa yhden osapuolen voitto on aina pois muilta.
»Tilanne huolestuttaa minua, koska maailmanjärjestyksen muutoksessa ei ole kyse vain taloudellisesta hyvinvoinnista, vaan vaakalaudalla on maailmanrauha. Tilanne voi muuttua erittäin vaaralliseksi.»
Rodrik viittaa jännitteiden kärjistymiseen ja mahdolliseen sotaan Taiwanissa tai Etelä-Kiinan merellä.
»Uskon ’ulkopolitiikan realistien’ olleen oikeassa siinä, että hyperglobalisaatio ei välttämättä tee Kiinasta demokraattista. Ei tarvitse olla kovinkaan syvällinen ajattelija ymmärtääkseen sen.»
Kiina hyötyi globalisaatiosta pelaamalla peliä omien sääntöjensä mukaisesti – ei niiden sääntöjen mukaan, joilla Yhdysvallat halusi pelata, Rodrik kuvailee. Kiina pärjäsi antamalla lainaa rikkaille maille. Kiinalaiset hallitsivat omaa valuuttaansa ja pääomavirtoja. He harjoittivat monenlaista teollisuuspolitiikkaa, ja valtio sekaantui kaikkeen talouteen. Kiina onnistui loistavasti. He suunnittelivat taloudellisen kehityksen ihmeen, Rodrik kiteyttää.
Kiinan talous ja valtiomuoto näyttävät erilaisilta kuin länsimaiset mallit. Siksi pitää ajatella globalisaation seuraavaa vaihetta. Siinä rinnakkain voivat toimia maat, joilla on erilaiset talousmallit ja erilaiset poliittiset järjestelmät sen sijaan, että kaikkien maiden oletetaan täysin sulautuvan eräänlaiseen taloudelliseen liberalismiin ja länsimaiseen demokraattiseen malliin.
Edessä on Rodrikin mukaan tilanne, jossa yksi suurvalta yrittää hallita toista. Tämän seurauksena monen maan pitää valita: joko me tai he. Rodrik ei usko, että valintaan pakottaminen Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on hyvä vaihtoehto yhdellekään valtiolle.
Geopoliittisessa nollasummapelissä konfliktit ovat Rodrikin mukaan väistämättömiä ja siten ainoa tapa menestyä. Siksi Yhdysvaltojen pitää olla niin voimakas kuin mahdollista ja samalla varmistaa, että Kiina on mahdollisimman heikko.
Peruskysymys on, olemmeko valmiita pyrkimään moninapaiseen maailmaan, jossa eri maat kulkevat omia polkujaan siten, että haitalliset heijastusvaikutukset muihin maihin ovat mahdollisimman pienet, Rodrik esittää.
Hänen mielestään tällainen moninapainen maailma on mahdollinen. Se voisi tarjota maille mahdollisuuden tehdä taloudellista yhteistyötä ilman, että poliittiset jännitteet pahenevat. Toinen realistinen vaihtoehto on, että Yhdysvallat onnistuu saavuttamaan haluamansa ylivallan, hyvässä ja pahassa.
Rodrik ei tiedä, mitä kiinalaiset ajattelevat tilanteesta. Vaikka Kiina on selvästi nouseva valta, hän ei pidä realistisena Kiinan kohoamista »maailmanherraksi». Hänestä Yhdysvallat on yhä riittävän vaikutusvaltainen määrittelemään tiettyjä globaaleja taloudellisia ja poliittisia reunaehtoja, vaikka se ei olekaan yhtä voimakas suurvalta kuin aiemmin.
Rodrik myös uskoo, että monet valtiot haluavat mieluummin maailman, jossa valta on hajautettu ja ne voivat parhaiten hyötyä kaupankäynnistä ja suhteista suurvaltoihin. Hän muistuttaa, että Yhdysvallat toimii usein omien kapeiden strategisten etujensa vuoksi. Nuo edut eivät ole sopusoinnussa sen käsityksen kanssa, joka Yhdysvalloilla on itsestään.
»Yhdysvallat rikkoo kansainvälisiä normeja ja sääntöjä, harjoittaa vakoilua, tukee sotilaallisella avullaan sortovaltioita ja rikkoo kauppaan ja investointeihin liittyviä sääntöjä silloin, kun tilanne sopii maan etuihin», hän luettelee.
On olemassa keskitie, maailma, jossa erilaiset maat voivat elää neutraalissa rinnakkaiselossa, Rodrik ajattelee. Silloin ymmärretään, että jokaisella maalla – olivatpa ne sitten suuria tai pieniä – on oikeus ylläpitää omia taloudellisia ja yhteiskunnallisia järjestelyjään. Maiden pitäisi kuitenkin tehdä yhteistyötä ja selittää, miksi ne tekevät asiat kuten tekevät.
»On uskallettava sanoa, että suojelemme omia kansallisia etujamme vähättelemättä muiden etuja.»
Rodrik painottaa, että ilmastonmuutoksen ja köyhien maiden velkakriisien kaltaiset haasteet edellyttävät maailmanlaajuista yhteistyötä. Kaikista kauppa- ja investointisopimusten yksityiskohdista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta maiden kannattaa hallita erimielisyytensä tavalla, joka ei aiheuta kohtuuttomia kustannuksia toiselle osapuolelle.
Haastattelun aikana Rodrik katsoo puhuessaan usein ohi kamerasta aivan kuin hän uppoutuisi omaan maailmaansa. Hän vastailee kohteliaasti ja haluaa nähdä, millainen kansi suomennetussa Globalisaation paradoksissa on.
Kiinnostaisi kuulla, millä kolmella sanalla hän itse kuvaisi itseään. Rodrik huokaisee.
»Kysyt erittäin vaikeita kysymyksiä. Ajattelin, että tämä haastattelu olisi helppo.»
Professorille on paljon vaivattomampaa puhua monimutkaisista poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä kuin itsestään. Vastaukset muuttuvat sitä niukemmiksi, mitä henkilökohtaisemmaksi kysymykset käyvät.
Hetken pohdittuaan Rodrik on keksinyt pyydetyt sanat. Ne ovat varautunut, skeptinen ja mietteliäs.
Varautuneeksi Rodrik kuvailee itseään persoonallisuutensa takia. »Minulla on taipumus pitää etäisyyttä itseni ja muiden ihmisten välillä», hän sanoo. Skeptisyyden hän valitsi, koska haluaa ravistella vallitsevia narratiiveja ja vakiintuneita viisauksia.
Mietteliäisyys puolestaan liittyy siihen, että Rodrik ei usko helppoihin ratkaisuihin tai vastauksiin. Hänestä konteksti pitää muistaa huomioida ennen kuin yrittää keksiä selityksen.
»En ole ihminen, jolla on aina sama vastaus mihin tahansa kysymykseen.»
Viime vuosien kehityksen perusteella näyttää siltä, että globalisaatio voi toimia yhteiskunnallisen polarisaation polttoaineena. Siten se saattaa myös uhata demokratiaa, kun ääriliikkeet ja populistinen retoriikka nostavat kannatustaan.
Rodrikin mielestä nimenomaan hyperglobalisaatio on heikentänyt demokratiaa kehittyneissä maissa, koska se syventää polarisaatiota ja voimistaa maiden sisäisiä sosiaalisia ja poliittisia jakolinjoja. Hän puhuu globalisaatiošokeista, joita on nähty Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Tulevaisuuteen katsoessa kannattaa olla optimisti.
Oli kyse kaupankäynnistä Kiinan kanssa, finanssikriiseistä tai maahanmuuton ja pakolaisten määrän kasvusta, eniten globalisaatiosta kärsineet alueet ovat antaneet tukea autoritaarisille oikeistopopulistisille liikkeille. Donald Trumpin suosio Yhdysvalloissa on tästä oiva esimerkki.
»Tosin oikeistolaiset kansallismieliset ryhmät ovat aina olleet läsnä, ja eristäytyminen on ollut Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pohjavirtaa», Rodrik huomauttaa.
Hänen mukaansa äärioikeiston nousu ja pandemia ovat saaneet Yhdysvallat vetäytymään hyperglobalistisesta ajattelutavasta ja nostaneet esille uusia kysymyksiä esimerkiksi julkisen terveydenhuoltojärjestelmän ja teollisuuden toimitusketjujen kestävyydestä, työntekijöiden palkkatasosta ja neuvotteluvoimasta sekä ilmastonmuutoksen torjunnasta.
Rodrik pitää tärkeänä sitä, että kysymyksiä on alettu pohtia, vaikka vastauksia ei vielä olisi.
Monet yritykset Suomessa ja Euroopassa ovat lähteneet voimakkaasti ajamaan niin sanottua vihreää siirtymää ja vähentämään ilmastopäästöjä tekemällä investointeja teknologiaan ja uusiutuviin energianlähteisiin. Niin tekee myös Euroopan unioni.
Yhdysvallatkin on herännyt ilmastotoimiin, koska se on ymmärtänyt vihreän teknologian olevan yksi osa-alue suurvaltakamppailussa Kiinaa vastaan.
Presidentti Joe Biden ajoi kesällä 2022 kongressissa läpi Inflation Reduction Act (IRA) -lakipaketin, jolla ohjataan ilmastotoimiin 360 miljardia dollaria vuoteen 2032 mennessä. Kestävää siirtymää tukevat yritykset saavat rahaa liittovaltiolta, kunhan ne valmistavat tuotteensa Yhdysvalloissa.
Euroopan ja Yhdysvaltojen toimet ovat Rodrikista rohkaisevia, koska ihannetapauksessa ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia ratkaistaan maailmanlaajuisen yhteistyön avulla.
»Tulevaisuudessa siirrämme merkittävästi resursseja rikkailta mailta köyhille maille, jotta niiden entuudestaan haastava tilanne voidaan huomioida vihreässä siirtymässä. Sen saavuttamiseksi tarvitaan yksittäisten maiden tai maaryhmien riippumattomuutta ja ponnisteluja.»
Rodrikin mukaan on hyvä asia, että EU:lla ja Yhdysvalloilla on energiasiirtymässä omat strategiansa, koska ne pitää muotoilla sisäpoliittisen keskustelun kautta.
Kun Yhdysvallat asettaa tulleja niin sanotulle likaiselle tuonnille muista maista, se vaikuttaa kielteisesti Euroopan vientiin, onhan Yhdysvallat EU:n tärkein vientimarkkina. Siitä huolimatta tullit ovat hyväksi, sillä ilmastonmuutoksen torjunta vaatii välittömiä toimia. Likaisella tuonnilla tarkoitetaan muissa maissa fossiilisella energialla tuotettuja tavaroita.
Ihmisten ei ylipäätään pidä olla liian huolissaan niistä kaupallisista vaikutuksista, joita kunnianhimoisen ilmastopolitiikan ponnistelut aiheuttavat, Rodrik alleviivaa.
»Tämä on ainoa realistinen tapa, jolla voimme saada aikaan muutoksia tai menestyä ilmastonmuutoksen aiheuttaman haasteen edessä.»
Huoli protektionismista, eli siitä, että rikkaat maat suojaavat omaa teollisuuttaan tulleilla ja tuilla, on syytä hänen mielestään unohtaa. Jos protektionismilla vahingoitetaan kauppakumppaneita, se on pahasta, mutta sillä voidaan myös tukea ilmastonmuutoksen torjuntaa tai yhteisöjä, joihin globaali kauppa on aiemmin saattanut vaikuttaa haitallisesti.
Rodrik on ehtinyt asua jo vuosikymmenien ajan Yhdysvalloissa. Täytyy kysyä, onko hänen lasinsa puolityhjä vai puolitäysi. Vastaus tulee kuin tykin suusta:
»Puolitäysi.»
Rodrik selittää, että hän on nuoresta asti ollut kiinnostunut paitsi ymmärtämään miten nykypisteeseen on päädytty myös kuvaamaan polkuja eteenpäin.
»Tulevaisuuteen katsoessa kannattaa olla optimisti. Toisin kuin useimpien taloustieteilijäkollegoideni, minun on aina pakko miettiä, miten ongelmia voi ratkaista. Monet kollegani ovat omistautuneempia ongelmien tutkimiseen ja analysointiin.»
Rodrik paljastaa inhoavansa, kun taloustieteilijät sanovat, että »kerroimme oikean vastauksen mutta poliitikot mokasivat». Hänen mielestään moinen vastaus on epätäydellinen ja mahdoton, koska poliittinen konteksti pitää aina ymmärtää – samoin se, mikä voi toimia todellisuudessa ja mikä ei.
Politiikkaa Rodrik ei ajattele likaisena pelinä vaan asiana, jota ei voi välttää.
»Meidän täytyy yksinkertaisesti keksiä taloudellisia korjaustoimenpiteitä, jotka ovat sopusoinnussa yhteiskuntapolitiikan kanssa.»
