Lokakuussa 1989 Mikael Holmström vieraili Yhdysvaltain viidennen armeijakunnan päämajassa, länsisaksalaisessa Fyldan kaupungissa. Vuorten ympäröimä tasanko oli rauhallinen, mutta sen toisella puolella – miinakenttien, vartiotornien ja kylmän sodan rautaesiripun takana – Varsovan liiton armeijat olivat täydessä taisteluvalmiudessa.
Jos kolmas maailmansota alkaisi, kommunistimaiden panssaridivisioonat hyökkäisivät tasangon läpi ja pyrkisivät kohti Reiniä, amerikkalainen upseeri kertoi ruotsalaiselle toimittajalle laakson pienoismallin äärellä. Neuvostoliitto ja sen satelliittimaat olivat varustaneet Euroopassa käytävään apokalyptiseen suursotaan kolme ja puoli miljoonaa miestä Naton kahta miljoonaa vastaan. Fyldan kaupunki oli läntisen puolustuslinjan solmukohdassa.
Berliinin muurin murtumiseen oli vain kolme viikkoa aikaa, mutta harva osasi ennakoida, että Euroopan vuosikymmeniä kestänyt jako vastakkaisiin ideologisiin leireihin oli päättymässä.
Ruotsi oli pysytellyt 40 vuotta kestäneen kylmän sodan ulkopuolella puolueettomuuspolitiikkansa avulla. Tai niin maassa ainakin uskottiin. »Ruotsin puolueettomuus on yhtä lujaa kuin maan kallioperä», kuului virallinen linja.
Todellisuudessa Ruotsi oli valmistautunut puolustautumaan Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan yhdessä Natoon kuuluvien naapurimaidensa Tanskan ja Norjan kanssa, kunnes Yhdysvaltojen ilmavoimat ehtisivät apuun. Siihen laskettiin menevän kuudesta kahdeksaan päivää.
Ruotsi esiintyi rauhan asialla ja teki kansainvälisillä areenoilla aseriisuntaehdotuksia, jotka kävivät 1980-luvun mittaan kiusallisiksi Natoon kuuluville naapurimaille. Samaan aikaan ruotsalaiset upseerit ylläpitivät ylimmän valtiojohdon siunauksella salaa yhteyksiä Nato-maiden upseereihin, kuten Holmström osoitti vuonna 2011 ilmestyneessä palkitussa teoksessaan Den dolda alliansen (Salattu liitto).
Kirjassaan Holmström kuvaa Pohjoismaiden kesken laadittua yksityiskohtaista puolustussuunnitelmaa sodan varalle. Yhteistyö alkoi muotoutua jo vuosien 1948–1949 neuvotteluissa pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä, joka kariutui, kun Tanska ja Norja liittyivät Natoon.
»Oli vain yksi mahdollinen hyökkääjä, Neuvostoliitto, ja myöhemmin perustettu Varsovan liitto», Holmström sanoo Dagens Nyheterin avarassa toimituksessa Tukholman Kungsholmenilla. »Puolustus olisi järjestetty sen mukaan, mikä alue joutuisi hyökkäyksen kohteeksi.»
Suunnitelmia oli esimerkiksi miinojen levittämisestä Tanskan salmiin molemmin puolin Ruotsin merirajaa, jotta Varsovan liiton laivasto ei pääsisi ulos Itämereltä. Samoin oli sovittu merialueista, joilla Ruotsin ja Nato-maiden sukellusveneet hyökkäisivät Itämerellä neuvostoliittolaisia laivoja vastaan.
Holmström haastatteli kirjaansa kahdeksan vuoden aikana 140:tä kylmän sodan aikaista avainhenkilöä kaikista Pohjoismaista. Salaisista tapaamisista kertovat asevoimien ylimmät upseerit, diplomaatit ja poliitikot entisistä pääministereistä alkaen.
Todistusaineisto on vakuuttavaa: Ruotsi oli merkitty osaksi Naton pohjoisen komentoalueen karttaa, jonka Holmström kertoo itsekin nähneensä lokakuussa 1989. Kun Holmströmin haastattelema Ruotsin armeijan entinen esikuntapäällikkö muistutti amerikkalaiselle Nato-upseerille tällaisen kartan äärellä Ruotsin puolueettomuudesta, upseeri vastasi: »Kuulen kyllä, mitä sanotte. Kysymys on vivahteista, joihin emme oikein usko.»
Ruotsin kuuden sotilasläänin rajat vaikuttivat paikoin mielivaltaisilta. Mutta kun Holmström yhdisti kartan Natoon kuuluvien Norjan ja Tanskan sekä puolueettoman Suomen sotilaslääneihin, neljän pohjoismaan sotilasläänit sopivat saumattomasti yhteen.
Puolustuksessa lähdettiin siitä, ettei Suomi kykenisi puolustamaan Lappia eikä Ruotsi maansa pohjoisimpia osia. Sen sijaan Ruotsi ja Suomi vetäytyisivät pohjoisesta. Sitten Yhdysvallat olisi tuonut strategisesti tärkeään Pohjois-Ruotsin merijalkaväkeä, ja Suomeen olisi lennätetty ruotsalaisia erikoisjoukkoja neuvostoliittolaisen miehittäjän kiusaksi. Demilitarisoitua Ahvenanmaata ei olisi jätetty Neuvostoliitolle, vaan ruotsalaisilla oli suomalaisten siunaus ja joukot valmiina saarten miehittämiseksi tarvittaessa.
Sotapeleissä käytiin läpi yhä pahenevaa kriisitilannetta, jossa Neuvostoliitto uhkasi ydinaseilla, jos sen aluevaatimuksiin ei suostuttu. »Kysyin kahdessa hallituksessa vuosina 1976–1981 puolustusministerinä työskennelleeltä Eric Krönmarkilta, olisiko Ruotsi pyytänyt näissä tilanteissa Yhdysvaltoja uhkaamaan Neuvostoliittoa vastavuoroisesti ydinaseilla. Hän vastasi, että näin olisi toimittu», Holmström toteaa.
Jos Neuvostoliitto olisi kaikesta huolimatta vallannut Ruotsin, maahan olisi jäänyt brittiläisillä radiolaitteilla varustettu Stay Behind -niminen erikoisosasto, jonka tehtävänä oli järjestää vastarintatoiminta Ruotsissa. Ruotsia olisi johdettu sen jälkeen Lontoosta, johon pakolaishallituksen ja laivaston komentajan oli määrä siirtyä.
»Vastaavaa suunnitelmaa ei ollut pakolaishallituksen siirtämisestä Moskovaan tai Uralin taakse», Holmström lisää sarkastisesti.
»Kysymys oli salaisesta Nato-liittoutumisesta, joka perustui ruotsalaisten upseerien ylläpitämiin kontakteihin», Holmström sanoo.
»Puolueettomuus sopi Ruotsille rauhanajan politiikaksi, mutta sodan aikana olisi valittu toisin. Neuvostoliitto tiesi tämän ja suhtautui kaiken aikaa epäilevästi Ruotsin puolueettomuuteen.»
Pentagonin amerikkalaisista upseereista suunnitelman tunsivat vain ne, joiden tehtäviin Ruotsin puolustus kuului.
»Käsiini saamat Eisenhowerin ja Kennedyn presidenttikausien aikaiset paperit osoittavat, että kriisissä Ruotsiin olisi lähetetty sotilaallista apua jo ennen kuin maa olisi joutunut hyökkäyksen kohteeksi.»
Ruotsissa vain pieni piiri tunsi nämä suunnitelmat. Esimerkiksi puolustusministeriössä oli ryhmä virkamiehiä, jotka vastasivat Nato-yhteistyöstä, mutta vain ministeri oli tietoinen ryhmän toiminnasta.
»Monet kirjani lukeneet ovat myöhemmin kertoneet, etteivät osanneet arvata, mitä samassa työhuoneessa istunut kollega todellisuudessa teki. Salaisuuksien pitämisessä onnistuttiin hyvin. Suurinta osaa suunnitelmista ei kirjoitettu koskaan paperille.»
Poliittisella tasolla Pohjoismaat pitivät toisensa ajan tasalla puolustusministereiden tapaamisissa, joihin kuului virallisen osuuden ohella huomaamattomia aamupalakeskusteluita. Presidentti Mauno Koivisto kertoo kirjassa, kuinka hän lensi pääministerikaudellaan vuonna 1980 omasta aloitteestaan helikopterilla tunturimajalle Ruotsin Lappiin, jossa fundeerattiin kalastuksen lomassa Lapin puolustukseen liittyviä asioita. Tukholmasta paikalle tulivat pääministeri Thorbjörn Fälldin ja pari korkeinta upseeria. Suomesta mukana oli Koiviston poliittinen sihteeri Paavo Lipponen.
Suomella oli oma paikkansa Naton puolustussuunnittelussa, mutta Holmström ei lähde aineistonsa perusteella arvioimaan, olisiko myös Suomella ollut kylmän sodan aikana jonkinlaiset Naton turvatakuut.
»Britannia suhtautui Suomeen sodan jälkeenepäluuloisesti, kun taas Yhdysvallat arvosti suomalaisten asennetta», hän muistuttaa. »Suomella oli yhteyksiä ja siteitä länteen, mutta yksityiskohdat teidän pitää selvittää itse.»
Demokratian näkökulmasta Ruotsin pelaaminen kaksilla korteilla oli tietysti ongelmallista. Monet poliitikot eivät tunteneet kotimaansa yhteyksiä läntiseen puolustusliittoon. Suurelle yleisölle ei kuitenkaan ollut epäselvää, mitä uhkaa vastaan varauduttiin ja mistä apua voisi toivoa.
»Kun olin itse asepalveluksessa 1977, kaikille oli selvää, että harjoittelimme torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä. Ajatus oli, että taistelemme yksin niin pitkään, että saamme apua. Suuri yleisö luki tilannetta paljon selkeämmin kuin poliitikot olivat valmiita tunnustamaan», Holmström sanoo.
Pääministeri Fredrik Reinfeldt vakuutti vielä tammikuussa 2014 Sälenin turvallisuuskonferenssissa, että asevoimien uhka on nykyajan Euroopassa poissuljettu.
Kylmän sodan aikana Ruotsi oli valmistautunut antamaan itsekin kovan vastuksen hyökkääjälle. Maalla oli 850 000 sotilaan reservi ja voimakas laivasto. 1950-luvun lopulla Ruotsin ilmavoimat olivat tuhannella modernilla koneellaan maailman neljänneksi vahvimmat.
Esimerkiksi pääministeri Olof Palme arvosteli julkisuudessa Yhdysvaltoja 1970-luvun alussa kovin sanoin Vietnamin sodasta, mutta huolehti samalla Ruotsin puolustuskyvystä. Maa käytti puolustukseen vuonna 1988 vielä 2,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Nykyään osuus on 1,2 prosenttia.
Muutos on ollut 1990-luvulta alkaen dramaattinen. Ruotsin maanpuolustus on ajettu lähestulkoon kokonaan alas.
»Maavoimista on jäljellä vain seitsemän prosenttia vuoteen 1988 verrattuna, 93 prosenttia on lakkautettu. Laivastosta on lakkautettu 72 prosenttia, ilmavoimista ainakin 85 prosenttia», Holmström luettelee.
»Ero on suuri verrattuna Suomeen, joka on säilyttänyt puolustuksensa. Suomessa organisaatiota on uudistettu, mutta se on yhä olemassa, ja sotilaita voidaan kutsua aseisiin. Ruotsissa se ei ole enää mahdollista, koska yksiköt on lakkautettu.»
Nyt Ruotsi saisi aseisiin tosipaikan tullen 50 000 miestä.
»Todellisuudessa senkin vain paperilla», Holmström lisää. »Ja niistäkin 22 000 olisi kodinturvajoukkoja, jotka voivat vartioida paikkoja, mutta joita ei voida asettaa taistelussa vihollista vastaan.»
Ratkaisevista leikkauksista päätettiin vuosien 2000 ja 2004 puolustusuudistuksissa. Kotimaan puolustuksen suunnittelu lopetettiin käytännössä kokonaan. Vuonna 2009 Ruotsin puolustuspoliittisessa selonteossa arvioitiin, ettei sotilaallisia uhkia enää ollut.
»Ruotsin välittömimmäksi uhkaksi määriteltiin ilmastonmuutos», Holmström sanoo.
Suosiotaan menettäneestä varusmiespalveluksesta päätettiin luopua ja siirtyä pieneen ammattiarmeijaan. Armeijan kooksi määriteltiin seitsemän pataljoonaa. Niiden tarkoitus oli ylläpitää 2 000 miehen vahvuista joukkoa, joilla puolustettaisiin Ruotsin arvoja maailmalla kriisinhallintaoperaatioissa.
Puoluekenttä oli päätöksistä lähes yksimielinen. Vuonna 2004 vain silloinen konservatiivipuolue, nykyisen maltillisen kokoomuspuolueen edeltäjä, olisi halunnut säilyttää puolustusmäärärahat hieman isompina.
Kiperin kysymys oli yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen, joka meni valtiopäivillä läpi täpärästi kolmen äänen enemmistöllä kesäkuussa 2009. Oppositiossa ollut vasemmisto vastusti päätöstä.
Kun Venäjä soti Georgiaa vastaan vuonna 2008, Ruotsissa katsottiin parhaaksi aloittaa maanpuolustuksen suunnittelu uudelleen. Armeijan alasajoa jatkettiin, mutta 240 panssaroitua miehistönkuljetusajoneuvoa päätettiin säästää pahan päivän varalle.
»Nyt Ruotsin maanpuolustusta on jälleen suunniteltu kahden vuoden ajan, mutta se koskee vain viittä aluetta: Pohjois-Ruotsia, Gotlantia, Tukholmaa, Etelä-Ruotsia ja Göteborgin aluetta. Niiden ulkopuolella Ruotsilla ei ole yksityiskohtaista puolustussuunnitelmaa. Se ei ole salaisuus, vaan näkyy julkisista dokumenteista», Holmström sanoo.
Ruotsi havahtui kylmään todellisuuteen pääsiäisenä 2013.
Venäjä harjoitteli strategisilla pommikoneilla Gotska Sandön edustalla öistä hyökkäystä Tukholmaa vastaan, eikä yksikään ruotsalainen kone noussut ilmaan puolustamaan Ruotsin alueellista koskemattomuutta. Valmius puuttui, lentäjiä oli palveluksessa liian vähän. Vain kaksi Naton tanskalaista F-16-hävittäjää nousi Liettuasta ja kävi tunnistamassa venäläiskoneet Itämeren yllä, kun ne palasivat suorittamasta tehtäväänsä.
»Tehtäväni on kertoa, miten asiat ovat, ei sen enempää.»Holmström työskenteli tuolloin Svenska Dagbladetin uutistoimittajana. Hän oli erikoistunut puolustusasioihin ja kertoi pari viikkoa myöhemmin omien lähteidensä perusteella yksityiskohtaisesti, mitä pitkänperjantain yönä tapahtui. Holmströmin kirjoittama uutinen pysäytti Ruotsin. Tapahtumasarjaa alettiin kutsua nimellä den ryska påsken – venäläinen pääsiäinen.
»Järkytys oli niin suuri, ettei hallitus halunnut käsitellä sitä. Puolustusministeri kertoi, että emme pidä tällaisista artikkeleista. Puolustusvoimista lähetettiin pian turvallisuus poliisi Säpolle raportti, jonka mukaan olin vahingoittanut Ruotsin turvallisuutta, koska kerroin pääsiäisen tapahtumista lehdessä. Turvallisuuspoliisi halusi nostaa minua vastaan syytteen vakoilusta», Holmström kertaa.
Turvallisuuspoliisin piti viedä kantelu lehteä vastaan oikeuskanslerin käsiteltäväksi. Oikeuskansleri Anna Skarhed hylkäsi asian empimättä.
»Kerroimme hänelle tietysti, että kantelu oli absurdi, koska pommikoneiden harjoituksesta Ruotsia vastaan oli kerrottu jopa Venäjän armeijan televisiokanavalla. Myös Baltian maat ja Nato tiesivät siitä. Vain Ruotsin kansalaiset eivät tienneet.»
Taustalla oli jo muutamaa kuukautta aikaisemmin syttynyt keskustelu Ruotsin puolustuskyvystä. Sekin oli lähtenyt Mikael Holmströmin kirjoittamasta jutusta. Hän haastatteli vuodenvaihteessa 2013 puolustusvoimien komentajaa Sverker Göransonia ja kysyi, voisiko Ruotsia puolustaa nykyisillä joukoilla.
Göranson vastasi, että Ruotsi voisi puolustautua yhdellä viidestä alueesta yhden viikon ajan – sillä edellytyksellä, että armeija saisi lisää rahoitusta. Göransonista tuli pian poliitikkojen maalitaulu, ja hän jäi kolmen kuukauden sairaslomalle.
»Hän kertoi totuuden», Holmström sanoo.
Ruotsissa vahvistui Neuvostoliiton romahduksen jälkeen luottamus pysyvään rauhaan Euroopassa.
»Mitään uhkaa ei nähty. Taivas näytti kirkkaansiniseltä, aurinko paistoi eikä kukaan katsonut tarvitsevansa sateenvarjoa tai lämpimiä vaatteita huonon sään varalta», Holmström kuvailee.
Hän kertoo kysyneensä vuoden 2004 selonteon tiedotustilaisuudessa, kuinka monta sotilasta puolustusbudjettiin jäävillä 38 miljardilla kruunulla saisi varustettua.
»Kukaan ei osannut vastata. Puolustusministeri tai puolustusvoimien komentaja eivät yksinkertaisesti tienneet. Puolustus oli vapaassa pudotuksessa. Esittämääni kysymystä pidettiin niin epäolennaisena, että minulta tivattiin, miksi edes esitin sen.»
Armeijan kaluston vähentäminen on jatkunut näihin päiviin asti. Ruotsi kehitti esimerkiksi 1980-luvulla tunnistuslaitteita ja vedenalaisia kranaatteja sukellusveneiden torjuntaan, mutta järjestelmä on sittemmin purettu.
Holmström muistuttaa, että edellisen hallituksen pääministeri Fredrik Reinfeldt vakuutti vielä tammikuussa 2014 Sälenin turvallisuuskonferenssissa, että asevoimien uhka on nykyajan Euroopassa poissuljettu.
»Krimin miehitykseen oli silloin vain seitsemän viikkoa aikaa.»
Holmström tähdentää, kuinka erilaiselta Suomen turvallisuuspoliittinen ajattelu on näyttänyt Ruotsiin verrattuna. »Samassa Sälenin konferenssissa presidentti Sauli Niinistö varoitti, että hälytyskelloja on kuunneltava.»
Niinistö muistutti tammikuussa 2014, että Venäjän ja lännen välille on avautunut yhä suurempi arvojen kuilu ja Venäjän ulkopolitiikasta voi perustellusti olla huolissaan.
Holmström on tehnyt oman osuutensa hälytyskellojen soittamisesta Ruotsissa. Viime syksynä hän seurasi useilla uutisjutuilla vierasmaalaisten sukellusveneiden tunkeutumista Ruotsin aluevesille, aina Tukholman sisääntuloväylälle asti.
Holmströmille on kertynyt vuosikymmenien varrella paljon ensi käden kontakteja ja lähteitä puolustusasioissa. Hän julkaisi jo syksyllä 1981 Ny Teknik -viikkolehden toimittajana uusia tietoja Ruotsia kuohuttaneen venäläisen sukellusvene U-137:n liikkeistä. Sukellusvene ajoi karille rannikolla kymmenen kilometrin päässä Karlskronasta, todennäköisesti ydinkärjillä aseistettuna.
»En ollut itse edes paikan päällä, vaan istuin toimituksessa 500 kilometrin päässä. Mutta silloinkin oli puhelin käytössä», Holmström naurahtaa.
Holmström työskenteli pitkään Svenska Dagbladetissa, jossa hän nousi Ruotsin tunnetuimmaksi turvallisuuspolitiikan toimittajaksi. Hän kertoo luottavansa uutistoimittajana perustyöhön, asioista perillä olevien lähteiden hankintaan.
»Pitää tavoittaa oikeat ihmiset, jotka ovat olleet tapahtumapaikalla. Yritän hankkia aina vähintään kaksi riippumatonta lähdettä, jotka voivat vahvistaa tosiasiat. Sääntönä on, että vain yhteen lähteeseen ei voi luottaa.»
Lisäksi lähteiden pitää oppia luottamaan toimittajaan. Holmström kertoo, että hän haastatteli esimerkiksi puolustusvoimien nykyistä komentajaa Sverker Göransonia ensimmäisen kerran jo silloin, kun tämä palveli Bosniassa 1995.
Holmström rekrytoitiin vuodenvaihteessa maan suurimpaan päivälehteen Dagens Nyheteriin. Lehti halusi vahvistaa toimituksensa osaamista puolustusasioissa Ukrainan konfliktin vuoksi.
»On melkein kuin avioero lähteä lehdestä, jossa on työskennellyt 25 vuoden ajan. Mutta olen tyytyväinen valintaan. Dagens Nyheterillä on käytössään hyvät resurssit.»
Holmström katsoo toimittajana tehtäväkseen kertoa ruotsalaisille, miten asiat ovat, valaista tilanteen kaikkia puolia, ei sen enempää. Pyydettäessä hän on kuitenkin valmis vetämään johtopäätöksiä Ruotsin puolustuksesta.
»Ammattiarmeijan organisaation piti olla valmiina vuonna 2014. Nyt se on – ehkä – valmis vuonna 2024. Uusi järjestelmä ei toimi. Siksi uusi puolustusministeri on ehdottanut, että asepalveluksen jo suorittaneita käytettäisiin tilkitsemään puolustuksen aukkoja.»
Armeijan tarkoituksena oli rekrytoida sotilaat palvelukseen 8–10 vuodeksi, mutta monet irtisanovat sopimuksensa parin vuoden jälkeen. Palkat eivät houkuttele tarpeeksi, eikä Ruotsissa tarjota sotilaille palveluksen päätyttyä mitään bonuksia tai koulutusta siviiliammattiin, kuten Yhdysvalloissa.
»Yksi Ruotsin järjestelmän epärealistisia ajatuksia oli, että armeijan tulisi toimia muun yhteiskunnan tavoin ilman sen kummempia etuisuuksia», Holmström toteaa.
Puolustusvoimat esitti tammikuussa yli 30 miljardin kruunun ostoslistan, jolla Ruotsin puolustus saataisiin kuntoon. Listalla on esimerkiksi uusi sukellusvene, risteilyohjuksia ja kymmenen uutta Jas Gripen -hävittäjää. Myös henkilöstöä ja harjoituksia tarvitaan lisään. Puolustusbudjettia pitäisi korottaa kuusimiljardia kruunua eli 640 miljoonaa euroa vuodessa.
Ruotsin puoluekenttä on yhtä mieltä lisämäärärahojen tarpeesta, mutta päätökset ovat toistaiseksi tekemättä, Holmström sanoo. Ruotsalaisten luottamus maansa kykyyn puolustautua hyökkäystä vastaan on ehtinyt vajota historiallisiin pohjalukemiin.
Liberaali Folkpartiet on ehdottanut ratkaisuksi Natoon liittymistä, mutta puolueella on vain reilun viiden prosentin kannatus. Maltillinen kokoomuspuolue Nya moderaterna on alkanut ajaa oppositioon jäätyään Nato-jäsenyyden vaikutusten selvittämistä. Pääministeri Stefan Löfvenin punavihreä vähemmistöhallitus on kuitenkin torjunut aloitteet. Löfvenin mukaan Ruotsin on vahvistettava ensisijaisesti omaa puolustuskykyään.
Holmström ei halua ottaa kantaa Nato-jäsenyyteen. Mutta voisiko Naton rinnalle tai sen sijaan ehdotettu pohjoismainen yhteistyö tarjota ratkaisun?
»Olen kuullut 15–20 viime vuoden aikana paljon ylistystä ja kauniita sanoja pohjoismaisesta puolustuksesta. Lukuisiin selvityksiin ja ehdotuksiin verrattuna yhteistyötä on lopulta aika vähän.»
Holmström muistuttaa, että kolme viidestä pohjoismaasta on Naton jäseniä. Liittouma on nyt palaamassa juurilleen ja vahvistamassa keskinäistä alueellista puolustustaan. Siihen osallistuminen on Ruotsille ja Suomelle mahdotonta. Jäljelle jää Suomen ja Ruotsin yhteistyö.
»Se nähdään molemmissa maissa hyvin myönteisessä valossa, koska sen ei katsota provosoivan Venäjää. Mutta olemmeko varmoja, että yhteistyö nähdään Moskovassa yhtä myönteisesti?» Holmström kysyy.
»Kun Suomi ja Ruotsi suunnittelivat 1930-luvun lopussa Ahvenanmaan saarten puolustamista yhdessä, Stalin tuli väliin ja laittoi näille suunnitelmille pisteen.»
Neuvostoliitto vastusti yhtä lailla 1940-luvulla Skandinavian maiden yhteistyötä.
Ruotsin nykyiseen puolustusajatteluun kuuluu ajatus solidaarisuudesta, jonka mukaan Ruotsi puolustaa arvojaan ja maataan yhdessä muiden maiden kanssa. Siinä missä Ruotsi laati puolustussuunnitelmiaan kylmän sodan aikana salaa, maa tekee nyt yhteistyötä Naton rauhankumppanina ja Pohjoismaiden kesken julkisesti. Ruotsin päättäjillä on Holmströmin mukaan kuitenkin vaikeuksia määritellä, mitä solidaarisuus tositilanteessa tarkoittaisi konkreettisesti.
»Ruotsin puolustusvoimien tila on sitä paitsi niin huono, ettei maalla ole paljoa, mitä lähettää apuun. Lähinnä ilmavoimia.»
Lue lisää:
Wilhelm Agrell: Fredens Illusioner. Det Svenska nationella försvarets nedgång och fall. Atlantis 2010.
Mikael Holmström: Den dolda alliansen. Sveriges Hemliga Nato-förbindelser. Atlantis 2011.
