Ensimmäiset merkit huomattiin jo pari päivää koronarajoitusten julistamisen jälkeen. Saastuneimpien suurkaupunkien yllä roikkuva savusumu alkoi hälvetä. Astmaatikot totesivat hengittävänsä helpommin.
Keväällä 2020 ilmakehätutkijat huomasivat typpidioksidin, pienhiukkasten ja monien muiden ilmansaasteiden vähenevän kaupunki-ilmassa eri puolilla maailmaa. Tilanne oli tutkijoille lottovoitto. Ilmakehän monimutkaiseen fysiikkaan liittyy nimittäin paljon epävarmuuksia, ja visaisimpia kysymyksiä on ollut vaikea ratkaista laboratoriossa tai tietokonemalleilla. Miten esimerkiksi jokin suuri muutos päästöissä muuttaisi erilaisten saasteiden vuorovaikutusta ilmakehässä? Miten se vaikuttaisi ihmisten terveyteen tai planeetan lämpenemiseen?
Tapasin hiljattain videoyhteydellä saksalaisen ilmakehätutkijan, professori Astrid Kiendler-Scharrin, jonka työryhmä on koonnut dataa koronarajoitusten vaikutuksista ilmakehään. Kiendler-Scharr kertoi, että keväällä 2020 koronasulut tavallaan tekivät koko maailmasta hetkeksi ilmakehälaboratorion.
»Meillä on käsissämme data-aarre, josta riittää tutkittavaa vuosikymmeniksi», hän sanoi.
Koronahuolen keskellä uutiset ympäristön puhdistumisesta tuntuivat toivonpilkahdukselta. Toivoon totta vie tartuttiin: Suomessakin tiedotusvälineet kertoivat delfiinien ilakoivan Venetsian kirkasvetisiksi muuttuneissa kanaaleissa. Delfiiniuutinen, kuten monet vastaavat, paljastui nopeasti ankaksi.
Toivoa antoi myös ajatus siitä, että kasvihuonekaasupäästöt vihdoin kääntyisivät laskuun. Ei kai valtava kollektiivinen elämänmuutos voisi olla näkymättä! Ehkä poikkeustilan myötä saavutettaisiin jonkinlainen käänteentekevä oivallus kestävämmästä yhteiskunnasta.
Fossiilisten polttoaineiden kulutuksesta johtuvat hiilidioksidipäästöt tosiaan vähenivät, kun lentokentät hiljenivät ja autot jäivät parkkiruutuihinsa. Notkahdus oli melkoinen. Se oli suurempi kuin esimerkiksi öljykriisien, Neuvostoliiton hajoamisen ja finanssikriisin aikoinaan aiheuttamat päästövähennykset. Parin kuukauden ajan päästöt todella vähenivät sellaista tahtia, joka jatkuessaan riittäisi viemään maailman Pariisin ilmastosopimuksessa luvatulle linjalle.
Vaikutus jäi kuitenkin tilapäiseksi. Jo muutaman kuukauden jälkeen päästökäyrä kääntyi pontevaan nousuun – niin on tapahtunut aikaisemmissakin kriiseissä. Ja vaikka fossiilisten polttoaineiden päästöt olivat vähentyneet raskaimpien koronasulkujen aikana, monet muut ihmisen toiminnasta johtuvat päästöt pysyivät silloinkin ennallaan. Peltoja raivattiin, metsää kaatui ja lämpenevältä tundralta karkasi metaania aivan kuin pandemiaa ei olisi ollutkaan.
Niinpä kasvihuonekaasujen kertyminen ilmakehään jatkui. Kuten kaikkina aiempinakin vuosina, Havaijilla Mauna Loa -tulivuoren rinteellä sijaitsevasta laboratoriosta raportoitiin uusista hiilidioksidipitoisuusennätyksistä.
Astrid Kiendler-Scharrin kuvaus koronakauden opeista on kaksijakoinen. Yhtäältä kuulostaa siltä, että ilmakehässä tapahtui todella paljon. Yhdet pitoisuudet laskivat, toiset nousivat! Havaittiin jännittäviä yhteisvaikutuksia! Mutta vaikka vaikutukset olivat tutkijoille kiinnostavia, ne jäivät lopulta hyvin pieniksi. Kestävän yhteiskunnan salaisuutta ei löytynyt.
Usko talouden haurauteen on tähän asti jarruttanut fossiilitaloudesta irtautumista.
Mitä ihmettä tästä nyt piti oppia? Jäikö käteen vain tieto siitä, että valtavatkaan kollektiiviset elämänmuutokset eivät tuota merkittävää muutosta päästöihin? Hieman tuskastuneena kysyin asiasta Kiendler-Scharrilta.
»En olisi hirveän pettynyt siihen, että pysyviä päästövähennyksiä ei syntynyt. Eihän koronarajoituksia suunniteltu sellaista varten. Ne suunniteltiin hidastamaan taudin etenemistä lyhyellä aikavälillä», Kiendler-Scharr sanoi.
»Kaikki muu, mitä rajoituksilla saavutettiin, oli sivuvaikutusta.»
Rajoitukset tosiaan olivat uuvuttavia ja sekoittivat ihmissuhteet ja arjen – ei kai ole ihme, että ihmiset pääasiassa halusivat palata vanhoihin tapoihinsa heti kun pystyivät. Kulutuksen pysyvän vähentämisen pitäisi näyttää jotenkin aivan toisenlaiselta.
Jotain pandemiasta kuitenkin voidaan oppia. Huomattiin esimerkiksi, että valtioiden talous jousti poikkeusoloissa enemmän kuin aluksi pelättiin. Se on hyvä uutinen, sillä usko talouden haurauteen on tähän asti jarruttanut fossiilitaloudesta irtautumista. Kulutukseen vaikuttavilta ilmastotoimilta on vaadittu suurta varovaisuutta, ettei mikään vain järkyttäisi talouden herkkää tasapainoa ja romahduttaisi koko maailmaa kauas viime vuosisadalle.
Kun pandemia nyt pakotti vähentämään kulutusta, keskuspankit pysyivät vauhdikkaissa käänteissä mukana, eikä pelättyjä romahduksia tapahtunutkaan. Edessä on pitkä elvytyskausi. Sen aikana valtioiden koronapaketit mahdollistavat tavanomaista suurempia julkisia talousinterventioita. Ainakin periaatteessa silloin voitaisiin toteuttaa talousjärjestelmän suunnanmuutoksia, joille olisi normaalitilanteessa vaikea löytää tilaa.
Ihmeitä kukaan ei lupaa: vuonna 2022 päästöt varmasti jälleen kasvavat. Mutta jo vuosi 2023 voisi olla ensimmäinen laskevien päästöjen vuosi.
