Valtaosa nykyajan väkivaltaisista konflikteista on valtioiden sisäisiä: kylmän sodan päättymisen jälkeen 128 aseellisesta konfliktista vain 8 on ollut valtioiden välisiä. Tämä on aiheuttanut kansainväliselle yhteisölle uudenlaista päänvaivaa, sillä maailman valtioista lähes viisikymmentä luokitellaan hauraiksi. Irak, Etiopia ja Pakistan ovat hyviä esimerkkejä. Kaikkiaan yli 1,5 miljardia ihmistä elää valtiossa, jotka kärsivät väkivaltaisista konflikteista tai jatkuvasta poliittisesta ja rikollisesta väkivallasta. Se aiheuttaa mittaamatonta inhimillistä kärsimystä, hätää ja turvattomuutta.
Hauraiden valtioiden määritelmiä on useita, mutta keskeistä on valtion legitimiteetin puute ja tehottomuus. Ajatus kaikkia kansanryhmiä palvelevasta valtiosta uupuu, ja väestö on jakautunut toisiaan kyräileviin etnisiin tai muihin yhteisöihin. Lisäksi hauraat valtiot kärsivät usein korruptiosta ja demokratiavajeesta. Oikeusvaltion periaatteet eivät toteudu, eivätkä poliisi ja asevoimat kunnioita ihmisoikeuksia.
Hauraista valtioista on viime vuosina kirjoitettu useita analyysejä. Yhden näkökulman tarjoaa Lothar Brockin, Hans-Henrik Holmin, Georg Sørensenin ja Michael Stohlin Fragile States, joka käsittelee etenkin ulkoisten interventioiden onnistumisen mahdollisuuksia hauraissa valtioissa.
Kirjoittajat käsittelevät tapaustutkimuksia Afganistanista, Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Haitista. Kyseisten valtioiden legitimiteettiä ovat murentaneet uskonnolliset ja etniset jaot, geopolitiikka ja kolonialismi. Lisäksi ulkoiset interventiot ovat pahentaneet maiden väkivaltaisia sisäisiä konflikteja. Tapaukset osoittavat lisäksi, että valtion haurastumisen vaara on suuri, jos maalla on merkittäviä luonnonvaroja tai sen sijainti on muuten maantieteellisesti strateginen.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen yhteisö näki hauraiden valtioiden ongelmat vakauden ja epävakauden linssien läpi. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ulkoiset interventiot on pyritty perustelemaan turvallisuuspolitiikalla ja erityisesti terrorismin torjunnalla. Lisäksi ulkoisia interventioita on koetettu oikeuttaa humanitaarisin perustein; ulkopuolisella puuttumisella on haluttu esimerkiksi estää laajamittaisia ihmisoikeusloukkauksia.
Kirjan keskeinen sanoma on, että ulkoisten interventioden mahdollisuus onnistua hauraiden valtioiden ongelmien setvimisessä on heikko. Kirjoittajat syyttävät YK:ta kykenemättömyydestä johdonmukaiseen toimintaan ja katsovat, että ulkoisten interventioiden taustalla on useimmiten muita kuin humanitaarisia syitä, esimerkiksi geotaloudellisia intressejä.
Lisäksi asekauppa ja harmaa talous, joka monissa hauraissa valtioissa liittyy luonnonvaroista käytävään kauppaan, vahvistavat sotaherrojen otetta vallasta. YK:n turvaneuvoston pysyvät jäsenmaat puolestaan ovat merkittäviä tekijöitä globaalissa asekaupassa. Siksi kirjoittajat kyseenalaistavat YK:n päätöslauselmien legitimiteetin ja uskottavuuden rauhanrakentamisen näkökulmasta.
Toinen ajankohtainen kirja on Mary Harperin Getting Somalia Wrong. Somaliaa pidetään koulukirjaesimerkkinä romahtaneesta valtiosta. Yhdysvallat sai Somaliassa pahasti siipeensä vuoden 1993 sotaretkellä. Sekä Yhdysvaltojen seikkailu Somaliassa että YK:n rauhanturvaoperaatio UNOSOM ovat dramaattisia esimerkkejä siitä, kuinka ulkoinen interventio voi pahimmillaan epäonnistua.
Viime aikoina Somalia on jälleen noussut otsikoihin merirosvouksen ja al-Shabaab-terroristien takia. BBC:n toimittajana työskentelevä Harper kuitenkin näyttää, että on olemassa toinenkin Somalia, joka ei näy mediassa. Kirjoittaja muistuttaa lukijoita siitä, että somaleja ei pidä nähdä uhreina vaan selviytyjinä: Vaikka osa maasta on kaaoksen vallassa, joillakin alueilla eletään rauhassa. Myös paikallinen hallinto ja kansalaisyhteiskunta sekä yksityissektori toimivat, vaikka maassa ei ole kunnollista keskushallintoa. Esimerkiksi Somalian matkapuhelinpalvelut on rankattu Afrikan kahdeksanneksi parhaiksi, ja pankkiasioita voi hoitaa kännykän avulla syrjäseuduillakin.
Harper kritisoi kansainvälistä yhteisöä siitä, että se näkee Somalian tilanteen turvallisuuspolitiikan linssin läpi. Merirosvouksen vastainen taistelu ja valtion rakentaminen Mogadishun väliaikaishallintoa tukemalla ovat kirjoittajan mukaan tuhoon tuomittuja yrityksiä. Harperin mukaan kansainvälisen yhteisön tulisi suunnata apuaan ensisijaisesti Somalian kansalaisyhteiskunnan tukemiseen.
Kansainvälinen yhteisö on kieltämättä epäonnistunut Somalian suhteen, mutta Harper unohtaa tyystin käsitellä somalijohtajien omaa vastuuta tilanteesta. Tämä on kirjan suurin puute.
Molemmat kirjat viestittävät, että hauraiden valtioiden ymmärtämisessä tulee ottaa paremmin huomioon, miten valtiot ovat historian saatossa muodostuneet. Lisäksi kirjat muistuttavat, että ulkoiset interventiot tuskin onnistuvat, jos niiden taustalla on geopoliittisia ja -taloudellisia intressejä.
Kumpikin kirja syyttää kansainvälistä yhteisöä myös siitä, että perinteiset köyhyyden vähentämiseen tähtäävät kehitysyhteistyöohjelmat saavat entistä vähemmän tukea, kun varat ohjautuvat turvallisuussektorin toimijoille ja korruptoituneille valtion instituutiolle. Kirjat kuitenkin sivuuttavat kehityspolitiikasta tutun kumppanuuden käsitteen. Ilman avunantajien ja vastaanottavan valtion välistä todellista kumppanuutta ulkoa tullut apu ei kanna pitkälle.
Yksi malli kumppanuuden lisäämiseen on niin sanottu New Deal. Sillä viitataan avunantajamaiden ja hauraiden valtioiden välillä vuonna 2010 käynnistettyyn keskusteluun siitä, miten rauhanomaista kehitystä voitaisiin tavoitella yhteistyössä tuloksellisemmin.
Dialogissa on mukana yli 30 maata, kuten Afganistan, Kongon demokraattinen tasavalta, Yhdysvallat ja Suomi. Maiden mukaan rauhan- ja valtionrakentamisen kulmakiviä ovat muun muassa oikeus, turvallisuus, työllisyys ja peruspalvelut.
Nousevat taloudet, kuten Kiina ja Brasilia, eivät toistaiseksi ole mukana New Dealissa. Hauraille valtioille ne kuitenkin ovat yhä tärkeämpiä avunantajia ja investoijia.
Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriössä.
