Jos haluaa tietää, miten korruptio toimii ihmisten arjessa, ei tarvitse avata Transparency Internationalin raporttia. Tarvitsee vain mennä naimisiin kehitysmaan kansalaisen kanssa. Tilapäisesti maassa asuvat hyväpalkkaiset ulkomaalaiset eivät juuri törmää lahjusten kerjääjiin – paikalliset hoitavat likaisen työn heidän puolestaan. Mutta silloin, kun oma perheenjäsen on kotoisin korruptoituneesta maasta, maan tapa purskahtaa ennemmin tai myöhemmin päin naamaa kuin mätäpaise.
Itse sain rautaisannoksen huonoa hallintoa, kun menin hakemaan kirgisialaisen mieheni passia hänen kotimaastaan. Passia oli odoteltu siinä vaiheessa kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta. Mieheni oli hakenut passia asuessamme Englannissa, mutta se ei vain koskaan valmistunut. Ehdimme muuttaa Suomeen, ja kun soittelimme Englantiin, saimme kuulla, että passi on valmis ja sen voi hakea Biškekistä. Näin siis tein – tai luulin tekeväni.
Monen puhelun, ankaran pompottelun, jonotuksen ja paikasta toiseen siirtelyn jälkeen Biškekissä paljastui, että passi ei olekaan valmis. Ulkoministeriön konsuliosaston yhden huoneen avokonttorissa väki oli kiireistä, mutta harvinaisen tietämätöntä.
Yksi virkailija väitti, että passia ei ole maksettu. Esitin 90 punnan kuitin. Virkailija vaikeni. Toinen virkailija väitti, että lomake oli väärin täytetty. Kolmas väitti, että asia ei kuulu hänelle. Vihdoin eräs heistä antoi puhelinnumeron henkilölle, joka tietäisi passin kohtalon – kutsuttakoon häntä tässä herra B:ksi.
Tapasin herra B:n pimeällä kujalla hänen mustassa mersussaan. Hän oli nuori, myötätuntoinen mies. Hän vakuutteli tietävänsä, miten sekaisin Kirgisian passitoimi oli, ja kertoi olevansa ainoa, joka pystyi selvittämään kadonneiden passien kohtalon. Mutta siihen tarvittaisiin rahaa.
Tarjosin 400 dollaria jo kertaalleen maksetusta passista. Herra B sanoi ensin, että hyvältä kuulostaa, mutta räpellettyään laskintaan nosti hinnan 430:een. Siihen sisältyi kaikki. Lahjukset kaikille tarvittaville viranomaisille, mahdollisuus soittaa herra B:lle vuorokauden ympäri ja passin toimitus kotiin DHL-kuriiripalvelulla. Ainoa ehto oli, ettei kukaan saisi tietää. Eikä mistään saisi kuittia.
Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tehdä kaupat – passiton mies oli juuttunut Suomeen. Nostaessani pankkiautomaatista sadan dollarin seteleitä toisensa perään tunsin oloni vähintäänkin kiristetyksi.
Lahjuksen antaminen ei ole mikään kylmänröyhkeä toimitus. Se on eräänlainen molemminpuolisen mielistelyn kuorruttama soidintanssi. Koska molemmat osapuolet tietävät tekevänsä väärin, lahjuksen maksaminen peitellään small talkin, näennäislaskutoimitusten ja muun puuhastelun alle. Näin transaktion osanottajat tekevät siitä omassa päässään laillista, tai ainakin jotakin, joka on maan tapa ja sellaisena hyväksyttävissä.
Korruptio pilaa valtion, sillä se pilaa ihmiset. Korruptiosta hyötyjät ovat turpeasilmäisiä sutenöörejä, joiden aika kuluu lahjusten haalimiseen ja jälkien peittelyyn. He eristäytyvät kansasta, koska heidän on pakko. Silmiin he katsovat vain toinen toisiaan hienon ravintolan pöytäliinan yli. He elävät valheessa ja nöyryytyksessä, mutta teeskentelevät menestystä.
Korruption uhrit, pienet ihmiset, eivät usko mihinkään: eivät vaaleihin, eivät politiikkaan, eivät inhimilliseen oikeudenmukaisuuteen. Korruptio luo eriarvoisuutta, eriarvoisuus luo katkeruutta. Liiskatut alamaiset raatavat, ja virkamies ostaa verovaroilla Lexuksen. Kaikki ovat nöyryytettyjä, kaikki tahtovat pois.
Herra B on nuori ja kohtelias, teeskennelty empatiakin sujuu. Mutta hän on astunut viettelysten vaunuun, helpon rahan, vallan ja klaanipolitiikan kyytiin. Kahdenkymmenen vuoden päästä hänellä on urheiluauto ja pankkitili veroparatiisissa.
Jos Kirgisian valtio suistuu lopulliseen kaaokseen, ymmärtääkö Herra B vastuunsa?
