Suomen ilmastotavoitteiden toteutumisen valvonta on järjestetty tavalla, jossa ”kettu on kanatarhan vartijana”. Ilmastolaki vuodelta 2022 velvoittaa valtioneuvoston seuraamaan ja raportoimaan tavoitteiden toteutumisesta sekä ”tarvittaessa” päättämään lisätoimista. Laissa ei kuitenkaan määritellä, milloin tarpeellisuuskynnys ylittyy, ja seuranta perustuu valtioneuvoston itsearviointiin.
Tämä käy ilmi Kati Kuloveden, Maiju Mähösen ja Jenni Lainisen kirjasta Ilmasto-oikeus. Tiiliskiven sivuilla perataan sulavasti Suomen näkökulmasta YK:n ilmastosopimusjärjestelmä, EU:n ilmasto-oikeus ja keskeinen yrityssääntely.
Suomen tavoittelemat päästövähennykset ovat maltilliset, koska hiilineutraaliustavoitteet nojaa kasvaviin nieluihin eli metsien kykyyn sitoa hiiltä kasvaessaan. Hakkuiden myötä hiilinielut ovat jyrkässä laskussa, eikä oikeudellinen kehys pelasta hiilineutraaliustavoitetta. Yllättäen nieluista ei ole kirjassa omaa lukua – onhan Suomi Euroopan metsäisin.
Vähemmän yllättäen kirjassa korostuvat ilmasto-oikeudenkäynnit. Maailmassa on käräjöity ilmastotoimista vaihtelevalla menestyksellä 2 200 kertaa 65 eri oikeusjärjestelmässä. Näistä merkittävimmät käydään kirjassa läpi. Erityisesti Euroopassa on tehty merkittäviä ilmasto-oikeudellisia tuomioistuinratkaisuja.
Kirjoittajista Kulovesi ja Mähönen kertovat auttaneensa ympäristöjärjestöjä Suomen ensimmäisen ilmastovalituksen laatimisessa korkeimpaan hallinto-oikeuteen vuonna 2022. Valituksen mukaan valtioneuvosto oli laiminlyönyt ilmastolain velvoitteet, koska nielujen romahdusta ei ollut korvattu lisätoimilla lain tavoitteiden saavuttamiseksi.
Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan tutkinut valitusta, koska valtioneuvosto ei ole tehnyt asiassa valituskelpoista hallintopäätöstä. Useista maista poiketen Suomessa viranomaisten toimimattomuus ei pääsääntöisesti muodosta valitusperustetta, jolla asian voisi saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi.
Suomen kaltaisen mallioppilaan epäonnistuminen syö koko ilmastoregiimin uskottavuutta.
Päätöksessään korkein hallinto-oikeus kantoi huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta iski kiilan oikeuden ja politiikan väliin: ensisijainen vastuu kansainvälisten velvoitteiden toteutumisesta on poliittisilla päätöksentekijöillä, tuomioistuimen tehtävä rajautuu päätösten lainmukaisuuden arviointiin. Päätös jätti kuitenkin oven raolleen uudelle valitukselle, jos passiivisuus jatkuu. Kirjoittajien mukaan nykyhallitusten oikeudellinen vastuu on kuitenkin liian heikko, jotta ne tekisivät äänestäjiensä näkökulmasta vastenmielisiä uudistuksia.
Analyysin tulos voi olla oikea, mutta kaipaa lisää perusteluja. Lukijana toivoisin oikeusvertailua ilmastoneutraaliuden saavuttaneisiin valtioihin. Onnistujat ovat metsäisiä globaalin etelän valtioita, jotka ovat suojelleet nielunsa. Luonnonvarapolitiikan suunnan kääntäminen ei liene matalamman tulotason maissa yhtään helpompaa kuin Suomessa.
Kirjassa ensimmäinen ilmastolaki vuodelta 2015 esitellään vesitettynä kopiona Britannian kunnianhimoisesta ilmastopuitelakimallista. Suomalaiset eturyhmät, työ- ja elinkeinoministeriön tukemana, lobbasivat onnistuneesti tärkeintä ohjauskeinoa eli päästöbudjetteja vastaan.
Vuonna 2022 päivitetty ilmastolaki esitellään edeltäjäänsä parempana. Tavoitteena on, että ”kasvihuonekaasujen päästöt ovat enintään yhtä suuret kuin poistumat viimeistään vuonna 2035 ja että poistumat kasvavat ja päästöt vähenevät edelleen myös sen jälkeen.”
Poistumalla tarkoitetaan sitä määrää kasvihuonekaasuja, jonka nielu sitoo ilmakehästä.
Piru piilee kuitenkin yksityiskohdissa. Ilmastolaki ei määrittele päästöjen ja nielujen suhteellista osuutta hiilineutraaliuuden saavuttamisessa. Siispä vaikka Suomen päästöt vähenevät, tavoiteltu hiilineutraalius karkaa käsistä nielujen muuttuessa päästölähteiksi.
Joukko suomalaisia kansalaisjärjestöjä jättikin hiljattain korkeimpaan hallinto-oikeuteen valituksen uusilla perusteilla. Järjestöjen mukaan valtioneuvosto on Petteri Orpon hallituksen johdolla vaarantanut ilmastolain ohella myös perus- ja ihmisoikeuksia. Valitus seuraa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen huhtikuista ratkaisua, jonka mukaan päästötavoitteistaan jäänyt Sveitsi on epäonnistunut valituksen jättäneiden ikääntyneiden naisten suojelemisessa.
Uudella valituksella on edellistä paremmat edellytykset, mutta sen mahdolliset seuraukset nähdään myöhemmin. Siihen asti Suomen kaltaisen mallioppilaan epäonnistuminen syö koko ilmastoregiimin uskottavuutta. Kirjoittajien ydinviesti toistuu kirjassa rivien väleissä: jotain pitäisi tehdä.
Kirjoittaja on tutkija Lapin yliopistossa.
Korjattu 31.8.2024 jutun editoinnissa tapahtunut virhe Suomen ensimmäisen ilmastovalituksen vuosiluvussa.
