Kun Paavo Lipponen lokakuussa 1966 osallistui Tampereella järjestettyyn ulkopoliittiseen paneelikeskusteluun, hän oli oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan – mutta oikeastaan hän oli väärä mies. Alun perin tilaisuuteen oli nimittäin menossa kansanedustaja Pekka Kuusi, mutta kiireidensä vuoksi hän ehdotti tilalleen 25-vuotiasta valtiotieteen ylioppilas Lipposta.
Lipposen Tampereella pitämä puheenvuoro Suomen ulkopolitiikasta käynnisti valtakunnallisen debatin. Keskustelua käytiin myös Ulkopolitiikka-lehdessä: numerossa 3/1966 julkaistiin sekä keskustan kansanedustajan Matti Kekkosen kriittinen kommentti että Lipposen Helsingissä pidetyssä keskustelutilaisuudessa esittämä jatkopuheenvuoro.
Mitä Lipponen sitten oikein vaati?
Hänen mukaansa ulkopolitiikan tuli olla osallistuvaa, keskustelevaa, suunnitelmallista ja tehokasta, ”nuorta sekä henkilöissä että asenteissa”, vasemmistolaista sekä aktiivista rauhanpolitiikkaa.
Entä mitä 69-vuotias Paavo Lipponen tänään ajattelee 45 vuoden takaisesta avauksestaan?
”Varsin kesyjähän minun puheenvuoroni olivat, mutta silloisessa sisäpoliittisessa ilmapiirissä se oli kuin olisi heittänyt tulitikun huoneeseen, johon on päässyt aikamoinen määrä kaasua.”
Lipponen halusikin provosoida, mutta hän ei silti osannut odottaa, millaisen keskusteluvyöryn hän saisi aikaan. Kritiikkiä satoi niskaan niin oikealta kuin vasemmalta. ”Jossain määrin ymmärrystä” Lipposen avaukselle sen sijaan tuli presidentti Urho Kekkoselta.
”Meillä nuoren polven radikaaleilla oli Kekkoseen erikoinen suhde. Sitä voi kutsua jossain määrin palvonnaksi, mutta siihen kuului myös toivomus dialogista. Samalla kun tuimme Kekkosta ulkopolitiikan johtajana, halusimme muuttaa sisäpoliittista voimatasapainoa. Lähdimme siitä, että ulkopolitiikka ei ole kenenkään monopoli.”
Kekkosen vahva asema maan johtajana ja erityisesti idänsuhteiden hoitajana oli lisännyt maalaisliitto-keskustan sisäpoliittista valtaa. Vuoden 1966 eduskuntavaalit olivat kuitenkin muuttaneet tilanteen. SDP saavutti suurvoiton, eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja maahan muodostettiin koko vasemmiston ja keskustan kansanrintamahallitus.
Lipponen painottaa, että kyse oli puoluepoliittisen kamppailun lisäksi olennaisesti sukupolvimurroksesta. Hän kirjoittikin vuonna 1966, että ”Paasikiven–Kekkosen linjan myöntäminen tai kieltäminen ei ole meille [nuorille] enää kaikki muut ulkopoliittiset kysymykset varjoonsa jättävä koetus.”
”Nuori polvi näki silloisen ulkopolitiikan kyllä menestyksellisenä mutta hyvin vanhoillisena, ennen kaikkea suhtautumisessa kehitysmaihin ja ihmisoikeuksiin”, Lipponen sanoo.
”Se oli hyvin luovaa ja hauskaa aikaa. Tuntui, että historia on puolellamme. Me nuoret nautimme yhteiskunnallisesta väittelystä, ja silloin keskusteltiin yli puoluerajojen. Myöhemmin keskustelu jähmettyi erityisesti taistolaisuuden nousun myötä.”
Entä jos Lipponen voisi matkustaa aikakoneella tapaamaan 25-vuotiasta itseään ja kommentoimaan tämän ulkopoliittisia puheenvuoroja? Tulisiko tekstiin paljon punakynämerkintöjä?
”Tämä Ulkopolitiikka-lehdessä julkaistu teksti oli puhe, ja osaksi siitä johtuen se oli liian löysää tekstiä. Olen vuosien myötä pyrkinyt kehittämään omaa kirjoittamistani mahdollisimman tiiviiseen muotoon”, Lipponen toteaa.
Tyylin lisäksi Lipponen löytää parantamisen varaa myös asiasisällössä:
”Terävyyttä tämä olisi kaivannut. Teksti on liian kesyä ja varovaista. Ei siinä mennä riittävän syvälle ulkopolitiikan substanssikysymyksissä. Olisi pitänyt olla enemmän valmiutta kertoa, millaisia muutoksia olisi pitänyt tehdä.”
Mielenkiintoista on, että kun Alexander Stubbista tuli ulkoministeri vuonna 2008, hän esitti ulkopolitiikasta hyvin samanlaisia teesejä kuin Lipponen yli 40 vuotta aiemmin: Stubb peräänkuulutti avoimuutta ja keskustelevuutta. Vasemmistolaisuutta kokoomusministeri ei sentään ulkopolitiikalta edellyttänyt.
Näin kirjoitti Lipponen vuonna 1966: ”Meillä on yritetty tehdä ulkopolitiikasta jokapäiväisen politiikan yläpuolelle nouseva salaoppi, jota pääsevät harrastamaan vain harvat ja valitut.”
Ja näin Stubb blogissaan vuonna 2009: ”Ulkopoliittinen keskustelu ei ole pelkästään pienen eliitin yksinoikeus vaan se kuuluu kaikille. Ulkopolitiikka ei ole yhtään sen kummempaa salatiedettä.”
Yhtäläisyyksien sijasta Lipponen korostaa mieluummin sitä, että hän löi omat korttinsa pöytään hyvin toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin Stubb.
”Meillä on nyt ulkopolitiikassa varsin toimiva parlamentaarinen päätöksentekojärjestelmä, eikä sukupolvien vastakkainasettelua ole juuri näkyvissä.”
