Globalisaation rajoitukset täytyy hyväksyä, sanoo tunnettu ekonomisti ja Harvardin yliopiston kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori Dani Rodrik uusimmassa teoksessaan The Globalization Paradox.
Kirjan perusteesi on, että emme voi saada yhtä aikaa talouden rajatonta hyperglobalisaatiota, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta. Täysin avoin maailmantalous vaatisi globaaleja säädöksiä, mikä jättäisi entistä vähemmän tilaa kansallisille eroavaisuuksille demokraattisessa päätöksenteossa ja siten rajoittaisi demokratiaa kansallisella tasolla. Kansallisvaltiot ovat edelleen maailmantalouden keskeisiä toimijoita, ja niiden tarpeellisuus tulee tunnustaa, Rodrik toteaa.
Rodrikin mukaan on aika luopua markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Talous ei kasva ilman valtiollista ohjausta, kuten Rodrikin esimerkit etenkin Kiinasta ja Japanista todistavat. Nämä ja Itä-Aasian muut talousihmeet, kuten Etelä-Korea ja Taiwan, kasvoivat 1960-luvun jälkeen, vaikka eivät olleet vapaita markkinatalouksia. Maat avasivat markkinoitaan vasta, kun niiden teollisuudenalat olivat tarpeeksi vahvoja kestääkseen globaalia kilpailua.
WTO:n perustamisen jälkeen rajattomasta talouden globalisaatiosta on kuitenkin tullut itsetarkoitus ja pyhä lehmä, johon ei saa koskea, Rodrik kritisoi. Rajattomat finanssimarkkinat saavat Rodrikilta vielä enemmän kritiikkiä kuin vapaakauppauskovaisuus. Talouskriisit ovat osoittaneet, että globaalit rahoitusmarkkinat tarvitsevat sääntelyä, standardeja ja valvontaa, sillä pääomien rajaton liikkuvuus aiheuttaa maailmantalouteen epävakautta. Yhtä lailla Rodrik arvostelee kollegojaan, jotka tarjoavat one-size-fits-all -ratkaisua kaikille maille analysoimatta niiden eroja.
Toisaalta Rodrik ei usko vahvan globaalin hallinnan toteutumiseen, sillä valtioiden edut ja tarpeet ovat liian erilaisia. Vaikka uusia globaalin hallinnan mekanismeja on syntynyt, ne ovat heikkoja ja luultavasti myös pysyvät sellaisina.
Euroopan unioni on Rodrikin mukaan ainoa menestystarina mutta samalla varoittava esimerkki siitä, miten vaikeaa ylikansallisen hallinnon rakentaminen on. Rodrik epäilee, ettei samankaltaista hallintoa kyetä pystyttämään globaalilla tasolla: Syvää integraatiota voi olla ainoastaan, jos samat säännöt koskevat kaikkia. Maailman valtioiden poliittiset valinnat ja tarpeet ovat kuitenkin niin erilaisia, ettei tämä ole mahdollista.
Siksi ainoa mahdollisuus rakentaa tervettä maailmantaloutta on rajoittaa globalisaatiota, Rodrik toteaa. Hän ei ole täysin globalisaatiota ja avointa maailmankauppaa vastaan, mutta puhuu hillityn, nykyistä fiksumman globalisaation puolesta.
Maailmantalous toimi ja menestyi Rodrikin mukaan paremmin Bretton Woods -järjestelmän aikana (1946– 1971), jolloin pääomien liikkuvuutta rajoitettiin ja kotimaiset tarpeet menivät kansainvälisen talouden edelle. Rodrik ehdottaakin Bretton Woods -tyyppistä kansainvälistä järjestelmää päivitettynä nykypäivän kontekstiin: maailmantalous tulisi hyväksyä kokoelmana erilaisia maita, joiden vuorovaikutusta säätelee vain ohut kerros sääntöjä. Tehtäisiin niin kuin kiinalaisessa sananlaskussa, jossa ”pidetään ikkuna auki mutta jätetään hyttysverkko paikoilleen”.
Rodrikin mukaan meidän tulisi myös luopua ajattelusta, jonka mukaan on vain yksi oikea kapitalismin muoto ja yksi ainoa tie vaurauteen. Meidän pitäisi olla avoimia uusille menetelmäkokeiluille Kiinan esimerkin mukaisesti, sillä mitä luultavimmin emme ole vielä keksineet kaikkia keinoja, joilla valtiot voivat kehittyä.
Kirjoittaja on koordinaattori Ulkopoliittisessa instituutissa.
