Ma Yinchun nimi on Kiinan ulkopuolella vähän tunnettu. Ei pitäisi olla, sen verran suuri vaikutus hänellä on ollut koko maailmaan.
Zhejiangin maakunnassa vuonna 1882 syntynyt Ma opiskeli muun muassa Yalen yliopistossa Yhdysvalloissa ja valmistui taloustieteen tohtoriksi 1916. Hän kirjoitti paljon talousaiheista, mutta Ma muistetaan etenkin Kiinan perhesuunnittelupolitiikan eräänlaisena isähahmona.
Ma oli vakuuttunut englantilaisen Thomas Malthusin teoriasta, jonka mukaan hallitsematon väestönkasvu johtaa resurssien niukkuuteen, köyhyyteen ja konfliktiin. Tarinan mukaan se asetti hänet 1950-luvulla vastakkain Kiinan johtajan Mao Zedongin kanssa.
Mao näki suuren väestön pikemminkin voimavarana, valtavana työläisten armeijana. Man mukaan se oli myös taakka, joka jarrutti Kiinan talouskehitystä. Hänestä valtion tuli kannustaa kansalaisia hankkimaan korkeintaan kaksi lasta ja tuottaa laadukkaita ehkäisyvälineitä. Koulutusta kehittämällä väestön »laatua» voisi parantaa ja samalla päästä eroon ylikansoituksen taakasta. Kommunistisen puolueen johto tyrmäsi Man ajatukset, ja hän sai odottaa kunnianpalautusta aina Maon kuolemaan saakka 1976.
Tuoreempi tutkimus on tosin kyseenalaistanut väestötieteellisten näkemyserojen merkitystä Man maineen lokaamisessa. Mao itsekin muutti kantaansa perhesuunnitteluun ajan myötä.
Joka tapauksessa Kiinassa otettiin jo 1970-luvulla käyttöön syntyvyyttä rajoittavia toimia, joilla pyrittiin hillitsemään nopeasti kiihtyvää väestönkasvua. Viimein vuonna 1980 Kiinan hallinto pani toimeen ankaran perhesuunnitteluohjelman, joka tunnetaan arkikielessä yhden lapsen politiikkana.
Tavoitteena oli väestönkasvun äkkijarrutus, joka johtaisi kansalaisten parempaan elintasoon.
Jarrutus on onnistunut, kenties yli odotusten. Tammikuussa Kiinan tilastoviranomainen ilmoitti väkiluvun pienentyneen vuonna 2022 noin 650 000 asukkaalla, suurin piirtein Helsingin asukasluvun verran.
Maailman väekkäimmässä maassa määrä on suhteellisen pieni, mutta miinusmerkki sen edellä on historiallinen. Edellisen kerran Kiinassa kuoli enemmän ihmisiä kuin syntyi vuonna 1961, kun Maon »suuren harppauksen» aiheuttama nälänhätä tappoi satojatuhansia ihmisiä.
Sattumoisin uuden tilaston julkaisupäivänä olemme sopineet haastattelun Stuart Gietel-Bastenin kanssa. Hän työskentelee tällä hetkellä Arabiemiraattien Khalifa-yliopistossa. Uutinen väkiluvun kääntymisestä laskuun tietää hänelle kiirettä ja paljon mediapyyntöjä. Gietel-Basten on tutkinut Kiinan väestökehitystä yli kymmenen vuoden ajan, muun muassa yhdessä suomalaisten Minna Säävälän ja Anna Rotkirchin kanssa.
Kiinaan on vuosikymmenten ajan syntynyt jatkuvasti vähemmän lapsia. Kokonaishedelmällisyysluku – eli naisten keskimäärin elämänsä aikana synnyttämien elävien lasten lukumäärä – on romahtanut Kiinassa jonnekin 1,2–1,5 tietämille, maailman alhaisimpien joukkoon.
Kun Gietel-Basten kiinnostui Kiinan väestöasioista, ajateltiin alhaisen syntyvyyden johtuvan pelkästään yhden lapsen politiikasta. Sitä oli kuitenkin asteittain löysätty jo alusta lähtien, ja vuonna 2015 siirryttiin kahden lapsen politiikkaan. Vuonna 2021 loputkin rajoitukset poistettiin.
»Juttelin Shanghaissa ihmisten kanssa ja tajusin, ettei syntyvyys ollut yhden lapsen politiikan sanelemaa. Suurimmalla osalla ihmisistä oli mahdollisuus useampaakin lapseen, mutta ihan kuin muissakin maissa he itse päättivät olla hankkimatta niitä», Gietel-Basten kertoo videoyhteyden päässä.
Hän alkoi selvittää syitä alhaiseen syntyvyyteen, muun muassa vertailemalla Kiinaa ja Pohjoismaita – joissa syntyvyys oli pitkään suhteellisen korkealla tasolla talouskehityksestä huolimatta. Hän on tutkinut ihmisten toiveita ihanteellisesta lapsiluvusta ja syitä, miksi todellinen lasten määrä poikkeaa tästä.
Vertailut erilaisten yhteiskuntien välillä paljastavat, ettei alhaiseen syntyvyyteen ole yksinkertaisia selityksiä.
Kiinassa esiin nousevat sukupuolten väliset tasa-arvo-ongelmat ja esimerkiksi päivähoitojärjestelmän heikkoudet. Pohjoismaissa kumpikin on paremmalla tolalla, mutta lapsia syntyy silti vähän. Yhteistä on esimerkiksi sukupuolijakauman vääristyminen maaseudulla, mikä heikentää pariutumismahdollisuuksia ja siten myös lisääntymistä.
Kiinassa yritykset tilanteen korjaamiseksi ovat tehonneet heikosti. Kannustimiakin on kokeiltu, mutta silti kiinalaiset hankkivat yhä vähemmän lapsia. Ja vaikka syntyvyys saataisiin jo huomenna kasvuun, ei se pelasta Kiinaa väestörakenteen mullistuksilta.
Totuus on, että me kaikki vanhenemme koko ajan. Se pätee myös valtioihin ja kansakuntiin, ihmiskuntaan kokonaisuutena.
YK:n viimeisimmän väestöennusteen mukaan maailmanlaajuisesti yli 65-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä. Samalla heidän osuutensa maapallon väkiluvusta kasvaa kymmenestä prosentista seitsemääntoista. Vuonna 1950 yli 65 vuotta täyttäneitä oli vain viisi prosenttia.
Yli 80-vuotiaiden määrä kasvaa vielä rivakammin. Vuonna 2050 maapallolla elää ennusteen mukaan lähes puoli miljardia yli 80-vuotiasta, kolminkertaisesti vuoteen 2021 verrattuna.
Väestön ikärakenteessa viimeisten parinsadan vuoden aikana tapahtunutta suurta muutosta kutsutaan demografiseksi siirtymäksi. Se kertoo tavallaan ihmislajin onnistumisesta: ensin päihitimme monet taudit ja kuolinsyyt, sitten opimme lisääntymään maltilla.
Muutos alkoi 1700-luvulla ja kiihtyi teollisen vallankumouksen myötä. Sitä ennen ihmisten määrä planeetalla aaltoili hieman, mutta pysyi enimmäkseen melko tasaisena. Sitten Euroopassa lääketiede kehittyi, lapsikuolemat vähenivät, eliniänodotteet pitenivät ja yhteiskunta alkoi pitää huolta vanhuksista.
Tällä on seurauksia. Ensin väestö kasvaa nopeasti, sillä vanhukset elävät pidempään ja lapsista yhä useampi selviytyy aikuisuuteen asti. Syntyy useiden ikäluokkien mittainen väestöpullistuma. Ennen pitkää ihmiset sopeutuvat uuteen tilanteeseen ja alkavat hankkia yhä vähemmän lapsia, mutta muutos on hidas. Siispä yhteiskunta ehtii nauttia väestönkasvun eduista: suuri työikäinen väestö luo talouskasvua ja vaurautta.
Ajan myötä pullistuma, suuret ikäluokat, saavuttaa eläkeiän ja siirtyy elättäjistä elätettäviksi.
Kaikissa maissa kehitys ei kulje samaan tahtiin. Ensimmäisen aallon maat elävät nyt demografisen siirtymän ikääntymisvaihetta. Vauraat eurooppalaiset teollisuusmaat ja muun muassa Japani ja Etelä-Korea ovat selkeimpiä esimerkkejä. Näissä maissa vanhenemisen mukanaan tuomat muutokset ovat olleet näkyvissä jo pitkään.
Monissa kehittyvissä maissa siirtymä on tuontitavaraa. Moderni lääketiede muuttaa väestökehitystä uusissa maissa paljon nopeammin kuin länsimaissa, missä sen kehitys otti vuosisatoja aikaa. Se on yksi selitys Afrikan väestöräjähdykselle: eliniänodotteet ovat kasvaneet niin nopeasti, ettei syntyvyys ole ehtinyt reagoida muutokseen.
Mutta siirtymä tapahtuu kaikkialla, melko lailla samalla tavalla. Ensin väestö kasvaa, sitten se vanhenee ja lopuksi alkaa vähentyä. Vain aikajänne on eri. Kiinassa prosessi, joka Britanniassa vei parisataa vuotta, on tapahtumassa muutamassa vuosikymmenessä.
Entä sitten?
Ranskalainen filosofi ja sosiologian oppi-isä Auguste Comte totesi 1800-luvulla: »Väestö on kohtalo.»
Lausahdus on kenties liioitteleva, mutta siihen sisältyy totuuden siemen. Väestön ikärakenne antaa eräänlaisen ikkunan tulevaisuuteen. Tämän päivän lapset ovat tulevaisuuden aikuisia, aikuiset vanhuksia ja niin edelleen.
»Kukaan ei osaa sanoa, mikä on keskuspankin ohjauskorko kuukauden parin päästä, mutta voin kertoa aika suurella varmuudella, kuinka paljon armeijaikäisiä miehiä jossain maassa on kymmenen vuoden päästä», sanoo tohtori Jennifer Sciubba videoyhteyden päässä.
Sciubba on tutkija yhdysvaltalaisessa Wilson Center -tutkimuslaitoksessa. Hänen taustansa on demografisessa rauhantutkimuksessa: mitkä väestöilmiöt edistävät sotaa ja rauhaa.
Presidentti Bushin toisen hallinnon aikana Sciubba työskenteli Yhdysvaltojen puolustusministeriössä väestötieteen neuvonantajana. Sen jälkeen hän perehtynyt väestöilmiöihin kansainvälisen politiikan ja turvallisuuden näkökulmasta.
»Puolustushallinnossa kävi ilmi, että tähän aiheeseen liittyy paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia», Sciubba kertoo.
Väestötieteen ja turvallisuuden tutkimuskirjallisuuden hylly on jäänyt harmillisen kapeaksi, Sciubba sanoo. Sitä hän pyrkii nyt leventämään.
Väestö tuo valtaa, se on toki tiedetty jo historian alusta alkaen. 1940-luvulla tutkittiin väestön ominaisuuksia yhtenä valtion menestyksen osatekijänä, ja samanlaisia ajatuksia esitti Ma Yinchu 1950-luvun Kiinassa. Kylmän sodan aikaan Yhdysvalloissa hallitsematon väestönkasvu nähtiin yhtenä kommunististen vallankumousten taustatekijänä, jota pyrittiin hillitsemään muun muassa tukemalla perhesuunnittelua osana ulkopolitiikkaa.
Nyt väestötieteellä on jalansija Yhdysvaltojen presidentinhallinnon alaisessa kansallisessa turvallisuusneuvostossa. Neuvoston vuosittaisessa turvallisuuskatsauksessa on aina mukana väestötrendejä kartoittava osuus. Sciubban mukaan väestötieteen ennakointipotentiaalia olisi kuitenkin syytä hyödyntää enemmän.
Sciubban kollega Richard Cincotta on esimerkiksi analysoinut ikärakenteen suhdetta demokratisoitumiseen. Valtavan tilastoaineiston perusteella voidaan esittää muutamia laajoja yleistyksiä.
Mitä vanhempi väestö, sitä todennäköisemmin valtio on vapaa ja demokraattinen. Maat, joissa mediaani-ikä on alle 25,5 vuotta, ovat useimmiten epädemokraattisia ja niissä maan sisäiset väkivaltaiset konfliktit ovat todennäköisimpiä. Vallankumous väestöltään nuoressa valtiossa harvoin johtaa pysyvään muutokseen tai demokratiaan.
Vuonna 2017 julkaistussa verkkoartikkelissa Cincotta toteaa, että demokratisoitumista tuskin nähdään lähiaikoina Egyptissä, Pakistanissa tai Jordaniassa, joissa väestön mediaani-ikä on alle 25 vuotta. Arabikevään vallankumouksista seurasi vapaampi hallinto ainoastaan Tunisiassa, jossa väestön mediaani-ikä on yli 31 vuotta.
Tuloksissa on toki paljon poikkeuksia. Tilastot esimerkiksi pätevät huonosti valtioihin, joissa väkiluku on alle viisi miljoonaa. Lisäksi hallinnot, joilla on vahva ideologinen monopoli – kuten Kiinassa tai Iranissa – pysyvät varmemmin vallassa väestön ikääntymisestä huolimatta.
Eliniänodotteen kasvu on ollut yläluokan siunaus.
Tällaiset yleistykset eivät olekaan mitään luonnonlakeja vaan todennäköisyyksiä, jotka helpottavat maailmanpolitiikan päivittäisen informaatiotulvan käsittelyä ja pitkän aikavälin kehityskulkujen hahmottamista. Sciubban mukaan ne auttavat ennakoimaan konflikteja ja köyhyyttä.
Ikääntyminen on silti harvoin kansallisen turvallisuuden ammattilaisten pöydällä, Sciubba sanoo. Silloinkin kun aihe nousee esiin, sitä pidetään orastavana ilmiönä. Turvallisuuspolitiikassa ei ole vielä ymmärretty, että ikääntyminen koskettaa koko maailmaa, myös mahtavimpia suurvaltoja.
Edes Yhdysvallat ei ole immuuni väestörakenteen muutoksille, Sciubba muistuttaa. Taannoin korkea lapsiluvun odote on Yhdysvalloissakin painunut alle väestön uusiutumistason eli noin 2,1:n. Väestö kasvaa edelleen, osin maahanmuuton ansiosta. Suuret hankaluudet piilevät syntyvyyden sijaan eliniänodotteessa ja terveydenhuollossa.
»Kuinka hyvin Yhdysvalloissa hyödynnetään jo syntyneitä ihmisiä? Naisten työllistyminen, nuorten terveysongelmat, eliniänodotteen lasku…», Sciubba luettelee ongelmakohtia.
Kun ihmiskunta ikääntyy ja väestönkasvu taittuu laskuun, on tiedossa epävarmuutta. Tutkimusaineistoa on vähän, koska monissa valtioissa väestön ikääntyminen on vasta alkamassa. Olemme menossa kohti kartoittamatonta korpimaata.
»Kaikki, mitä tiedämme väestön vaikutuksista konflikteihin, rauhaan ja vallankäyttöön perustuu täysin erilaiseen demografiseen tilanteeseen», Sciubba sanoo.
Päällisin puolin on ilmeistä, että rikkaat maat ovat ikääntymiskehityksessä pidemmällä kuin köyhät. Kokonaiskuva on kuitenkin monimutkaisempi, sanoo politiikantutkimuksen professori Pieter Vanhuysse Etelä-Tanskan yliopistosta Odensesta. Hän työskentelee yliopiston väestötieteen yksikössä.
Ikääntymistä voi nimittäin mitata vietetyissä syntymäpäivissä tai jäljellä olevissa elinvuosissa. Eliniänodotteet ovat pitkään nousseet monissa Euroopan maissa 3–4 kuukautta vuodessa. 70 on uusi 60, sanotaan.
»Se ei ole pelkkä iskulause», Vanhuysse toteaa.
Keski-Afrikan tasavallassa mediaani-ikä on 20, mutta sen ikäinen kuolee keskimäärin 34 vuoden päästä. Ruotsissa mediaani-ikään ehtinyt 41-vuotias elää vielä keskimäärin 42 vuotta. Kummassa maassa siis väestö on nuorempaa ja kummassa vanhempaa?
Ikääntymistä – sekä ikävuosissa että jäljellä olevissa elinvuosissa mitattuna – tapahtuukin nyt yllättävissä maailmankolkissa, Vanhuysse sanoo.
»Seuraavaksi ongelmissa on Latinalainen Amerikka, missä vanhushuoltosuhde heikkenee tulevien parin vuosikymmenen aikana nopeimmin.»
Huoltosuhteeseen kiteytyy ikääntymisen yhteiskunnallinen haaste. Lapset ja eläkeläiset elävät muiden kustannuksella, tulonsiirroilla tai perheen elätteinä. Heidän palvelunsa, koulutuksensa, terveydenhuoltonsa ja hoivansa on maksettava työikäisten taskusta. Eläkkeiden leikkaukset ja eläkeiän nostot ovat tunnetusti epäsuosittuja päätöksiä, etenkin kun yhä suurempi osa äänestäjistä on iäkkäitä. Toisaalta rahoitusmarkkinat ovat herkkiä rankaisemaan hallituksia löysästä taloudenpidosta.
»Hallituksilla on vaikea tehtävä, niiden on taiteiltava poliittisen itsemurhan ja taloudellisen paineen välillä», Vanhuysse toteaa.
Hän ottaa esimerkin tuoreesta tutkimuksesta, joka käsitteli EU:n itäisiä jäsenmaita. Niissä väestö on vasta nyt alkanut ikääntyä vauhdilla, mutta eliniänodotteet ovat läntisiä jäsenmaita alhaisemmat. Odotettavissa olevien elinvuosien määrässä laskettuna itäiset maat ovat jo yhtä »vanhoja» kuin Länsi-Euroopan maat.
Esimerkiksi Puola käyttää vanhuusetuuksiin jo kuta kuinkin yhtä suuren osan sosiaalimenoistaan kuin mediaani-iältään selvästi vanhemmat Japani, Italia ja Kreikka, Vanhuysse sanoo.
Eläkeikää on nostettu monissa rikkaissa maissa, mutta ne ovat jääneet pahasti jälkeen eliniänodotteista. Kaiken lisäksi eliniänodotteissa on saman ikäluokan sisälläkin suurta vaihtelua. Työelämä ei kohtele kaikkia tasavertaisesti. Pienituloiset kuolevat keskimäärin nuorempana kuin kovapalkkaiset, ja erot pitäisi jotenkin ottaa huomioon eläkeikää määrittäessä.
Sellaisessakin sosialistiutopiassa kuin Tanskassa eriarvoisuus on lisääntynyt, ei vähentynyt, Vanhuysse sanoo. Tämä perustuu tutkimukseen, jossa tarkkaillaan 50 vuotta täyttäneiden todennäköisyyttä selviytyä eläkeikään.
Viimeisimpänä tutkittiin vuonna 1946 syntyneitä. Alimman tulokymmenyksen joukossa joka neljäs ehti kuolla ennen eläkkeelle pääsyä. Hyvätuloisimmista eläkkeelle selvisi 95 prosenttia.
»Eliniänodotteen kasvu on ollut yläluokan siunaus», Vanhuysse sanoo.
Huoltosuhteen heikkenemisen luoma taloudellinen paine, kutistuvan työväestön myötä hiipuva talouskasvu ja syvenevä eriarvoisuus ovat resepti poliittiselle kuohunnalle, etenkin maissa, joissa talous- ja eläkejärjestelmät ovat hyvin eriarvoistavia. On todennäköistä, että nopea ikääntyminen johtaa jatkossa levottomuuksiin esimerkiksi juuri Latinalaisen Amerikan maissa.
»En yleensä mielelläni anna suuria ennusteita, mutta periaatteessa näin», Vanhuysse toteaa.
Demografisen siirtymän kolmannessa vaiheessa, ennen väestön ikääntymistä, työikäisten osuus on huipussaan ja huoltosuhde alimmillaan. Se on talouskasvun kulta-aikaa.
Kun yhden lapsen politiikka Kiinassa alkoi 1980-luvulla, siitä seurasi parin vuosikymmenen historiallinen talousbuumi. Lapsia syntyi vähän ja eläkkeelle ehti harva, huoltosuhde parani. 2010-luvun taitteessa sataa työikäistä kohden oli vain 37 elätettävää alle 15- tai yli 65-vuotiasta.
Se mahdollisti huikean kasvuloikan, joka nosti miljoonia kiinalaisia köyhyydestä ja muokkasi koko maailmantaloutta. Kiinan liittyminen Maailmankauppajärjestö WTO:n jäseneksi vuonna 2001 toi maailmanmarkkinoille miljoonittain uusia teollisuustyöläisiä. Tavaroiden valmistus oli halpaa ja inflaatio olematonta.
70 on uusi 60» ei ole pelkkä iskulause.
Mutta työikäisen väestön huippu ohitettiin Kiinassa jo kaksitoista vuotta sitten, ja työvoiman kato vain kiihtyy.
Keskuspankkitalouteen perehtyneet ekonomistit Charles Goodhart ja Manoj Pradhan ennustivat pari vuotta sitten runsaasti huomiota herättäneessä kirjassaan The Great Demographic Reversal, että tästä seuraa maailmantaloudessa uusi aikakausi. Työikäinen väestö vähenee Euroopassa ja suuressa osassa Aasiaa, ja kutistuvan työvoiman tuottamille tavaroille on entistä kovempi kysyntä. Goodhartin ja Pradhanin mukaan tästä seuraa väistämättä aiempaa korkeampi inflaatio vuosikymmeniksi eteenpäin.
Talouden mukauttaminen täysin uudenlaisen väestörakenteen oloihin ei ole helppoa tai kivutonta.
Suomessa oppositiojohtaja Antti Rinne (sd.) patisti kansaa synnytystalkoisiin – huonolla menestyksellä. Maahanmuuttoakin tarjotaan monessa maassa ratkaisuksi. Japanissa näkymät ovat jo lähes apokalyptiset. Pääministeri Fumio Kishida varoitti tammikuussa koko yhteiskunnan muuttuvan toimintakyvyttömäksi, ellei maan väkilukua saada kasvu-uralle.
»En usko, että asiat ovat ihan niin synkästi», sanoo taloustieteilijä Ronald Lee Berkeleyn yliopistosta.
Videoyhteyden päässä Kaliforniassa puhuu parkkiintunut tutkijaveteraani tyylikkäässä toppaliivissään. Kahdeksankymppinen Lee on tehnyt pitkän uran tutkimalla väestön ikääntymisen talousvaikutuksia.
Maailmantalouden kasvutahti hidastuu Leen laskelmien mukaan lähivuosikymmeninä noin prosentin verran vuodessa, kun työvoiman kasvun painopiste siirtyy korkean tuottavuuden rikkaista maista köyhempiin maihin.
»Jotkut pitävät tätä suurena huolenaiheena. Omasta mielestäni se on turhaa», Lee sanoo.
Ikääntyminen on taloustutkijan mukaan ratkaistavissa oleva ongelma – sikäli kun se on ongelma ollenkaan.
Japanissakin väestö on ikääntynyt jo vuosikymmeniä, mutta talous ei ole ainakaan vielä romahtanut. Päinvastoin kulutus henkeä kohden on jopa kasvanut.
Yksittäisten ihmisten elintaso ei välttämättä heikkene lainkaan väestön ikääntymisen seurauksena. Yleensä ottaen ikääntyvillä mailla menee taloudessa paremmin kuin väestöltään nuoremmilla.
Hyvinvoinnin kannalta olennaista ei sitä paitsi ole talouskasvu sinänsä vaan kasvu henkeä kohden, Lee huomauttaa.
Kun väkiluku pysyy vakaana tai pienenee, riittää vaatimattomampikin talouskasvu kohentamaan ihmisten elinoloja. Toinen kysymys on, miten kasvun hedelmät jakautuvat väestön sisällä.
Ikääntyminen aiheuttaa toki valtavia kustannuspaineita julkiselle sektorille: eläkkeisiin, terveydenhuoltoon ja muihin vanhuspalveluihin. Mutta samaan aikaan koulutukseen ja kasvavaa väestöä palvelevaan infrastruktuuriin tarvitaan vähemmän rahaa. Eläkkeelle jääneet iäkkäät ihmiset voivat myös käyttää säästöjään kulutukseen, mikä vapauttaa pääomaa takaisin talouteen.
Ei ole lainkaan ilmiselvää, mikä näiden väestön ikääntymisestä koituvien tulojen ja menojen nettovaikutus loppujen lopuksi on, Lee sanoo.
Lee kertoo tutkimushankkeesta, jossa hän oli mukana selvittämässä talouden kannalta optimaalista väestörakennetta. 40 maata kattavassa tutkimuksessa tarkasteltiin eri ikäluokkien kulutusta ja ikäluokkien välisiä julkisia ja yksityisiä tulonsiirtoja.
Tulosten mukaan maltillisesti ikääntyvä ja hitaasti vähenevä väestö onkin ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin kannalta paras. Optimaalinen kokonaishedelmällisyysluku on 1,6–1,7 eli piirun verran alle väestön uusiutumistason.
Julkisen talouden kestävyyden kannalta paras syntyvyys on tosin paljon korkeampi, Lee huomauttaa. Avokätiset eläkkeet keventävät etenkin rikkaiden maiden julkista kirstua suhteettomasti verrattuna lapsista koituviin kustannuksiin, jotka ovat suuremmaksi osaksi vanhempien vastuulla.
»Pelkästään julkisen talouden tuijottaminen ei kerro koko tarinaa», Lee sanoo.
Julkisella taloudella on kuitenkin merkitystä, kun puhutaan kansainvälisistä suhteista. Sillä maksetaan yhtä lailla eläkkeet kuin aseet ja armeijat.
Mark L. Haas opettaa kansainvälisiä suhteita ja politiikantutkimusta Duquesnen yliopistossa Pittsburghissa. Hänen ensisijainen tutkimusalueensa on ideologia suurvaltakilpailussa, mutta Haas on pitkään ollut kiinnostunut väestöilmiöistä. Häntä kiinnostaa etenkin väestön ikääntymisen suhde suurvaltojen välisiin konflikteihin.
Vuonna 2007 Haas esitteli teoriansa »geriatrisesta rauhasta». Sen mukaan väestön ikääntyessä valtion todennäköisyys lähteä sotaan vähenee.
Ajatus kuulostaa maalaisjärjellä itsestään selvältä, mutta Haasilla on sille tutkimukseen nojaavat perustelut.
Nuorisopullistumien esimerkiksi tiedetään korreloivan herkästi konfliktien mahdollisuuden kanssa. Valtiossa on tällöin ylitarjontaa työikäisistä miehistä, joille ei etenkään kehittyvissä talouksissa riitä järkevää tekemistä.
Vastaavasti väestön ikääntyessä armeijaikäisiä miehiä on vähemmän ja heillä on kovempi kysyntä työmarkkinoilla. Eläkemenojen kasvaessa puolustukseen on vähemmän resursseja.
Vuonna 2019 julkaistussa artikkelissa Haas yhdessä kolmen muun tutkijan kanssa testasi tätä teoriaa tosimaailman tilasto- ja kyselyaineistolla.
»Sanoisin, että todisteet teorian puolesta ovat vahvat», hän sanoo.
Parhaillaan Haas työstää kirjaa, jossa selvitetään tarkemmin ikääntymisen vaikutuksia turvallisuuspolitiikkaan Kiinassa, Japanissa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Tulokset tukevat monilta osin hänen aiempia tilastollisia tutkimuksiaan.
Tosin esimerkiksi Venäjän kohdalla nuorten ikäluokkien kutistuminen ei näytä lisänneen rauhantahtoisuutta.
Lue lisää Venäjästä UP 1/2023: Sota ja muuttoliike kiihdyttävät Venäjän väestökatoa
Vuoden 2019 artikkelissa Haas ja muut kirjoittajat esittivät, että Kiina menettää ajan myötä mahdollisuutensa nousta maailmanvallaksi, kun ikääntyminen rokottaa sen taloudellista ja sotilaallista kapasiteettia. Sama haaste on jo kohdannut väestökadosta kärsivää Venäjää. Siksi tutkijat ennakoivat näiden maiden käyttäytyvän lähivuosina arvaamattomasti – ja jopa sotaisasti.
Venäjän sotamenestys Ukrainassa onkin Haasin mukaan varoittava esimerkki muille ikääntyville maille. Ilman parhaita aseita sekä vireää taloutta ja työväestöä on vaikea pärjätä sodassa, etenkin kun vastapuolella on rikkaiden maiden tuki.
Kiinalta Haas odottaa rauhanomaisempaa käytöstä. Huoltosuhteen heikentyminen aiheuttaa niin valtavia sisäpoliittisia ongelmia, että kommunistisen puolueen voi odottaa keskittyvän niihin. Puolue on toiminut näin ennenkin: kun kotimaassa kuohuu, Kiina käpertyy sisäänpäin.
Aikaikkuna sodalle on Kiinankin kohdalla sulkeutumassa, ja siksi sen voisi kuvitella kiiruhtavan esimerkiksi suunnitelmia Taiwanin valtaamiseksi. »Sodan aloittamiseen liittyy valtava riski», Haas kuitenkin toteaa.
Vaikka Kiina kokisi voimiensa olevan juuri nyt huipussaan, ei siitä ole haastamaan Yhdysvaltojen diplomaattista ja sotilaallista mahtia. Voimavertailun kakkosella on enemmän voitettavaa hieromalla sopua kuin haastamalla riitaa, Haas toteaa.
Toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaan mahtavimmat valtiot olivat melko tasavertaisia talouden tuottavuudella mitattuna. Ikääntymisen myötä tuo osa yhtälöä muuttuu, Haas sanoo.
Kiinan talouden tuottavuus laskee, eikä helposti enää nouse. Yhdysvalloissa väestökehitys on yhä terveemmällä pohjalla ja työikäinen väestökin kasvaa vielä pitkään.
Haas ennustaa: »Kiihtyvä suurvaltakilpailu ei pitkällä aikavälillä ole tulevaisuuden suuntaus.»
Rohkeat ennusteet herättävät kiinnostusta. Väestötieteen ennusteiden osumatarkkuus on yleensä hyvä, mutta niistä vedettävät johtopäätökset ovat jo hatarammalla pohjalla, varoittaa Wilson Centerin Jennifer Sciubba.
»Pelkän tutkimusaineiston perusteella saatamme päätyä yliennustamaan rauhaa väestön ikääntyessä», Sciubba sanoo. Venäjä on tästä hyvä esimerkki.
Meillä on myös taipumusta liittää ikääntyviin yhteiskuntiin vanhojen ihmisten piirteitä, vaikka yhteiskunnassa elää oikeasti kaikenikäisiä ihmisiä. Valtioillakin on väestörakenteesta riippumatta kunnianhimoisia turvallisuustavoitteita.
»Jos suuri toivomme on, että suurvaltakilpailu häviää, löydämme kyllä siihen perusteluja väestöennusteista. Silti en näe sellaista muutosta missään», Sciubba toteaa.
Edes Kiinan talousihmeen aika ei välttämättä ole täysin lopussa.
Kiinan edessä olevat julkisen talouden haasteet ovat toki valtavan paljon suurempia kuin vaikkapa Japanin tai Suomen, joissa ikääntyminen on ollut hitaampaa ja yhteiskunta vauraampi. Ma Yinchun oppien mukaisesti Kiina saavutti nopean vaurastumisen pyrähdyksen, joka uhkaa loppua kuin seinään.
Stuart Gietel-Basten uskoo silti, että haasteet ovat ratkaistavissa.
»Ne on pakko ratkaista. Ei Kiinan hallitus voi vain istua käsiensä päällä ja seurata romahdusta.»
Kiinassa vaikeiden ratkaisujen tekeminen voi jopa onnistua. Suomessa tai Ranskassa pienikin kajoaminen eläkejärjestelmään aiheuttaa valtavan poliittisen kuohunnan, mutta Kiinassa kommunistinen puolue voi sanella ehdot välittämättä seuraavasti vaaleista.
Komentotaloudessa myös keinot työvoiman lisäämiseksi ja tuottavuuden parantamiseksi ovat kenties helpommin löydettävissä. Naiset ja työttömät on saatava töihin, lisättävä koulutusta, päästävä eroon halpatyövoimalla pyörivästä teollisuudesta.
Siirtymä kohtaa kaikkia ennen pitkää. Siksi ikääntymistä on turha kutsua kriisiksi. Siitä tulee kriisi vain, jos emme tee mitään, Gietel-Basten sanoo.
»Sitten on tietysti ilmastonmuutos, joka voi heittää kaiken uusiksi tuosta vain.»
Lue lisää väestöteemasta UP 1/2023: Väestönkasvu on afrikkalainen ilmiö – Niger ja Suomi olivat vielä 1970-luvulla samankokoisia
