Intian on lakattava epäröimästä

Intian talouden nimellisarvo oli viime vuonna maailman kym­menenneksi suurin ja ostovoi­makorjattu bruttokansantuote maailman kolmanneksi suurin. Intian asevoimat ovat yhdet maailman suurimmista, ja maa käyttää puolustukseen kahdek­sanneksi eniten rahaa.

Lähivuosina Intia nousee maailman mahtavimpien valtioiden joukkoon. Län­simaihin verrattuna Intian talous kasvaa hurjasti. Samaan aikaan maailman geo­poliittinen painopiste siirtyy Aasiaan, ja ulkovaltojen kiinnostus Intian alueelli­siin vaikutusmahdollisuuksiin lisääntyy.

Intian valtaresurssien kasvua tulee tarkastella yhdessä maan pitkän, itse­näisen ulkopolitiikan perinteen kanssa.

Aasia on nauttinut suhteellisesta poliittisesta tasapainosta 1970-luvulta lähtien. Kylmän sodan jälkeen alueella on nähty vain harvoja alueellisia kon­flikteja, ja myös seudun suurvaltojen suhteet ovat pysyneet tasapainoisina yli 20 vuoden ajan. Aasian alueelliset insti­tuutiot, kuten Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN, ovat aiempaa vetovoimaisempia taloudellisen, poliit­tisen ja sotilaallisen yhteistyön vetureita.

Suotuisa ajanjakso näyttää kuitenkin olevan lopuillaan, sillä uusia erimieli­syyksiä on viime vuosina noussut esiin.

Ensinnäkin Kiina kiistelee merialu­eista Itä- ja Etelä-Kiinan merellä niin Japanin, Vietnamin kuin Filippiinien kanssa. Kiinan itsevarmuus ja halutto­muus noudattaa YK:n merioikeusyleissopimuksen periaatteita ovat aiheutta­neet huolta Kiinan nousun vaikutuksista.

Myös Kiinan ja Yhdysvaltain väliset poliittiset ja sotilaalliset jännitteet ovat kiristyneet Aasiassa nopeasti. Yhdysval­loilla on ollut alueella ylivoima toises­ta maailmansodasta lähtien, mutta nyt Kiina näyttää haastavan sen. Yhdysval­lat on vastannut Kiinan voiman kasvuun kääntämällä geopoliittista huomiotaan Aasiaan vuodesta 2011 lähtien.

Yhdysvallat on vahvistanut perin­teisiä sotilaallisia suhteitaan Japaniin, Etelä-Koreaan, Filippiineihin, Thai­maahan ja Australiaan sekä syventänyt kumppanuuksiaan Intian ja Indonesian kanssa. Lisäksi Yhdysvallat on alkanut aiempaa aktiivisemmin ajaa alueen ta­lousintegraatiota, vahvistaa sotilaallista läsnäoloaan ja suunnitella uutta soti­laallista doktriinia vastatakseen Kiinan sotilaalliseen modernisaatioon.

Toistaiseksi Yhdysvallat on usko­tellut, ettei sen ulkopolitiikan Aasian-painotus ole suunnattu Kiinaa vastaan. Kiina on puolestaan tulkinnut Yhdysval­tain politiikan yrityksenä rajoittaa omaa nousuaan suurvallaksi.

Muut alueen maat ovat vastanneet Kiinan ja Yhdysvaltain kädenvääntöön eri tavoin. Maat ovat kuitenkin tehneet selväksi, etteivät ne noin vain alistu kak­sinapaiseen järjestykseen. Historian va­lossa reaktio ei ole yllättävä.

Intian pääministeri Manmohan Singh (vas.) ja Kiinan silloinen pääministeri Wen Jiabao vahvistivat maittensa suhteita valtiovierailulla Pekingissä 2008. // Wikimedia Commons

Kylmän sodan aikana Aasia oli heikko ja joutui Yhdysvaltain ja Neu­vostoliiton välisen globaalin kilpailun näyttämöksi. Toisin kuin Eurooppa, Aa­sia ei kuitenkaan mukautunut kylmän sodan aikaiseen marssijärjestykseen: Kiina vaihtoi 1950-luvulla Neuvosto­liiton kanssa solmimansa liittouman 1970–1980-lukujen strategiseen ystä­vyyssopimukseen Yhdysvaltain kanssa. Myöhemmin Kiina julisti harjoittavansa itsenäistä ulkopolitiikkaa.

Intia korosti ensin liittoutumatto­muutta, mutta lähentyi Neuvostoliittoa 1970–80-luvuilla ja lämpeni Yhdysval­loille kylmän sodan päättymisen jälkeen. Moni muu maa, kuten Indonesia, kieltäy­tyi sekä Yhdysvaltain sotilasliittoumista että Neuvostoliiton alueellisesta turval­lisuusyhteistyöstä.

Nykyisin Aasia on paljon aiempaa vahvempi. Niin Yhdysvaltain kuin Kii­nankin on vaikea sulloa alueen maita tarkkarajaisiin liittolaisten ja vastusta­jien muotteihin, sillä moni Aasian maa puolustaa palavasti vapauttaan omaan ulkopolitiikkaansa.

Intian suhtautumista Kiinan ja Yh­dysvaltain uuteen dynamiikkaan voidaan tarkastella ainakin viidestä strategisesta näkökulmasta.

Ensinnäkin Intia näkee, että maan taloudellinen menestys riippuu Aasian integraatiosta.

Toiseksi Kiinan valtava talous on Intian näkökulmasta alueellisen kasvun moottori. Silti Intiaa huolestuttaa yhä

enemmän se, että Kiinan nousu ei vält­tämättä pysy rauhanomaisena. Huoli johtuu ennen kaikkea Kiinan viimeai­kaisesta itsevarmuudesta pitkään jatku­neissa kiistoissa Intian ja muiden Aasian maiden kanssa.

Kolmanneksi Intia ei halua jäädä Kii­nan ja Yhdysvaltain keskinäisen uhitte­lun jalkoihin, vaikka toivottaakin Yhdys­valtain tervetulleeksi tasapainottamaan Kiinan valtaa alueella.

Neljänneksi Intia on huolestunut myös siitä, kykeneekö Yhdysvallat suh­teellisen asemansa heikentyessä ylläpi­tämään historiallisia liittolaisuussopi­muksiaan esimerkiksi Japanin ja Etelä-Korean kanssa.

Viidenneksi Intiaa huolestuttaa se, et­tä aiempaa heikompi Yhdysvallat saattaa mukautua Kiinan nousuun muun Aasian kustannuksella. Intia pelkää, että jos Yh­dysvallat ottaa politiikassaan huomioon Kiinan ennen muita, Kiina ja Yhdysvallat voivat kyetä hallitsemaan aluetta aiem­paa vahvemmin.

Sekä Washingtonissa että Pekingissä kuitenkin tunnustetaan, että Intia vai­kuttaa merkittävästi Aasian alueelliseen tasapainoon. Yhdysvaltain viranomaiset pitävät Intian tukea olennaisena, jotta Yhdysvaltain strateginen käännös Aasi­aan onnistuu. Kiinan johtajat todistele­vat, ettei Kiina uhkaa Intiaa.

Intiaa huolestuttaa yhä enemmän se, että Kiinan nousu ei välttämättä pysy rauhanomaisena.

Intia itse on reagoinut Yhdysvaltain ja Kiinan välisiin jännitteisiin varovai­sesti. Maa ei ole sen paremmin tukenut kuin arvostellutkaan Yhdysvaltain Aa­sian-politiikkaa. Intia keskittyy syventä­mään yhteistyötään molempiin suuntiin mutta pitää kiinni kovasti kehumastaan strategisesta autonomiasta – liittoutu­mattomuuspolitiikan nykyaikaisesta muunnoksesta, joka perustuu itsenäiseen harkintaan ja ulkopoliittiseen toiminta­vapauteen.

Mutta onko tämä viisaalta kuulos­tava toimintatapa kestävä, vai johtaako se siihen, että Intia jää väliinputoajaksi?

Jotta voisi ymmärtää Intian tulevai­suutta, on muistettava, kuinka Intian monimutkaiset suhteet Kiinaan ja Yh­dysvaltoihin ovat kehittyneet.

Intian ja Kiinan suhteita on varjosta­nut joukko ratkaisemattomia rajakiistoja aina 1900-luvun puolivälistä lähtien, kun maista tuli naapurit Kiinan miehitettyä Tiibetin. Lisäksi suhteita on rasittanut loppumaton kilpailu alueellisesta vaiku­tusvallasta. Vasta äskettäin suhteet ovat alkaneet parantua lisääntyneiden talou­dellisten sitoumusten ansiosta.

Himalajan-rajansa lisäksi Intia ja Kiina ovat napit vastakkain Intian valtamerellä ja Tyynellämerellä. Intiaa huolettaa Kiinan nousu merimahdiksi Intian valtamerellä, ja Kiina suhtautuu varautuneesti Intian syventyneisiin suh­teisiin naapureittensa kanssa läntisellä Tyynellämerellä.

Intian ja Yhdysvaltain intressit ei­vät sen sijaan ole ajautuneet suoraan vastakkain. Intia ja Yhdysvallat ovat kuitenkin olleet erimielisiä alueellisista ja globaaleista kysymyksistä, kuten il­mastonmuutoksesta ja suhtautumisesta Iraniin. Erimielisyyksiä ei ole onnistuttu silottamaan, vaan yhteistyö on jäänyt heikoksi. Vasta viime vuosikymmeninä Delhin suhteet Washingtoniin ovat alka­neet lämmetä ja syventyä niin taloudelli­sesti kuin poliittisestikin.

Intia on varsin tietoinen myös Kiinan alati kasvavasta strategisesta etumatkas­ta: Kiinan bruttokansantuote on lähes neljä kertaa ja puolustusmenot kolme kertaa suuremmat kuin Intian.

Tämän etumatkan tasapainottami­seksi yhteistyö Washingtonin kanssa näyttäisi olevan Delhille järkevä ratkaisu. Intian perinteisen liittoutumattomuuspo­litiikan kannattajat kuitenkin vastusta­vat sitä. Lisäksi varsinaista liittolaisuutta Washingtonin kanssa jarruttavat Intian huolet Yhdysvaltain Kiinan-politiikan epäluotettavuudesta. Intiassa suhtau­dutaan varauksellisesti Yhdysvaltain Aasian-politiikan pysyvyyteen.

Toisaalta Intiassa tiedostetaan ris­ki, joka liittyy Kiinan ja Yhdysvaltain mahdolliseen lähentymiseen: se voisi jättää Intian tyhjän päälle. Myös Intian eliitin asenteet ovat muuttuneet. Vielä kaksi vuosikymmentä sitten eliitti tunsi syvää epäluottamusta niin Kiinaa kuin Yhdysvaltoja kohtaan, mutta talouden globalisoituessa yhä useampi on alka­nut kannattaa hyviä suhteita molempien suurvaltojen kanssa.

Asennemuutoksen kääntämis­tä politiikaksi on kuitenkin jarruttanut se, että Intian nykyhallitus on historialli­sen heikko. Vaikka Manmohan Singhin hallitus yritti ensimmäisellä kaudellaan 2004–2009 rohkeasti uudistaa suhteita niin Yhdysvaltoihin, Kiinaan kuin Pakis­taniin, hallitus ei ole ollut yhtä määrätie­toinen toisella kaudellaan, joka päättyy ensi vuonna.

Ensimmäisellä kaudellaan Singhin hallitus käytti paljon energiaa ratkais­takseen Intian ydinohjelmaa koskeneen kiistan Yhdysvaltain kanssa. Toisella kaudellaan hallitus on kuitenkin ajanut läpi lakeja, jotka vaikeuttavat ydinvoi­mayhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. En­simmäisellä kaudellaan hallitus neuvot­teli Yhdysvaltain kanssa myös kunnian­himoisen puolustusyhteistyösopimuksen, mutta ei ole onnistunut hyödyntämään sitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Kiinan kanssa Singhin ensimmäinen hallitus otti rohkeita askeleita ratkais­takseen maiden väliset rajakiistat, mut­ta toisella hallituskaudella työ on jäänyt puolitiehen. Lisäksi Singh on ollut ha­luton hyödyntämään kaikkia mahdol­lisuuksia kahdenväliseen ja alueelliseen talousyhteistyöhön Kiinan kanssa.

Uudistusten puute ja Intian talous­kasvun heikkeneminen ovat Singhin hallituksen toisella kaudella rasittaneet Intian yhteistyötä sekä Yhdysvaltain että Kiinan kanssa. Ja kun Intia on keskitty­nyt ratkomaan sisäisiä pulmiaan, myös muut Kaakkois-Aasian maat ovat petty­neet – ne ovat odottaneet Intialta enem­män alueellista vaikutusvaltaa.

Kyetäkseen hyödyntämään geopo­liittisia mahdollisuuksiaan Aasiassa Intia tarvitsee nykyistä vahvempaa ja määrä­tietoisempaa johtajuutta. Lisäksi Intian tulisi selvittää itselleen, mitä se tarkoittaa strategisen autonomian käsitteellä. Tois­taiseksi itsenäistä harkintaa korostava käsite on aiheuttanut poliittista häm­mennystä ja antanut Intian ulkopolitii­kan eliitille tekosyyn olla toimimatta.

Siksi Intian kannattaisi ottaa oppia 1950-luvulla muotoillusta alkuperäisestä liittoutumattomuuden käsitteestään.

Intian ensimmäiselle pääministeril­le Jawaharlal Nehrulle liittoutumatto­muus ei tarkoittanut puolueettomuutta tai ulkopolitiikan passiivisuutta, kuten joillekin Delhin nykyisistä strategisen au­tonomian puolestapuhujista. Aktiivisella ulkopolitiikallaan Nehrun onnistui kyl­män sodan aikana hankkia taloudellista ja teknistä tukea niin Yhdysvalloilta kuin Neuvostoliitolta.

Nehrun nykyisillä seuraajilla on johdettavanaan taloudellisesti aiempaa voimakkaampi Intia, joka voi vaikut­taa Aasian politiikkaan varsin paljon. Voidakseen nousta päättämään Aasian tulevaisuudesta Intian tulee jouduttaa ta­louskasvuaan. Lisäksi maan tulee raken­taa entistä vahvempi turvallisuuskump­panuus Yhdysvaltain kanssa, ratkaista pitkäaikaiset kiistat Kiinan kanssa ja vahvistaa suhteitaan Aasian keskisuuriin valtioihin.

 

Kirjoittaja on strategisen tutkimuksen ohjelmajohtaja Observe Research Foun­dation -tutkimuslaitoksessa Delhissä.