Liikkeessä olevista ihmisistä, etenkin turvaa hakevista, puhutaan usein epäinhimillistävästi. Siirtolaisia »tulvii maahan», turvapaikanhakijat »vyöryvät rajalle». Siirtolaisia kuvataan uhkaavana luonnonvoimana, joka on hallitsematon ja vaarallinen. Euroopan turvapaikkapoliittista kriisiä on sanoitettu jo vuosia luonnonvoimapuheella.
Tällainen epäinhimillistävä puhetapa herättää kritiikkiä, jota ilmaistaan eri keinoilla. Yksi keinoista on ironia: retorinen keino, joka tyypillisesti haastaa epäoikeudenmukaiselta, vääristävältä, liioittelevalta tai naurettavalta vaikuttavaa tulkintaa kääntämällä sen ylösalaisin.
Ironia haastaa epäinhimillistävän puhetavan, ottaa siihen kriittistä etäisyyttä ja tarjoaa uudenlaisen tavan tarkastella kohdetta. Kuvaus liikkeessä olevista ihmisistä tuhoisana luonnonvoimana on suorastaan kutsu ironiselle tulkinnalle, koska puhetapa on eettisesti niin kyseenalainen. Ihminen ei ole luonnonvoima vaan yksi meistä.
Siirtolaisuutta käsittelevissä ironisissa tulkinnoissa hyödynnetään usein historiallista perspektiiviä. Tässä tulkinnassa tuodaan esiin, että kuva pakolaisista Eurooppaan vyöryvänä uhkana on historiaton, koska eurooppalaiset itse ovat olleet pakolaisia lähimenneisyydessä. On ironista, että nyt Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia kuvataan vyöryksi, vaikka vielä 1900-luvulla Euroopasta »vyöryi» siirtolaisia Yhdysvaltoihin paremman elämän perässä. Eurooppalaisten siirtolaisuudesta Yhdysvaltoihin ei kuitenkaan puhuta tuhoisana luonnonvoimana vaan ymmärrettävänä valintana tuon aikakauden taloudellisten ja poliittisten olosuhteiden valossa.
Historialliseen näkökulmaan liittyy myös uskonnollinen ja kulttuurinen merkitys. Pilapiirroksissa on ironisoitu sitä, että turvapaikanhakijoista puhutaan uhkana, vaikka kristillinen perintö velvoittaa auttamaan lähimmäistä. Laajasti jaettu kriittinen ja epäilevä suhtautuminen Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kohtaan kääntyy kriittiseksi katseeksi meidän toimintaamme kohtaan. Epäilyn kohteena ovat kaukaa tulevien turvapaikanhakijoiden sijaan omat ennakkoluulomme. Ihmisoikeuksia puolustavat tahot käyttävät tyypillisesti tällaista retoriikkaa.
Aidosti ironinen strategia pyrkii vaikuttamaan, ei vain tekemään naurettavaksi tai haastamaan.
Liikkeessä olevien ihmisten epäinhimillistämistä ironisoidaan myös kiinnittämällä huomio harjoitettuun ulkopolitiikkaan. Tämä luenta painottaa ironisuutta siinä, että Euroopassa puhutaan turvapaikanhakijoiden spontaanista tulvasta, vaikka syyt turvan hakemiseen voivat liittyä länsimaiden ulkopolitiikkaan suojelua hakevien lähtömaissa. Ulkopolitiikkakehys on suosittu meemeissä, joissa kuvataan yhtäältä pakolaisten aaltoa ja toisaalta länsimaista kohti pakolaisten lähtömaata suuntaavia raketteja.
Ironian itsekriittinen katse tulee esiin. Ironiatulkinnassa käytetään myös määrällistä perspektiiviä, joka alleviivaa »vyöryn» mittakaavaa suhteessa moniin muihin maihin. Uhkakuva Eurooppaa kohtaavasta tuhoisasta luonnonvoimasta näyttää liioitellulta tai jopa naurettavalta, jos Eurooppaan suuntaavien turvapaikanhakijoiden määrää vertaa esimerkiksi Turkin pakolaismääriin.
Pelkästään Turkissa on enemmän kotimaastaan paenneita kuin koko Euroopan unionissa yhteensä. Libanonissa puolestaan vuonna 2018 joka kuudes asukas oli pakolainen. Suhdeluku oli suurin maailmassa. Suomessa se tarkoittaisi noin miljoonaa pakolaista. On ironista, että jo nykyiset turvapaikanhakijamäärät ovat retoriikan perusteella »hukuttamassa» Euroopan, vaikka taloudellisesti ja poliittisesti heikommat maat kantavat vastuuta moninkertaisesta määrästä ihmisiä. Tällaista puhetapaa on käyttänyt muun muassa ihmisoikeusjärjestö Amnesty.
Yhdysvaltalainen retoriikan tutkija Kenneth Burke on painottanut, että aidosti ironinen strategia pyrkii vaikuttamaan, ei vain tekemään naurettavaksi tai haastamaan. Ironian avulla voi edistää globaalia oikeudenmukaisuutta ja purkaa hegemonisia rakenteita, mutta liian laajasti ja löysästi käytettynä se voi tuottaa kyynisyyttä, pessimismiä tai kokemusta voimattomuudesta ristiriitojen ja epäoikeudenmukaisen maailman edessä.
Ironiaa on käytettävä harkiten. Liiallisessa käytössä ironia menettää voimansa. Eettinen harkinta liittyy siihen, että siirtolaisuutta kuvaavan uhkapuheen ironisointi voi tahattomasti kohdistua myös siirtolaisiin itseensä. Mutta jos pyrkimyksenä on etäällä olevien »toisten» kuvaaminen meidän kaltaisinamme, seurauksena on harvoin pelkkää
kyynisyyttä. Eksoottisen toisen kuvaaminen tuttuna ja läheisenä on kielen rakentamien raja-aitojen purkamista.
Poliittinen harkinta taas liittyy siihen, että ironiset tulkinnat ovat kutsu kamppailuun merkityksistä. Siinä yhteiskunnalliset vastakkainasettelut saattavat syventyä entisestään. Uhkapuheen tehokas naurettavaksi tekeminen voi tuntua nöyryytykseltä, jolloin alkuperäiset eettiset pyrkimykset oikeudenmukaisuuden edistämisestä jäävät toteutumatta ja korvautuvat yhä jakaantuneemmalla yhteiskunnalla. Ironiaa käytettäessä onkin tunnistettava niin sanotun ryhmäpolarisaation logiikka varsinkin verkkoympäristössä.
Sosiaalisen median keskusteluissa samaistutaan usein tiettyyn viiteryhmään ja haetaan ryhmän sosiaalista tunnustusta. Ironiasta voi tulla ryhmän tunnusomainen keino tehdä naurettavaksi tai pilkata vastakkaisina nähtyjä ryhmiä piilomerkitysten ja sanaleikkien avulla. Laitaoikeiston verkkokeskusteluissa esiintyy tällaista ironian käyttöä, joka kytkeytyy usein vähemmistöjä syrjivään kieleen.
Sen sijaan empatiaa painottava ironia kohdistaa kriittisen katseen ensisijaisesti omaan yhteisöön ja sen epäoikeudenmukaisiin käytöntöihin. Kun kriittisen tarkastelun kohteena on oma ryhmä, epäkohtien nostaminen esiin ironian avulla on tehokasta. Tällöin pyrkimyksenä ei ole toisella tavalla ajattelevien naurettavaksi tekeminen tai nöyryyttäminen vaan oikeudenmukaisuuden vahvistaminen omia ennakkoluuloja ja puhetapoja punnitsemalla.
