Islamismin kautta demokratiaan

Länsimaissa on pitkään vallinnut käsi­tys, että demokratiaa ja islamia ei voi sovittaa yhteen.

Pariisin tammikuinen terrori-isku Charlie Hebdo -satiirilehteä vastaan ja sitä seurannut kiihko puolustaa länsimaisia arvoja olivat omiaan vahvistamaan kuvaa suuresta kulttuurien yhteentörmäyksestä, jota edesmennyt amerikkalaisprofessori Samuel P. Huntington ennusti jo yli 20 vuotta sitten

Toisin kuin Huntington kirjoitti, islamilai­sen maailman suuri kamppailu on käynnissä sen sisäpuolella pikemminkin kuin ulkopuo­lella läntistä maailmaa vastaan.

Islamismi on etenkin Egyptissä osoittautu­nut voimattomaksi yhteiskunnallisten ongel­mien ratkaisussa. Islamistiset puolueet ovat siksi omaksumassa esimerkiksi Marokossa ja Tunisiassa moniarvoisempaa sisältöä aatteel­leen, joka alkaa muistuttaa demokratiaa.

Päinvastaiseen suuntaan vetävät Lähi-idän vanhat diktatuurit Saudi-Arabian johdolla ja väkivaltaan turvautuvat ääri-islamistit, jotka kamppailevat jyrkän islamilaisen valtion puolesta.

Muslimimaailmassa kasvava epätasa-arvo kuitenkin pakottaa islamisteja kompromis­seihin. Yhdeksi avainkysymykseksi on muo­dostunut, miten maailman vaikutusvaltaisin muslimiliike Egyptin Muslimiveljeskunta käsittelee lyhyen valtakautensa raa’asti päät­tänyttä vallankaappausta.

Islamismin alkuperä juontaa vuoteen 1928, jolloin opettaja Hassan al-Banna perusti Mus­limiveljeskunnan Egyptissä. Liikkeen iskulause »islam on ratkaisu» viittasi yhteiskunnan mo­raaliseen rappioon brittiläisen siirtomaavallan aikana.

Liikkeen länsimaista sekularismia vastusta­va ideologia levisi sisarjärjestöiksi Jordaniaan, Syyriaan ja Libyaan, minkä lisäksi se on Tuni­sian al-Nahdan, Marokon oikeus- ja kehitys­puolueen (PJD) sekä lukuisten muiden puoluei­den ja järjestöjen esikuva ja liittolainen.

Islamistien tavoitteena on islamilaiseen lakiin eli šariaan perustuva yhteiskunta. Muslimiveljeskunnan kaltaiset maltilliset jär­jestöt ovat hyväksyneet vaalit tieksi valtaan, jonka turvin tavoitteen voi toteuttaa.

Suurin yksimielisyys vallitsee siitä, että ša­riaa voidaan toteuttaa perheoikeudessa, esi­merkiksi avioliittoja solmittaessa ja perintöä jaettaessa. Muuten islamistien painotukset vaihtelevat. Erimielisyyttä on esimerkiksi šarian ankarimmista rangaistuskäytännöis­tä, kuten varkaiden käsien katkomisesta ja aviorikoksesta määrättävästä kivityksestä, joihin islamilainen laki yleensä lännessä yh­distetään (ks. s. 63).

Muista erottuvat selkeästi ääri-islamistit, jotka vastustavat vihamielisesti – usein väki­valtaisesti – modernia valtiota ja liberaaleja arvoja, kuten sananvapautta. Tilalle he halua­vat pan-islamistisen hallintojärjestelmän tai kalifaatin.

»Kamppailua suunnasta käyvät nyt islamistit, jotka haluavat kopioida ja liittää keskiaikaisen islamin modernille pohjalle, ja ne, jotka vaativat islamin tulkinnan uudistamista», Yhdysvaltalaisen Stratforin Lähi-idän yksikön varajohtaja Kamran Bokhari tiivistää.

Grafiikka: Antti Valta, Kauko Kyöstiö

Noin kuukausi sen jälkeen, kun Egyptin ar­meija 3. heinäkuuta 2013 syöksi maan isla­mistisen presidentin Muhammad Mursin vallasta, sotilaat hajottivat viimeiset Musli­miveljeskunnan mielenosoitukset Kairossa julmassa verilöylyssä.

Parhaimmillaan 85 000 ihmistä osoitti Raba’aan aukiolla mieltään vallankaappausta vastaan. Kun sotilaat hajottivat väkijoukon, arviolta tuhat ihmistä kuoli. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch luonnehtii iskua mielenosoittajia vastaan yhdeksi historian verisimmistä. Tiananmenin aukion tapahtumat Pekingissä vuonna 1989 jäävät toiseksi.

Maailman vaikutusvaltaisin islamistiliike kiellettiin, kymmeniätuhansia sen kannattajia vangittiin ja yli tuhat tuomittiin kuolemaan. Egyptin demokratian u-käännöksen vakavin seuraus oli kuitenkin se, että koko islamismi ajautui tienhaaraan.

Veljeskuntaa syytetään oikeutetusti siitä, ettei se pystynyt yhteistyöhön muiden kans­sa, sanoo George Mason -yliopiston globaalin islamintutkimuksen laitoksen johtaja Peter Mandaville. Suurempi syy epäonnistumiselle oli, ettei islamisteilla ollut mullistavaa agen­daa, joka olisi vastannut optimistisen vallan­kumouksen odotuksia muutoksesta.

Islamin sijaan islamistien oli puhuttava Kansainvälisen valuuttarahaston lainoista ja ulkomaisista investoinneista.

»Ihmiset äänestivät heitä, koska odottivat heidän edustavan pätevää, vastuullista ja te­hokasta hallintoa, joka tarjoaa ratkaisuja ta­loudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin», Mandaville sanoo.

Vaikka menettely Mursia vastaan oli ky­seenalainen, osa veljeskuntalaisista on valmis hyväksymään epäonnistumisensa. Näkemystä tukee Tunisian al-Nahdan kohtalo: sekin me­netti asemansa johtavana puolueena, koska sil­lä ei ollut tarjota ainutlaatuisen »islamistista» ratkaisua.

»Uskon, että käynnissä on laajempi yhteis­kunnallinen muutos, jota nuoret sukupolvet islamistiliikkeissä vievät eteenpäin», Manda­ville jatkaa.

Hänen mukaansa tilannetta voi verrata sii­hen, miten vasemmistolle tai sosialismille kävi Euroopassa kylmän sodan jälkeen. Kommunis­min romahdettua poliittisen ja taloudellisen hallinnon muodot ovat vankasti ankkuroitu­neet kapitalismiin ja liberalismiin, jotka aset­tavat kehykset päätöksenteolle.

»Islamismi erottuu ideologiana yhä vähem­män muista poliittisista suuntauksista», Man­daville sanoo.

Mielikuvaa Huntington-henkisestä lännen ja islamin yhteenotosta vahvistaa ääri-islamististen liikkeiden voimistuminen. Viime vuonna lähes 18 000 ihmistä kuoli terroristijärjestöiksi luokiteltujen ryhmien uhreina, kertoo australialainen Institute for Economicsand Peace -järjestö. Määrä on viisi kertaa suurempi kuin vuotta ennen syyskuun 2001 WTC-iskuja.

Suurimman vastuun iskuista kantoivat Isis Syyriassa ja Irakissa, Boko Haram Nigeriassa, Taleban Afganistanissa ja Pakistanissa sekä al-Qaida useissa maissa. Talebania lukuun ottamatta järjestöt lukeutuvat salafisteiksi. He painottavat kirjaimellista koraanintulkintaa, joka ei huomioi asiayhteyksiä.

Salafistien mielestä demokratia on isla­minvastainen konsepti, minkä takia salafis­tit vastustavat sekä länsimaista valtiota että Muslimiveljeskuntaa. Ylivoimaisesti suurin osa heistä keskittyy henkilökohtaiseen hurskau­teen politiikan sijaan.

Uskonsotaa käyvistä salafistijihadisteista al-Qaida ja Isis käyvät globaalia sotaa väärä­uskoisia vastaan, kun taas Talebanin ja nige­rialaisen Boko Haramin tähtäimessä on isla­milaisen valtion perustaminen paikallisessa kontekstissaan.

Uhkakuvista huolimatta Bokhari uskoo, että jihadismin kasvu on saavuttanut huippunsa.

»Jihadistien keskuudessa vellovat jakolinjat ainakin pitävät ilmiön kurissa tai jopa heiken­tävät sitä», hän sanoo.

Selvin merkki ristiriidoista oli Pakistanin Taleban-järjestön joulukuinen isku peshawarilaiseen kouluun, jossa 141 ihmistä kuo­li, suurin osa heistä lapsia. Jopa toiset ääri-islamistit, Afganistanin Taleban ja Intian al-Qaida mukaan lukien, tuomitsivat iskun viattomia lapsia vastaan »islamin periaattei­denvastaisena».

Isisin räjähtävä nousu maailman tietoi­suuteen viime vuonna ei välttämättä ole oi­kea mittari ääri-islamismin viehätykselle. Mo­ni Isisin valtaamilla alueilla asuva karsastaa järjestön brutaaliutta ja ääri-ideologiaa, mutta järjestön kyky hallita kaoottisessa ympäristös­sä saa tukea.

Todellinen voima Isisin katon alla on Irakin syrjäytetty sunnivähemmistö, jonka joukos­sa piileksii muun muassa ex-diktaattori Saddam Husseinin entisen Baath-puolueen upseereja, kirjoittaa Lähi-idän asiantuntija Nadim Shehadi Chatham House -instituu­tin analyysissa. Bokhari pitää väitettä perus­teltuna.

Isisin näkeminen pelkkänä pahana aliarvioi sitä, että sunnit pyrkivät oikomaan kokemiaan vääryyksiä hyödyntämällä Isisiä. Yhdysvaltojen syöstyä sunnalaisen Husseinin vallasta tämän liittolaiset siivottiin pois hallituksesta, minkä jälkeen maan johtoon nousseet šiiamuslimit ovat jatkaneet sunnien syrjimistä.

»Sunnit uskovat, ettei heistä välitetä, elleivät he ›flirttaile› jihadistien kanssa. Mitä kauem­min heidät sivuutetaan, sitä suurempi riski, että hekin radikalisoituvat», Bokhari sanoo.

Saudi-Arabia on Lähi-idässä sekä jihadistien keskeisimpiä vihollisia että arabikevään suurin vastavoima. Valtio syytää mieluummin huikei­ta öljytulojaan sosiaalityöhön ja valtionapuun kuin antaa kansalleen sananvaltaa.

Kuningasperheen lähestyvä sukupolvenvaihdos ja maan talouden jääminen ensimmäistä kertaa alijäämäiseksi voivat horjuttaa maan vakautta. Saudien huolesta kertoo se, maa julisti Muslimiveljeskunnan viime keväänä terroristijärjestöksi.

Vielä 1950-luvulla saudit myönsivät turvapaikkoja veljeskuntalaisille, jotka joutuivat Egypti presidentin Gamal Abdel Nasserin ikeen alle. Siten islamismi sai jalansijaa.

Al-Qaidan perustajalle Osama bin Ladenille ja monille muille salafisteille raja tuli vastaan, kun Saudi-Arabia ennen vuoden 1990 Persianlahden sotaa päästi 500 000 amerikkalaissotilasta muslimien pyhäksi katsomalle maalle. Radikaaleimmat salafistit ryhtyivät uskonsotaan.

Äänekkäimmin protestoi veljeskunnan Saudi-Arabiassa inspiroima oppositio sahwa. Se vaati avoimissa kirjeissään kuninkaalta uudistuksia. Sahwan tukahduttaminen kesti vuosia, ja kuningasperhe syytti veljeskuntaa »kaiken pahan aluksi». Hallitussuku pelkää, että moderni islamintulkinta voi horjuttaa monarkiaa.

»Veljeskunta on Saudi-Arabialle suurempi uhka kuin Isis ja al-Qaida. Äärijärjestöjä vas­taan maa voi taistella, mutta veljeskunnan menestys kasvattaa Saudi-Arabian paineita demokratiaan», Bokhari selittää.

Egyptillä on vahvat taloudelliset ja yhteis­kunnalliset suhteet Saudi-Arabiaan. Siksi sau­dit pelkäsivät arabikevään jälkeen, että Musli­miveljeskunta taas rohkaisee maan versovaa islamistista oppositiota.

Tilannetta pahensi presidentti Mursin vierailu Saudi-Arabian perivihollisten luo­našiiaislamilaisessa Iranissa elokuussa 2012. Lisäksi Mursi kutsui Iranin presidentin Mahmud Ahmadinejadin vastavierailulle Kairoon.

Šiiaislamistit suhtautuvat demokratiaan Muslimiveljeskunnan tavoin myönteises­ti,mutta soveltavat sitä omalla tavallaan. Poliitikkojen päätöksiä valvovat ajatollah Ali Khamenein johtamat uskonoppineet, joiden mielestä demokratia kaipaa johdatusta.

Saudi-Arabiassa lähentyminen tulkittiin siten, että jos veljeskunnan olisi valittava sau­dien ja Iranin kesken, se valitsisi Iranin. Ku­ningaskunta tuki lopulta Egyptin armeijan vallankaappausta heinäkuussa 2013.

Kaappauksen puolella oli myös salafistinen al-Nour, josta kaappauksen jälkeen tuli Egyptin suurin islamistipuolue. Puolue nousi Egyptin parlamenttivaalien 2011–2012 ilmiöksi kahmaisemalla neljänneksen äänistä – muun muassa Saudi-Arabian rahoituksen ansiosta.

Saudit odottivat, että politiikkaa tähänsaak­ka karsastaneet salafistit olisivat hillinneet Muslimiveljeskunnan menestystä. Nyt heidän on Bokharin mukaan kuitenkin syytä huolestua politiikan makuun päässeistä sala­fisteista, jotka jo perustavat puolueita muun muassa Tunisiassa ja Marokossa.

Ennemmin tai myöhemmin vaikutus näkyy myös Saudi-Arabiassa.

Islamismin tilannetta voi verrata siihen, miten vasemmistolle tai sosialismille kävi Euroopassa kylmän sodan jälkeen.

Muslimiveljeskunnan menetettyä toistaiseksi asemansa islamistien esikuvana muslimimaailman ihannoivat katseet ovat kääntyneet kohti Turkin oikeus- ja kehityspuoluetta AKP:ta.

Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin ja muiden entisten islamistien vuonna 2001 pe­rustama puolue nousi nopeasti maan suurim­maksi.

AKP johtaa post-islamistista suuntausta, jossa islamistit ovat maallistumassa. Useiden islamismin tutkijoiden mukaan se on merkit­tävin käänne islamismin historiassa.

»Ympyrä ikään kuin sulkeutuu. Islamismi syntyi reaktiona länsimaiselle sekularismille. Nyt kokemus on osoittanut islamisteille heidän ideologiansa rajoitteet», Bokha­ri sanoo.

AKP:n vastustajat väittävät puoluetta islamistiseksi, mutta puolue karttaa leimaa vastaamalla, että islam luonnostaan tukee konservatiivisia arvoja ja markkinataloutta. Puolue on vakiinnuttanut asemansa maan johdossa merkittävän talouskasvun ansiosta.

Bokharin mukaan AKP on viemässä Turk­kia kohti Yhdysvaltain kaltaista »passiivista sekularismia». Se pyrkii pois äärisekularismis­ta, joka tähän mennessä on erottanut uskon­non valtiosta esimerkiksi kieltämällä hunnut julkisen sektorin työntekijöiltä.

Post-islamismin teorian jo 1990-luvulla esittäneen Asef Bayatin mukaan islamismista luopuminen tarkoittaa esimerkiksi oikeuksien painottamista velvollisuuksien sijaan.

»Islamistihallitus todennäköisesti määräisi hunnun pakolliseksi, kun taas AKP:n mukaan hunnunkäyttö kuuluu yksilön valinnanvapau­den piiriin», Bokhari sanoo.

AKP on selvimmin vaikuttanut post-islamismin kehitykseen Indonesiassa ja Malesiassa. Indonesian johtava puolue PKS on lähettänyt edustajiaan Ankaraan. Heidän tehtävänään on seurata AKP:n tekemisiä, jotta puolueen päätöksistä voitaisiin ottaa mallia. Arabimaissa AKP:lla on hyvät suhteet Egyptin, Tunisian ja Marokon islamisteihin.

Liberaaleja arvoja hyväksyväksi demokratiaksi AKP:n Turkkia on kuitenkin vaikea kutsua. Yritykset rajoittaa sosiaalista mediaa ja toimittajien vapauksia ovat pikemminkin tekemässä maasta autoritaarisen.

»Post-islamismi ei vaadi demokratiaa, mut­ta toisaalta demokratiaa ei synny muslimimaailmaan ilman post-islamismia. Turkin loittoneminen demokratiasta tekee siitä kuitenkin huonon esimerkin islamisteille», Bokhari sanoo.

AKP:lta puuttuu muitakin edellytyksiä. Ensinnäkään se ei edusta arabeja. Toiseksi Turkilla ei ole muun muassa Naton jäsenmaana samaa länsivastaisuuden antamaa uskottavuutta kuin Muslimiveljeskunnalla.

Merkittävämpi sysäys muslimimaailmal­le kohti post-islamismia voi olla Muslimiveljeskunnan tarjoama esimerkki siitä, miten ei kannata toimia.

Marokon oikeus- ja kehityspuolue PJD onneuvottelujen jälkeen tehnyt hallitusyhteistyötä entisten kommunistien ja liberaalipuolueiden kanssa. Tunisiassa al-Nahda on osoittautunut pystyvänsä kompromisseihin.

»Vaikka al-Nahda menettikin valta-ase­mansa, edistystä oli se, että puolue myönsi tappionsa. Tämä osoittaa, että islamistit pysty­vät toimimaan politiikassa normaalisti», Peter Mandaville sanoo.

Mandavillen mukaan Egyptin nykyhalli­tus todennäköisesti neuvottelee veljeskun­nalle mahdollisuuden palata yhteiskuntaan lähivuosina. Tätä tukee se, että järjestöllä on edelleen vaikutusvaltaa ihmisten keskuudessa, hän toteaa.

Toisaalta veljeskunnan syrjäyttäminen saattaa radikalisoida liikkeen jäseniä. Tästä on esimerkkejä historiasta: kun Egyptin soti­lashallinto 1950-luvulla painoi Muslimiveljeskunnan maanrakoon, vankilassa radikalisoitui esimerkiksi Said Qutb, joka kuuluu al-Qaidan suurimpiin inspiraationlähteisiin.

Kaikkein merkittävimmäksi kysymykseksi muslimimaailmassa saattaa kuitenkin osoittautua yhteiskuntien alati kärjistyvä epätasa-arvo. Sen näkyvin oire on Irakin sunnien ja šiiojen kamppailu vallasta, töistä ja koulutuksesta.

»Muslimimaailmassa on lukuisia epäonnis­tuneita hallintoja, jotka eivät ole käyttäneet valtaansa oikeudenmukaisesti ja vastuullises­ti», Mandaville sanoo.

Hänen mukaansa ihmiset eivät ensisijaisesti kaipaa demokratiaa, vaikka moni lännessä näin haluaisi uskoa. Ihmiset haluavat turvaa ja hallinnon, joka saa asiat hoidettua.

Bokhari ennustaa, että vanhoillisten ja uudistushaluisten välinen kamppailu jatkuu vuosikymmeniä tai jopa pitempään. Hänen mukaansa olemme »uudessa normaalissa».

Lopulta demokratia kuitenkin juurtuu niihin muslimimaihin, joissa post-islamisti­nen trendi lyö läpi, Bokhari uskoo.

»Historia on osoittanut, että radikaale­ja ideologioita on vaikea ylläpitää pitkäl­lä aikavälillä. Kommunismi ja fasismikin kaatuivat aikanaan, ja luulen myös islamismin kehittyvän joksikin uudeksi.»