Joululomallani Englannissa vein lapseni päiväretkelle Lontooseen, missä tutustuimme viktoriaanisen kauden monumentteihin, kuten luonnonhistorialliseen museoon ja British Museumiin. Täytettyjen leijonien ja egyptiläisten muumioiden näkeminen on monelle brittiläiselle lapselle kuin siirtymäriitti.
Maailma ja Britannia ovat muuttuneet valtavasti ajasta, jolloin näyttelyesineitä kerättiin. Aikuisen silmin museoiden kokoelmat eivät näytä aivan yhtä ongelmattomilta kuin lapsen.
1800-luvun brittiläinen imperiumi piti suurta osaa maailmasta omanaan ja keräsi siksi mukaansa mitä tahtoi. Imperiuminperinnön voi nähdä monissa muissakin brittiläisen elämän piirteissä: maan kansainvälisessä taloudellisessa, diplomaattisessa ja sotilaallisessa toiminnassa, monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja henkisessä eristäytyneisyydessä suhteessa Manner-Eurooppaan.
Modernin Britannian suhde menneeseensä ei ole yksinkertainen tai ongelmaton. Imperiumin perinteeseen kuuluvat myös liberaali syyllisyydentunne ja loputtomat kysymykset siitä, millainen asema ja vaikutusvalta maalla kansainvälisessä järjestelmässä on.
Suuri osa Britannian kansainvälistä asemaa koskevasta keskustelusta heijastaa maan sisäistä tilannetta. Talousvaikeudet ovat epäilemättä keskeisessä osassa: hallituksen menoleikkaukset kyseenalaistavat sen, onko Britannialla enää varaa olla kansainvälinen toimija.
Poliittisen kentän molemmilta laidoilta kuuluu vaatimuksia siitä, että Britannian pitäisi kustannussyistä purkaa ydinpelotettaan. Ydinaseita on tähän saakka pidetty kansallisen olemassaolon symbolina ja niillä on perusteltu Britannian paikkaa YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä.
Britanniassa on perinteisesti uskottu sotavoimien korkeaan laatuun, mutta Irakin ja Afganistanin pitkät ja veriset taistelut ovat panneet uskon koetukselle. Mielipidetiedustelujen mukaan kansa tukee vahvasti armeijaa, mutta ei sitä, että hallitus lähettää joukkoja ulkomaanoperaatioihin. Ne sadat Britannian lippuun käärityt arkut, jotka on lähetetty kotiin Afganistanista, ovat vaikuttaneet valtavasti brittien asenteisiin.
Patriotismin vähentymisestä ei kuitenkaan ole kyse – jos kansallinen etu olisi suoraan uhattuna, lipun taakse asetuttaisiin yhdeksi rintamaksi. Niin kävi viime vuonna, kun Argentiina yritti muuttaa Falklandinsaarten asemaa.
Britannian ja Yhdysvaltain läheisyys on pitkään ollut keskeistä Britannian kansainväliselle identiteetille, ja jokainen poliitikko muistaa lausua kauniita sanoja tästä ”erityissuhteesta”. Se ei kuitenkaan ole muuttumaton.
Presidentti Barack Obaman näennäinen välinpitämättömyys Britanniaa kohtaan on herättänyt paljon huolta ja diplomaattisia toimia, mutta kyse ei ole Obaman persoonasta. Yhdysvaltain huomio on kääntynyt Aasiaan, mikä on huomattu kaikkialla Euroopassa.
Myös tavallisten brittien suhde Yhdysvaltoihin on monimutkainen. Brittiläiset tiedotusvälineet seuraavat paljon tarkemmin Yhdysvaltain kuin yhdenkään Euroopan maan tai EU:n politiikkaa. Yhdysvaltalaisen kulttuurin oudolta näyttävät piirteet, kuten uskonnollisuus tai aseet, hämmentävät silti brittejä siinä missä muitakin eurooppalaisia.
Lisäksi brittiläisessä politiikassa esiintyy niin oikealla kuin vasemmalla laidalla vahvaa amerikkalaisvastaisuutta. Se ammentaa nykyisin voimansa etenkin siitä kiukusta, jota Britannian osallistuminen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisiin sotiin on herättänyt. Moni pitää niitä ensisijaisesti Yhdysvaltain sotina.
Amerikkalaisvastaisuus nousi huvittavuuteen saakka esille, kun Yhdysvallat astui Britannian varpaille toteamalla avoimesti, että Britannian pitäisi sitoutua EU:n jäsenyyteen. Mutta jos Britanniassa joskus järjestetään kansanäänestys EU-jäsenyydestä, jäsenyyden kannattajat saavat Yhdysvaltain intresseistä itselleen vahvan argumentin.
Siinä missä Britannian suhteet Yhdysvaltoihin ovat keskeisiä mutta monimutkaisia, suhteet muuhun englanninkieliseen maailmaan ovat yksinkertaisempia mutta vähemmän tärkeitä. Monilla briteillä on sukusiteitä Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, ja moni on mieltynyt näihin maihin siinä uskossa, että niiden asukkaat ovat ”kuin me”. Todellisuudessa näistä suhteista on vähän konkreettista hyötyä. Ajan saatossa kaukaiset maat muistuttavat ”emämaata” yhä vähemmän.
Britannia käy enemmän kauppaa pienen EU-naapurinsa Irlannin kuin miljardin asukkaan Intian kanssa.
Kansainyhteisö, jonka jäseniä Australia, Kanada ja Uusi- Seelanti ovat, vaikuttaa tavallisen britin elämään varsin vähän lukuun ottamatta krikettiturnauksia. Diplomatiassa Kansainyhteisö on toki ainutlaatuinen toimintakenttä, vaikka sen sisäiset jakolinjat ovatkin aiheuttaneet ongelmia yhteisön toiminnalle. Juopa on yleensä erottanut Britanniaa ja muita rikkaita jäsenmaita köyhemmistä Afrikan ja Aasian maista, joista monet ovat entisiä siirtomaita.
Kansainyhteisö ei tule koskaan äänestämään EU:n tavoin yhtenäisesti YK:ssa. Myös kaupankäynnissä yhteisö on marginaalissa Eurooppaan nähden: Britannia käy enemmän kauppaa pienen EU-naapurinsa Irlannin kuin miljardin asukkaan Intian kanssa.
Iso ratkaisematon kysymys sekä Britannian kansalle että päättäjille on maan suhde EU:hun. Britannian ei ole koskaan tarvinnut olla ensisijaisesti eurooppalainen. Se on voinut tähytä sekä valtameren yli että mantereelle päin. Vaikka Britannia ei ole enää yhtä vahva kansainvälinen mahti kuin ennen, maan julkinen mielipide EU:sta ei silti näytä juuri muuttuneen niistä ajoista, kun pääministeri Margaret Thatcher kantoi kuuluisaa käsilaukkuaan.
Brittien euroskeptisyys voi johtua monista syistä: imperiumin perinnöstä, yrityksistä torjua Ranskan valtaa tai vasemmistolaisesta uskosta siihen, että EU on kapitalistinen juoni. Joka tapauksessa britit ovat sopeutuneet yhteiskuntaan, jossa lehdistö suhtautuu EU:hun vihamielisesti, sähköiset tiedotusvälineet eivät EU:sta välitä ja jossa koululaitos ei ole onnistunut selittämään, miten EU toimii tai miksi se ylipäänsä on olemassa.
Useimpien brittien mielestä EU on vain vieras rakennelma, joka tuottaa absurdeja säännöksiä tukahduttaakseen brittiläisen liiketoiminnan ja viedäkseen maalta suvereniteetin.
Tämä on ironista, sillä maa on nyt de facto eurooppalaisempi kuin koskaan. Puola on Britannian toiseksi puhutuin kieli, ja maassa asuu kaksi ja puoli miljoonaa muiden EU-maiden kansalaista. Moni britti on puolestaan muuttanut ulkomaille, ja tuloksena on yhä enemmän ”eurooppalaisia” perheitä. Britit eivät ehkä rakasta EU:ta, mutta eivät he Eurooppa-vastaisia ole.
Talous tulee olemaan keskeisellä sijalla EU-kansanäänestyksestä käytävässä keskustelussa. Jos äänestys järjestetään, yritysmaailma todennäköisesti puolustaa jäsenyyttä. Nykyinen taloudellinen heikkous on jo saanut britit pohtimaan aiempaa vakavammin, missä he olisivat ilman EU:ta. Vastausta etsii nyt maa, joka suhtautuu omiin vajavaisuuksiinsa aiempaa realistisemmin.
