Hizbollahin nimellä on länsimaissa ikävä kaiku. Hizbollah, kirjaimellisesti hizb-Allah, Jumalan puolue, perustettiin 1980-luvun alussa vastustamaan Israelin miehitystä Etelä-Libanonissa. Siitä lähtien liike on käynyt väsymätöntä taistelua Israelin ”terroristivaltiota” vastaan Iranin mittavalla taloudellisella ja sotilaallisella tuella.
Moni liittää Hizbollahin nimen edelleen itsemurhaiskuihin, joista järjestö tuli tunnetuksi 1980-luvulla. Hizbollahilla on tiettävästi hallussaan enemmän aseita kuin monella eurooppalaisella armeijalla. Parhaillaan neljä järjestön korkea-arvoista jäsentä on syytettynä Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn vuonna 2005 tapahtuneesta salamurhasta.
Mutta mikä saa suuren osan Libanonin yli miljoonasta šiiamuslimista kannattamaan puoluetta, jonka muun muassa Yhdysvallat ja Britannia luokittelevat terroristijärjestöksi? Lienee parasta esittää kysymys Hizbollahin kannattajille itselleen.
Ilma Beirutissa on kostea. Se saa vaatteet liimautumaan nihkeinä ihoa vasten ja tuntuu paljon mittarin osoittamaa reilua kymmentä astetta kylmemmältä. Syyrialainen ystäväni johdattaa minut Ras Beirutin kaupunginosassa sijaitsevan korkean kerrostalon kellarikerrokseen, joka toimii paikallisen kirjapainon varastona. Abu Hussein ja hänen poikansa Ali, jotka työskentelevät kirjapainon palveluksessa, toivottavat meidät tervetulleiksi ja pahoittelevat varaston nuhjuisuutta.
”Aiemmat tilamme Dahian kaupunginosassa olivat paremmat, mutta ne tuhoutuivat Israelin pommituksissa vuonna 2006”, Abu Hussein kertoo.
Pienessä toimistossaan kohteliaasti hymyilevät isä ja poika eivät näytä henkilöiltä, joiden voisi kuvitella kannattavan terroristijärjestöä. He kuuluvat kuitenkin Hizbollahin vankkumattomiin kannattajiin. Heidän versiossaan Libanonin viime vuosikymmenien tapahtumista terroristin rooli lankeaa Israelin valtiolle, ja Hizbollah käy johtajansa Hassan Nasrallahin johdolla oikeutettua taistelua sorrettujen puolesta.
Šiiat jäivät sivuun
Libanonin poliittisen järjestelmän perusta on vuodesta 1943 saakka ollut niin kutsuttu kansallinen sopimus. Se perustuu Libanonin vuoden 1932 väestönlaskentaan, jonka mukaan kristityt muodostavat väestön enemmistön. Paikkajako Libanonin parlamentissa ja hallituksessa määräytyy tunnustukselliselta pohjalta. Libanonin presidentin tulee aina olla maroniittikristitty ja pääministerin sunnimuslimi. Parlamentin puhemiehen on oltava šiia.
Käytännössä Libanonin poliittinen järjestelmä on valtion perustamisesta saakka antanut maan kristityille kohtuuttoman suuren vallan. Tosiasiassa Libanonin väestön enemmistö oli muslimeita jo vuonna 1932, tai ainakin hyvin pian sen jälkeen. Uutta väestönlaskentaa ei ole kuitenkaan tehty.
Kaikkein heikoimpaan asemaan Libanonin poliittinen järjestelmä jätti maan šiiaväestön. Šiiamuslimeilla ei ollut Libanonissa juurikaan poliittista valtaa, vaikka heistä korkean syntyvyyden ansiosta tuli ennen pitkää Libanonin suurin uskontokunta.
Abu Husseinin perhe on kotoisin Etelä-Libanonin maaseudulta, kuten valtaosa Libanonin šiiamuslimeista. Kun Libanon vaurastui 1950- ja 1960-luvuilla, kosmopoliittinen Beirut tuli maailmalla tunnetuksi Lähi-idän Pariisina kasinoineen, kahviloineen ja hotelleineen. Etelä-Libanonin šiiat eivät juuri päässeet osallisiksi menestyksestä. Monet heistä muuttivat parempien ansioiden toivossa Beirutiin, mutta päätyivät asumaan pääkaupungin laitamien ahtaisiin slummeihin.
1970-luvulla Etelä-Libanonissa asui 17 prosenttia maan väestöstä, mutta valtio käytti budjetistaan vain 0,7 prosenttia alueen julkisiin palveluihin.
Sota repii maan
Vuonna 1975 syttynyt sisällissota romutti kuvitelmat Libanonista ”Lähi-idän Sveitsinä”. Seitsemän vuotta myöhemmin Israel puuttui konfliktiin lähettämällä armeijansa Etelä-Libanoniin, mistä palestiinalaisjärjestö PLO:n joukot tekivät iskuja Pohjois-Israeliin. Israelin Rauha Galileaan -operaation tavoitteena oli poistaa PLO:n joukot Libanonista, vähentää Syyrian vaikutusvaltaa maassa ja muodostaa Etelä-Libanoniin turvallisuusvyöhyke.
Israelin joukkojen läsnäoloa Etelä-Libanonissa ryhtyi vastustamaan joukko pieniä sissiryhmittymiä, joista Hizbollah nousi pian ylitse muiden.
Abu Hussein muistaa hyvin, miten Israelin joukot saapuivat hänen kotiseudulleen. Ennen israelilaisia tulivat kuitenkin palestiinalaiset.
”Palestiinalaisia tuli Etelä-Libanoniin suuria määriä 1960-luvulta lähtien. Ensi alkuun me kyläläiset toivotimme heidät tervetulleiksi, sillä tunsimme solidaarisuutta heitä kohtaan.”
”1970-luvulle tultaessa yhä suurempi osa palestiinalaisista oli kuitenkin aseistautunut, ja he alkoivat aiheuttaa kaikenlaista harmia meille paikallisille maanviljelijöille. He saattoivat esimerkiksi varastaa satomme ja uhkailla meitä. Tästä syystä toivotimme Israelin sotilaat tervetulleiksi”, hän jatkaa.
Vähitellen Etelä-Libanonin asukkaiden ilo kuitenkin hälveni. ”Luulimme Israelin armeijan tulleen ainoastaan poistamaan PLO:n joukot Etelä-Libanonista. Pian kuitenkin näimme Israelin joukkojen pystyttävän tarkastuspisteitä kaikkialle. Liikkuminen kylästä toiseen kävi lähes mahdottomaksi. Emme saaneet enää kaivaa edes kaivoa omalle maallemme viljelysten kastelemiseksi!”
”Niin aloimme vähitellen vastustaa Israelia ja vihata sen joukkoja, jotka olivat saapuneet varastamaan maamme”.
Hizbollahin sissisota Israelia vastaan tuotti tuloksia. Vuonna 2000 Israel vetäytyi lähes koko miehittämältään alueelta Libanonissa. Tämä oli merkittävä voitto Hizbollahille. Tuntemattomasta sissijärjestöstä alkunsa saanut liike oli onnistunut siinä, missä arabiarmeijat olivat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Se pisti juutalaisvaltiolle kampoihin.
Hizbollah nousi arabimaailmassa pian esimerkiksi islamilaisesta vastarintaliikkeestä. Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah oli suositumpi kuin yksikään arabijohtaja sitten Gamal Abdel Nasserin, joka oli Egyptin presidenttinä vuosina 1956–1970.
Yhteiskunnan rakentajat
Hizbollahin nykyinen toiminta ei rajoitu sodankäyntiin Israelia vastaan. Järjestö on osallistunut vuodesta 1992 Libanonin parlamenttivaaleihin ja on mukana kesäkuussa 2011 muodostetussa hallituksessa. Hizbollah on onnistunut parantamaan huomattavasti Libanonin šiiaväestön elinoloja. Monilla šiia-alueilla järjestö huolehtii useista perinteisesti valtiolle kuuluvista tehtävistä: se kunnostaa – Iranin taloudellisella tuella – sisällissodan raunioittamia rakennuksia, ylläpitää kouluja ja sairaaloita ja huolehtii jopa jätehuollosta.
Kun Israel pommittaa Jumalan puolueen kannattajien koteja, Hizbollah rakentaa tilalle uudet, entistä ehommat asuinrakennukset. Vuonna 2010 Hizbollah sai päätökseen Etelä-Beirutin 400 miljoonaa dollaria maksaneen jälleenrakennusprojektin, jossa slummit korvattiin uusilla, moderneilla tornitaloilla.
Jos Iran maksaa Libanonin šiiojen koulutuksen, terveydenhuollon ja jopa šiia-alueiden kaduilla partioivien poliisien palkat, kenelle šiiat ovat lopulta lojaaleja, Iranille vai Libanonille?
”Katson olevani ensisijaisesti libanonilainen”, Abu Hussein vastaa. ”Koska Libanonin valtio on kuitenkin hyvin heikko, se ei ole pystynyt huolehtimaan šiiojen oikeuksista. Kristityille virtaa tukea Libanonin ulkopuolelta; tämä on yleisesti tiedossa. Saad Haririn sunnipuolue puolestaan saa tukea esimerkiksi Saudi-Arabialta. Miksi šiiat eivät saisi ottaa vastaan avustusta Iranilta? Jos joku toinen puolue olisi kiinnostunut ratkaisemaan esimerkiksi sähköongelmat kotiseudullamme, ottaisimme avun mielellämme vastaan.”
Monta tuntia kestävät sähkökatkokset ovat Libanonissa päivittäinen riesa. Pääasiassa šiiojen asuttama kaupunginosa Dahia, jossa Abu Hussein perheineen asuu, voi olla ilman sähköä kaksikin päivää kerrallaan.
Hizbollah on selvästi tehnyt paljon Libanonin šiiaväestön hyväksi. Mutta silti: puolueen ylläpitämissä kouluissa lapsia opetetaan lukemisen ja kirjoittamisen ohella vihaamaan juutalaisia ja rakastamaan Hizbollah-johtaja Hassan Nasrallahia.
”Miksi emme rakastaisi Nasrallahia?” kysyy Ali Hussein tiukka katse silmissään. Alkaa käydä selväksi, että Ali on huomattavasti isäänsä vannoutuneempi Hizbollahin kannattaja. Puolue on muun muassa maksanut hänen opiskelunsa.
”Ihmiset rakastavat Nasrallahia muun muassa siksi, että hän on hyvin karismaattinen puhuja”, sanoo puolestaan Abu Hussein. ”Lisäksi häntä pidetään rehellisenä. Nasrallah on siten hyvin poikkeuksellinen poliitikko Lähi-idässä. Kun kuuntelimme häntä ensi kerran, meistä tuntui, kuin olisimme viimein saaneet omanarvontuntomme takaisin.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka asui Syyriassa vuosina 2008–2010.
