Eurooppalainen kulttuuri on kriisissä. Yhteisöllisyys ja liberaali yhteiskuntasopimus ovat hajonneet toisiinsa törmääviksi normeiksi, arvoiksi ja identiteeteiksi, joista kukin pitää tiukasti kiinni. Tämän muuttaakseen Euroopan tulisi löytää uudelleen kristillinen perintönsä, toteaa Olivier Roy, ranskalainen poliittisen islamin tutkija ja Euroopan yliopistoinstituutin professori.
Maanosa »tarvitsee profeettoja, ei lainsäätäjiä», Roy kirjoittaa. Lukija voi arvioida, että Roy näkee vääriä profeettoja niin islamin, EU-eliitin kuin maahanmuuttoa vastustavien oikeistopopulistien joukoissa. Heitä ovat myös niin teknokraattiset byrokraatit, ahdasmieliset uskonharjoittajat kuin uskonnottomat materialistit, jotka eivät anna tuumaakaan periksi kristilliselle perinnölle ja käytänteille.
Uusia profeettoja tarvitaan, jotta eurooppalaiset omaksuisivat yhteiskuntasopimuksen arvot uudelleen osaksi kulttuuria ja jokapäiväistä elämää. Globalisaation keskellä vain inhimillinen ja toiset huomioiva yhteisöllisyys voi puhaltaa maanosaan henkeä. Kristillisyyden perintö on osa tätä, Roy uskoo.
Roy kirjoittaa erityisesti katolisesta kirkosta, joka on asettunut vastatusten pakanallisen hedonismin sekä maallistuneiden abortti-, perhe-, seksuaalisuus- ja luontosuhdekäsitysten kanssa. Protestantismi oli maallistunut jo aiemmin alistumalla valtiovallalle. Nyt uskonto on kadonnut arkipäivästä, ja kadulla liikkuva pappi kerää asuineen kummastelevia katseita.
Royn mukaan perinteisiä perhe- ja seksuaaliarvoja puolustavia konservatiivikristittyjä ei kuitenkaan tulisi yksioikoisesti rinnastaa oikeistopopulisteihin, jotka vastustavat islamia, siirtolaisuutta ja eurooppalaisia eliittejä. Katolisen kirkon oppi on universaali, eikä kirkko periaatteessa erottele ihmisiä ihonvärin tai etnisyyden perusteella.
Populisteille kristinusko on osa nostalgisoivaa identiteettiä ja lähinnä väline islamia vastaan.
Populisti ei välttämättä käy kirkossa, ei tunne sakramentteja eikä luovu maallisista arvoistaan. Hänelle risti huoneen seinällä voi olla vain kulttuurinen symboli, ei pyhä sinänsä, Roy määrittelee.
Kirkko ei enää anna ylhäältä päin arvoja ja moraalia. Jokainen EU-maa päättää esimerkiksi huivin käytöstä, homoliitoista tai eutanasiasta parlamentissaan tai tuomioistuimissaan – viime kädessä tapauksia on käsitelty EU:n tuomioistuimessa. Tähän on myös muiden uskontojen harjoittajien sopeuduttava.
Rooman kirkko vain reagoi ympäröiviin muutoksiin ja joutuu kilpailemaan islamin ja evankelisten protestanttien kanssa, Roy kirjoittaa. Sitä repivät sisältä erilaiset näkemykset ja pedofiliaskandaalit. Ehdottoman tiukkaa oppia edustaneiden vanhoillisten paavien Johannes Paavali II:n ja Benedictuksen aikana solidaarisuutta ja etiikkaa korostavat virtaukset kirkon sisällä heikkenivät.
Kompromissi maallisen Euroopan kanssa voisi päästää kirkon korpivaelluksesta, jonne oppien ehdottomuuden korostaminen on sen syössyt. Mutta kädenojennusta maallistuneelle Euroopalle ei näy. Lempeämmästä paavi Franciscuksestakaan ei tähän ilmeisesti ole, sillä häntä Roy ei mainitse.
Olivier Roy: L’Europe est-elle chrétienne? Seuil 2019, 192 s.
