Euroopassa yhdeksän prosenttia maailman väestöstä tuottaa neljänneksen maailman bruttokansantuotteesta ja kuluttaa puolet planeetan sosiaalimenoista. Tilanne ei kuitenkaan säilyne ennallaan kovin kauan. Tämä motivoi Stefan Korneliuksen mukaan Saksan liittokanslerin Angela Merkelin toimintaa.
Kornelius on työskennellyt toistakymmentä vuotta Süddeutsche Zeitungin ulkomaanosaston päällikkönä ja seurannut Merkelin ulkopolitiikkaa läheltä. Korneliuksen mukaan Merkelin huoli Euroopan kilpailukyvystä erityisesti Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan verrattuna ilmenee muun muassa niin, että kansleri ei ”kumarra trikolorille”, kuten Helmut Kohl aikoinaan.
Ero on tullut selväksi sen jälkeen, kun Ranskan presidentiksi nousi François Hollande, joka vastustaa Merkelin ajamaa säästöpolitiikkaa. Nicolas Sarkozyn kanssa Merkel löysi aikaa myöten yhteisymmärryksen – mutta teki sen virheen, että tuki tämän tappioon päättynyttä vaalikampanjaa.
Korneliuksen mukaan Saksan liittokansleri ei ole koskaan ollut niin tärkeässä ulkopoliittisessa osassa kuin Merkel nyt. Helmut Kohl ohjaili Saksan ulkopolitiikkaa historiallisena aikana vuosina 1982–1998, mutta onnellisten tähtien alla, ei sen enempää. Merkel on saanut – tai joutunut ottamaan – roolinsa eurokriisin vuoksi. Jos Eurooppa epäonnistuu, myös Merkel epäonnistuu.
Merkel ei ennakoinut tulevaa eurokriisiä ennen syksyä 2009 sen paremmin kuin kukaan muukaan eurooppalainen huippupoliitikko. Merkel ei ole myöskään hahmotellut sitä, minkälainen EU:n tulisi lopulta olla. Korneliuksen mukaan tämä johtuu Merkelin taktikkoluonteesta: Merkel ei halua tehdä sitä virhettä, että alkaisi puhua kaukaisista tavoitteista ja riistäisi siten itseltään mahdollisuuden joustaviin ratkaisuihin.
Viime syksynä Merkel kuitenkin piti EU-parlamentissa linjapuheen, jossa hän korosti yhteisen raha- ja budjettipolitiikan kehittämisen tärkeyttä. Merkel viittasi EU-komission aiemman puheenjohtajan Jacques Delorsin puheeseen vuodelta 1989, jossa tämä varoitti, että rahaliitto ilman riittävää talouspoliittista lähentymistä voisi olla yhteisölle vahingollinen.
Merkelin mukaan lähentyminen voisi koskea myös työmarkkina- ja veropolitiikkaa. Merkel ei kuitenkaan halua siirtää lisää vastuuta komissiolle, vaan hänen mukaansa on löydettävä jäsenmaiden ja niiden parlamenttien sekä EU-tason välinen tasapaino.
Euroopan unionin lisäksi Israel ja Yhdysvallat ovat Saksan ulkopolitiikan kiintopisteitä. Merkel on oppinut, että Saksa ei saa politikoida niitä vastaan.
Lähestyvä Irakin sota nostatti Saksassa harvinaisen kovan ulkopoliittisen kiistan vuosina 2002–2003. Liittokansleri Gerhard Schröder sanoi vaalipuheessaan elokuussa 2002, että hänen johdollaan ”Saksa ei ole käytettävissä seikkailuun”. Tammikuussa 2003 hän vielä ilmoitti, että Saksa ei kannata väliintuloa Irakiin, vaikka YK äänestäisi sen puolesta.
Kiista jakoi Eurooppaa. Merkel oli huolissaan Saksan Yhdysvaltain-suhteesta ja rikkoi kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan oppositiojohtaja ei arvostele oman maan hallitusta ulkomailla. Hän kirjoitti Washington Postiin artikkelin otsikolla ”Schröder ei puhu kaikkien saksalaisten puolesta”. Korneliuksen mukaan tämä oli Merkeliltä harvinainen riskinotto.
Merkeliä on omassa lähipiirissään luonnehdittu ”täydelliseksi jälkipoliittiseksi poliitikoksi”, Kornelius kirjoittaa. Jälkipoliittinen poliitikko on joustava, välttää sitoumuksia ja vakaumuksia ja odottaa oikeaa ajoitusta. Korneliuksen mielestä Merkelin ulko- ja Eurooppa-politiikkaa ei kuitenkaan voi vielä arvioida oikeudenmukaisesti, vaan tulosten arviointiin saatetaan tarvita vuosia.
Siinä missä Stefan Kornelius pidättäytyy Merkelin politiikan arvioinnista, Stephan Hebel on valmis kirjoittamaan päästötodistuksen. Hebelin mielestä Merkel on uusliberalismin kansleri, joka ajaa pankkien ja konsernien etuja varmistaakseen Saksan ylivallan Euroopassa. Hebel on Frankfurter Rundschaun pitkäaikainen toimittaja, joka esiintyy myös sähköisessä mediassa.
Hebel myöntää, että Merkelin julkisuuskuva on pragmaattinen. Merkelinäänestäjät näkevät kanslerin poliitikkona, joka säätelee pankkeja, on lakkauttanut asevelvollisuuden ja päättänyt ydinvoimaloiden sulkemisesta ja puhuu jopa minimipalkasta. Hän on ohjaaja ja pääesiintyjä ”jokaiselle jotakin -teatterissa”.
Hebelin mielestä sosiaalidemokraattisilta ja vihreiltä näyttävät ainekset Merkelin politiikassa ovat kuitenkin vain taktisia vetoja enemmistön saavuttamiseksi myös konservatiivisen äänestäjäkunnan ulkopuolella. Hebel ei käytä sanaa jälkipoliittinen vaan puhuu kameleonttikanslerista, joka ei anna todellisille päämäärilleen nimeä eikä kasvoja. Siksi Saksassa uskotaan, että hänellä ei ole agendaa lainkaan.
Vielä vuoden 2005 vaalikampanjaa Merkelin CDU ja sisarpuolue CSU kävivät Hebelin mukaan radikaalein uusliberalistisin tunnuksin. Sosiaalidemokraatit hävisivät vain yhdellä prosenttiyksiköllä, mikä johti suuren koalition muodostamiseen. Hebelin mukaan tämä oli se hetki, jolloin Merkel päätti piilottaa aatteellisen kompassinsa haaleilla väreillä maalatun julkisivun taakse.
Hebelin mukaan Merkel toimii eurokriisissä kansallisten eikä eurooppalaisten etujen mukaan, markkinafundamentalismin eikä solidaarisuuden pohjalta. Hebel tosin huomauttaa, että lopulta tämä kääntyy Saksan etuja vastaan: Merkel toimii ”kuin Saksa voisi periaatteessa jatkaa entiseen tapaan, samalla kun ympäristöämme uhkaa massiivinen valtiokonkurssi”.
Marraskuussa 2012 liittopäivillä Merkel ilmaisi tyytyväisyytensä: ”Juuri se mitä halusimme on onnistunut: Saksa nousee kriisistä vahvempana kuin siihen joutuessaan.” Hebel lainaa berliiniläisen sosiologin Heiner Ganssmannin Merkelin europolitiikalle antamaa määritelmää merkelantismi. Sen juuret ovat selvästi näkyvillä: 1500–1600-lukujen merkantilismin tavoitteena oli vientiylijäämä, joka vastaanotettiin kullassa ja hopeassa.
Hebelin kirja on hyvin dokumentoitu lukuisine lähdeviitteineen, kun taas Kornelius perustaa kirjansa osaksi Merkelin lähipiirin nimettömiin haastatteluihin. Hebelin teosta leimaa kuitenkin halu saada Merkel syrjään – tehtävä, jonka vaikeuden hän myöntää.
Hebel viittaa muun muassa mielipidetutkimuksiin, joissa 60–70 prosenttia vastanneista katsoo Merkelin toimineen liittokanslerina hyvin. Punavihreän opposition mahdollisuudet kanslerin syrjäyttämiseen syyskuun 22. päivän vaaleissa olisivat paremmat, jos CDU:n liittolaispuolue, liberaalinen FDP putoaisi viiden prosentin äänikynnyksen alapuolelle ja pois parlamentista.
Silloinkin vasemmisto tosin saattaisi tarvita hallituksen kokoamiseen vasemmistopuolue Linkeä, joka on yhä vahva entisen DDR:n alueella. Monet sosiaalidemokraatit ja vihreät suhtautuvat torjuvasti yhteistyöhön Linken kanssa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.