Kriitikko. »Krimin liitos ei rikkonut venäläisten oikeustajua», Viktor Jerofejev toteaa.Venäjällä kasvavan tyytymättömyyden on villeimmissä skenaarioissa povattu purkautuvan joko eliitin palatsikaappauksena tai kansan katuvallankumouksena. Venäjän nykykirjallisuuden nomenklatuuraan kuuluva Viktor Jerofejev pitää kumpaakin mahdollisena, muttei tohdi innostua.
»Vallankumous ei ole yksiviivainen asia. Ei Putinin hallinto ole Venäjän historian huonoin, ja vallankumouksen seurauksena voisimme saada paljon pahemmatkin vallanpitäjät», kirjailija sanoo.
Jerofejev saapui lokakuussa Pohjolan perukoille Helsingin kirjamessuille suoraan Mustanmeren rannoilta Sotšin subtrooppisesta ilmanalasta, missä järjestettiin arvovaltaisen Valdai-keskustelukerhon vuotuinen kokoontuminen.
»Olin tapaamassa Putinia», Jerofejev tokaisee lakonisesti. Hän tosin täsmentää, ettei keskustellut presidentin kanssa »tällä kertaa», mutta aiemmin he ovat kuulemma olleet hyvissä puheväleissä.
Jerofejev on eräänlainen vapaa radikaali, joka kritisoi vallanpitäjiä suorasukaisestikin, mutta jonka kommentteja vallanpitäjät pitävät sopivan harmittomina – tai tarpeellisena kritiikkinä. Jerofejevin mukaan kysymys hänen asemastaan on sitä paitsi epäolennainen, sillä kirjailijan ammatti ei ole poliittinen.
»En ole journalisti tai aktivisti, kirjailijan työ on paljon yksinäisempää. Se on kuin arktisen alueen tutkimista. Jääkarhulla on tosin Putinin kasvot.»
Entä keitä ne »Putinia pahemmat» vallanpitäjät sitten voisivat olla?
»Ramzan Kadyrov on nouseva tähti, voimakas poliitikko, jollaisista venäläiset pitävät», Jerofejev sanoo. Hänen mukaansa Kadyrov voisi nousta valtaan joko Putinin valitsemana suosikkina tai vallan kamareissa käytävän hämyisemmän kulissipelin seurauksena.
Kadyrov on Tšetšenian äärimmäisen kovaotteinen sotilasjohtaja, joka pitää Pohjois-Kaukasuksen tasavallan rauhallisena Moskovan mittavaa taloudellista tukea vastaan. Hän on kävelevä paradoksi: Kremlin rahoittama separatisti, joka on käytännössä hankkinut Tšetšenialle autonomian ja jonka tuhatpäinen yksityisarmeija vannoo uskollisuudenvalansa Moskovan sijaan Groznyissa istuvalle omalle suuriruhtinaalleen.
Voisiko Venäjän johtoon todella nousta vuorilla kasvanut kapinallinen, jota on syytetty julmista ihmisoikeusrikoksista ja jonka lähipiiri on yhdistetty oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin helmikuiseen murhaan? Miten etniset venäläiset suhtautuisivat tšetšeeniin Kremlin vallankahvassa?
»Eihän Stalinkaan ollut venäläinen», Jerofejev kuittaa.
Mutta Stalin oli sentään ortodoksisen pappisseminaarin kasvatti, kun taas Kadyrov on militantti muslimi. Kelpaisiko hän venäläisille?
»Ei kukaan kysy heiltä.»
Suhteet valtaan tulivat Jerofejeville verenperintönä. Hänen isänsä Vladimir Jerofejev oli neuvostodiplomaatti, joka toimi muun muassa Stalinin tulkkina sekä Unescon johtotehtävissä Pariisissa.
Isän ura tuli käytännössä päätökseensä, kun poika alkoi 1970-luvun lopulla toimittaa neuvostosensuuria uhmannutta yhteiskuntakriittistä samizdat-julkaisua Metropolia. Jerofejev käsitteli asiaa Hyvä Stalin -teoksessaan, tosin fiktiivisiksi väittämiensä hahmojen avulla:
»Loppujen lopuksi tapoin isäni. […] En tehnyt fyysistä, vaan poliittisen murhan – minun maani lakien mukaan se oli todellinen kuolema.»
Jerofejevilla on ollut isänmurhasta lähtien monen silmissä viideskolonnalaisen maine. Hän ottaa sen viileästi, jopa huomionosoituksena.
»Ei minulle ole väliä, pitävätkö ihmiset minua dissidenttinä tai minä ikinä. Vietän paljon aikaa Pariisissa, en ole kovin venäläinen venäläinen.»
Juuri tämä Jerofejevin kaltaisissa hahmoissa monia venäläisiä ärsyttää raivostumiseen saakka: he poimivat häpeilemättä parhaat palat makeasta elämästä sekä idästä että lännestä ja syyllistyvät perinteisille arvoille ilkkuessaan jatkuvaan ikonoklasmiin.
Ulkomailla viihtyviä tai sinne pysyvästi asettuvia on Venäjän älymystössä yhä enemmän. Onko käynnissä poliittisen diasporan uusi aalto?
»Nyt ei ole kyse laajamittaisesta poliittisesta emigraatiosta. Tämä ei liity ensisijaisesti Putiniin, vaan ihmiset muuttavat länteen pragmaattisista syistä, paremman elämän perässä. He ajattelevat, miksi kestäisivät tätä sontaa Venäjällä, jos voivat järjestää elämänsä mukavammin.»
Parisenkymmentä miljoonaa ihmistä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vetänyt venäläisestä elämänmuodosta omat johtopäätöksensä, ja joukkoon mahtuu tietysti myös poliittisia emigrantteja. Jerofejev myöntää, ettei ilmiö ole vähäpätöinen.
»Suoraan sanoen kyse on katastrofista. Ajattelen sitä, millaisen maan nämä korkeasti koulutetut ihmiset voisivat luoda, jos he eivät lähtisi. Fantasiakuva eurooppalaisesta Venäjästä haihtuu pois heidän mukanaan.»
Nykytilanne eroaa neuvostoajoista kahdella tapaa. Ensinnäkin Putinin Venäjän rajat ovat auki ja kaikki ovat vapaita poistumaan. Lisäksi heillä on mahdollisuus palata, sillä lähtiessä ei joudu luopumaan Venäjän passista.
»Mutta eivät he palaa, vaikka Putin astuisi syrjään. Tämä liittyy siihen, millaista elämä Venäjällä on laajemmin», Jerofejev sanoo. Hänen mukaansa hyvästä elämästä haaveilevilla on yleensä kaksi vaihtoehtoa: ryhtyä gangsteriksi Venäjällä tai lähteä länteen.
Intelligentsijaa kannustaa emigroitumaan erityisesti se, että älymystön asema kansakunnan sielunvoitelijana ei ole entisensä. Suurinta osaa venäläisistä ei Jerofejevin mukaan kiinnosta lainkaan, mitä älymystöllä on sanottavanaan.
»Intelligentsija on menettänyt merkityksensä. Tavallisten ihmisten ja intellektuellien väliset kontaktit ovat kadonneet ja maa on suhteettoman jakautunut. Jos älymystön tarkoitus on tuoda valoa kansalle, miten he voisivat tehdä sen, kun he eivät tunne kansaa», hän kysyy.
Venäläiset ovat Jerofejevin mukaan saaneet sitä mitä tilasivat: vahvan johtajan. Samalla heistä on tullut entistä alttiimpia vallanpitäjien propagandalle.
»Propaganda aiheuttaa riippuvuutta, se alkaa olla ihmisille yhtä tärkeää kuin juomavesi. Putin pystyy vääntelemään heidän näkemyksiään miten haluaa. Venäläiset ovat nykyään hyvin antieurooppalaisia ja kannattavat vallanpitäjien suurvaltapyrkimyksiä, jopa peräänkuuluttavat niitä.»
Propagandan voimistuminen on Jerofejevin mukaan hämärtänyt venäläisten käsitystä paitsi nykyhetkestä myös historiasta.
»Venäläisille historiaa ei ole edes olemassa. Se on vain satujen ja kertomusten kokoelma, jonka avulla voidaan perustella Venäjän suuruutta.»
»Historia kelpaa Venäjällä lähinnä sen kertomiseen, että kaikki mitä Venäjä tekee, on hyvää, ja kaikki mitä muut tekevät, on huonoa. Sen syvempää ymmärrystä ei ole.»
Yksi tapaus, jossa historiaa on käytetty kansan huumaamiseen, on Krimin miehitys. Niemimaa on kuvattu venäläisortodoksisuuden pyhäksi synnyinsijaksi, missä Kiovan Venäjän hallitsija Vladimir Suuri ja siten kaikki itäslaavit kastettiin kristinuskoon vuonna 988. Reilu vuosituhat myöhemmin eli toissa keväänä tuo tapahtuma valjastettiin jälleen geopolitiikan keppihevoseksi.
»Jos Krimistä käytäisiin oikeaa historiallista keskustelua, jouduttaisiin suuriin ongelmiin. Ennen 1700-lukua ja Katariina Suuren aikaa Krimiä asuttivat arokansat ja tataarit. Ei se ollut ollenkaan venäläistä aluetta», Jerofejev sanoo.
Hän kuitenkin muistuttaa, että historiallinen perustelu iski otolliseen maaperään: suuri osa venäläisistä ajatteli jo ennalta, että Krim kuuluu Venäjälle.
»Emme me ole koskaan pitäneet reiluna, että Hruštšov antoi Krimin Ukrainalle vuonna 1954. Se oli kuin lahja: päätöstä ei valmisteltu juuri lainkaan, eikä Krim ollut koskaan aiemmin ollut ukrainalainen.»
Jerofejevin mielestä rajaa ei olisi nyt tarvinnut siirtää, mutta hän muistuttaa valtaosan venäläisistä ajattelevan eri tavalla: monen mielestä Krim oli oikeutettu hinta Ukrainan vapaudesta.
»Venäläisten mielestä Krimin liitos rikkoi ainoastaan kansainvälistä oikeutta, muttei venäläistä oikeustajua.»
Hankala historia juurtuu Venäjällä paljon kipeämmillekin alueille kuin naapuruussuhteisiin. Neuvostoliitto lakkasi olemasta kohtalaisen kivuttomasti, ilman suurta verenvuodatusta tai syyllisiä etsineitä totuuskomissioita. Samalla menneisyyden pesänselvitys jäi tekemättä.
»Monissa ihmisissä elää yhä voimakas käsitys, että esimerkiksi vankileirit olivat tarpeellisia, koska emme olleet tarpeeksi hyviä ihmisiä. Gulagin tarkoitus oli tämän käsityksen mukaan ihmisluonnon parantaminen», Jerofejev sanoo.
»Kun kärsimys oli niin suurta, piti keksiä uskottava selitys, jotta tuska ei olisi turhaa.»
Jerofejev on kirjoittanut, että oikeastaan Hitler auttoi Venäjää tahtomattaan antamalla sille moraalisen koskemattomuuden: natsit kukistanut maa nousi kaiken kritiikin yläpuolelle. Mitä tarvittaisiin, jotta Venäjä voisi kohdata kipeän menneisyytensä kasvokkain, kuten Saksa tai Japani on joutunut tekemään, ja saada samalla terveen itsetunnon?
»Ei sitä tule tapahtumaan. Neuvostoliitto voitti sodan, joten menneisyyden kohtaamiselle ei ollut silloin tarvetta. Enää tarvetta ei tule, vaan Venäjä on nyt ja jatkossa historian sankari.»
Kirjoittaja toimii tutkimuskoordinaattorina Ulkopoliittisessa instituutissa.
