Ihmiset

Kansa, jolta ei kysytä

Kirjailija Viktor Jerofejevin mukaan älymystö on menettänyt merkityksensä, kun Venäjä sulkeutuu kuoreensa. Vladimir Putinin seuraajaksi hän povaa tšetšeenisoturia.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 15.12.2015
Kriitikko. »Krimin liitos ei rikkonut venäläisten oikeustajua», Viktor Jerofejev toteaa.

Venäjällä kasvavan tyytymättömyy­den on villeimmissä skenaarioissa povattu purkautuvan joko eliitin palatsikaappauksena tai kansan katuvallankumouksena. Venäjän nykykirjallisuuden nomenklatuuraan kuuluva Viktor Jerofejev pitää kumpaakin mahdolli­sena, muttei tohdi innostua.

»Vallankumous ei ole yksiviivainen asia. Ei Putinin hallinto ole Venäjän historian huo­noin, ja vallankumouksen seurauksena voi­simme saada paljon pahemmatkin vallanpi­täjät», kirjailija sanoo.

Jerofejev saapui lokakuussa Pohjolan peru­koille Helsingin kirjamessuille suoraan Mus­tanmeren rannoilta Sotšin subtrooppisesta ilmanalasta, missä järjestettiin arvovaltaisen Valdai-keskustelukerhon vuotuinen kokoon­tuminen.

»Olin tapaamassa Putinia», Jerofejev tokai­see lakonisesti. Hän tosin täsmentää, ettei keskustellut presidentin kanssa »tällä ker­taa», mutta aiemmin he ovat kuulemma olleet hyvissä puheväleissä.

Jerofejev on eräänlainen vapaa radikaali, joka kritisoi vallanpitäjiä suorasukaisestikin, mutta jonka kommentteja vallanpitäjät pitä­vät sopivan harmittomina – tai tarpeellisena kritiikkinä. Jerofejevin mukaan kysymys hänen asemastaan on sitä paitsi epäolennainen, sillä kirjailijan ammatti ei ole poliittinen.

»En ole journalisti tai aktivisti, kirjailijan työ on paljon yksinäisempää. Se on kuin arktisen alueen tutkimista. Jääkarhulla on tosin Putinin kasvot.»

Entä keitä ne »Putinia pahemmat» vallan­pitäjät sitten voisivat olla?

»Ramzan Kadyrov on nouseva tähti, voi­makas poliitikko, jollaisista venäläiset pitä­vät», Jerofejev sanoo. Hänen mukaansa Kady­rov voisi nousta valtaan joko Putinin valit­semana suosikkina tai vallan kamareissa käytävän hämyisemmän kulissipelin seu­rauksena.

Kadyrov on Tšetšenian äärimmäisen kovaotteinen sotilasjohtaja, joka pitää Pohjois-Kau­kasuksen tasavallan rauhallisena Moskovan mittavaa taloudellista tukea vastaan. Hän on kävelevä paradoksi: Kremlin rahoittama separatisti, joka on käytännössä hankkinut Tšetšenialle autonomian ja jonka tuhatpäinen yksityisarmeija vannoo uskollisuudenvalansa Moskovan sijaan Groznyissa istuvalle omalle suuriruhtinaalleen.

Voisiko Venäjän johtoon todella nousta vuo­rilla kasvanut kapinallinen, jota on syytetty jul­mista ihmisoikeusrikoksista ja jonka lähipiiri on yhdistetty oppositiopoliitikko Boris Nemt­sovin helmikuiseen murhaan? Miten etniset venäläiset suhtautuisivat tšetšeeniin Kremlin vallankahvassa?

»Eihän Stalinkaan ollut venäläinen», Jero­fejev kuittaa.

Mutta Stalin oli sentään ortodoksisen pap­pisseminaarin kasvatti, kun taas Kadyrov on militantti muslimi. Kelpaisiko hän venäläisille?

»Ei kukaan kysy heiltä.»

Suhteet valtaan tulivat Jerofejeville verenperintönä. Hänen isänsä Vladimir Jerofejev oli neuvostodiplomaatti, joka toimi muun muassa Stalinin tulkkina sekä Unescon johto­tehtävissä Pariisissa.

Isän ura tuli käytännössä päätökseensä, kun poika alkoi 1970-luvun lopulla toimittaa neuvostosensuuria uhmannutta yhteiskuntakriittistä samizdat-julkaisua Metropolia. Jerofe­jev käsitteli asiaa Hyvä Stalin -teoksessaan, tosin fiktiivisiksi väittämiensä hahmojen avulla:

»Loppujen lopuksi tapoin isäni. […] En tehnyt fyy­sistä, vaan poliittisen murhan – minun maani lakien mukaan se oli todellinen kuolema.»

Jerofejevilla on ollut isänmurhasta lähtien monen silmissä viideskolonnalaisen maine. Hän ottaa sen viileästi, jopa huomionosoituksena.

»Ei minulle ole väliä, pitävätkö ihmiset minua dissidenttinä tai minä ikinä. Vietän paljon aikaa Pariisissa, en ole kovin venäläi­nen venäläinen.»

Juuri tämä Jerofejevin kaltaisissa hahmoissa monia venäläisiä ärsyttää raivostumiseen saakka: he poimivat häpeilemättä parhaat palat makeasta elämästä sekä idästä että län­nestä ja syyllistyvät perinteisille arvoille ilk­kuessaan jatkuvaan ikonoklasmiin.

Ulkomailla viihtyviä tai sinne pysyvästi aset­tuvia on Venäjän älymystössä yhä enemmän. Onko käynnissä poliittisen diasporan uusi aalto?

»Nyt ei ole kyse laajamittaisesta poliitti­sesta emigraatiosta. Tämä ei liity ensisijaisesti Putiniin, vaan ihmiset muuttavat länteen pragmaattisista syistä, paremman elämän perässä. He ajattelevat, miksi kestäisivät tätä sontaa Venäjällä, jos voivat järjestää elämänsä mukavammin.»

Parisenkymmentä miljoonaa ihmistä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vetä­nyt venäläisestä elämänmuodosta omat joh­topäätöksensä, ja joukkoon mahtuu tietysti myös poliittisia emigrantteja. Jerofejev myön­tää, ettei ilmiö ole vähäpätöinen.

»Suoraan sanoen kyse on katastrofista. Ajat­telen sitä, millaisen maan nämä korkeasti kou­lutetut ihmiset voisivat luoda, jos he eivät läh­tisi. Fantasiakuva eurooppalaisesta Venäjästä haihtuu pois heidän mukanaan.»

Nykytilanne eroaa neuvostoajoista kahdella tapaa. Ensinnäkin Putinin Venäjän rajat ovat auki ja kaikki ovat vapaita poistumaan. Lisäksi heillä on mahdollisuus palata, sillä lähtiessä ei joudu luopumaan Venäjän passista.

»Mutta eivät he palaa, vaikka Putin astuisi syrjään. Tämä liittyy siihen, millaista elämä Venäjällä on laajemmin», Jerofejev sanoo. Hänen mukaansa hyvästä elämästä haaveile­villa on yleensä kaksi vaihtoehtoa: ryhtyä gan­gsteriksi Venäjällä tai lähteä länteen.

Intelligentsijaa kannustaa emigroitumaan eri­tyisesti se, että älymystön asema kansakunnan sielunvoitelijana ei ole entisensä. Suurinta osaa venäläisistä ei Jerofejevin mukaan kiinnosta lainkaan, mitä älymystöllä on sanottavanaan.

»Intelligentsija on menettänyt merkityk­sensä. Tavallisten ihmisten ja intellektuellien väliset kontaktit ovat kadonneet ja maa on suh­teettoman jakautunut. Jos älymystön tarkoitus on tuoda valoa kansalle, miten he voisivat tehdä sen, kun he eivät tunne kansaa», hän kysyy.

Venäläiset ovat Jerofejevin mukaan saaneet sitä mitä tilasivat: vahvan johtajan. Samalla heistä on tullut entistä alttiimpia vallanpitä­jien propagandalle.

»Propaganda aiheuttaa riippuvuutta, se alkaa olla ihmisille yhtä tärkeää kuin juomavesi. Putin pystyy vääntelemään heidän näkemyksiään miten haluaa. Venäläiset ovat nykyään hyvin antieurooppalaisia ja kannat­tavat vallanpitäjien suurvaltapyrkimyksiä, jopa peräänkuuluttavat niitä.»

Propagandan voimistuminen on Jerofeje­vin mukaan hämärtänyt venäläisten käsitystä paitsi nykyhetkestä myös historiasta.

»Venäläisille historiaa ei ole edes olemassa. Se on vain satujen ja kertomusten kokoelma, jonka avulla voidaan perustella Venäjän suu­ruutta.»

»Historia kelpaa Venäjällä lähinnä sen ker­tomiseen, että kaikki mitä Venäjä tekee, on hyvää, ja kaikki mitä muut tekevät, on huonoa. Sen syvempää ymmärrystä ei ole.»

Yksi tapaus, jossa historiaa on käytetty kansan huumaamiseen, on Krimin miehitys. Niemimaa on kuvattu venäläisortodoksisuuden pyhäksi synnyinsijaksi, missä Kiovan Venä­jän hallitsija Vladimir Suuri ja siten kaikki itäslaavit kastettiin kristinuskoon vuonna 988. Reilu vuosituhat myöhemmin eli toissa keväänä tuo tapahtuma valjastettiin jälleen geopolitiikan keppihevoseksi.

»Jos Krimistä käytäisiin oikeaa historiallista keskustelua, jouduttaisiin suuriin ongelmiin. Ennen 1700-lukua ja Katariina Suuren aikaa Krimiä asuttivat arokansat ja tataarit. Ei se ollut ollenkaan venäläistä aluetta», Jerofejev sanoo.

Hän kuitenkin muistuttaa, että historialli­nen perustelu iski otolliseen maaperään: suuri osa venäläisistä ajatteli jo ennalta, että Krim kuuluu Venäjälle.

»Emme me ole koskaan pitäneet reiluna, että Hruštšov antoi Krimin Ukrainalle vuonna 1954. Se oli kuin lahja: päätöstä ei valmisteltu juuri lainkaan, eikä Krim ollut koskaan aiem­min ollut ukrainalainen.»

Jerofejevin mielestä rajaa ei olisi nyt tarvin­nut siirtää, mutta hän muistuttaa valtaosan venäläisistä ajattelevan eri tavalla: monen mielestä Krim oli oikeutettu hinta Ukrainan vapaudesta.

»Venäläisten mielestä Krimin liitos rikkoi ainoastaan kansainvälistä oikeutta, muttei venäläistä oikeustajua.»

Hankala historia juurtuu Venäjällä paljon kipeämmillekin alueille kuin naapuruussuh­teisiin. Neuvostoliitto lakkasi olemasta kohta­laisen kivuttomasti, ilman suurta verenvuoda­tusta tai syyllisiä etsineitä totuuskomissioita. Samalla menneisyyden pesänselvitys jäi teke­mättä.

»Monissa ihmisissä elää yhä voimakas käsi­tys, että esimerkiksi vankileirit olivat tarpeel­lisia, koska emme olleet tarpeeksi hyviä ihmi­siä. Gulagin tarkoitus oli tämän käsityksen mukaan ihmisluonnon parantaminen», Jero­fejev sanoo.

»Kun kärsimys oli niin suurta, piti keksiä uskottava selitys, jotta tuska ei olisi turhaa.»

Jerofejev on kirjoittanut, että oikeastaan Hitler auttoi Venäjää tahtomattaan anta­malla sille moraalisen koskemattomuuden: natsit kukistanut maa nousi kaiken kritiikin yläpuolelle. Mitä tarvittaisiin, jotta Venäjä voisi kohdata kipeän menneisyytensä kasvokkain, kuten Saksa tai Japani on joutunut tekemään, ja saada samalla terveen itsetunnon?

»Ei sitä tule tapahtumaan. Neuvostoliitto voitti sodan, joten menneisyyden kohtaami­selle ei ollut silloin tarvetta. Enää tarvetta ei tule, vaan Venäjä on nyt ja jatkossa historian sankari.»

 

Kirjoittaja toimii tutkimuskoordinaattorina Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu