Kansainvälinen oikeus koskettaa kaikkia, tavallisiakin kansalaisia esimerkiksi ihmisoikeuksien näkökulmasta. Siksi on hyvä, että kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen on kirjoittanut aiheesta luettavuudeltaan erinomaisen käsikirjan, joka antaavalmiuksia ymmärtää kansainvälisten suhteiden ajankohtaisia kiistakysymyksiä.
Aihe on tärkeä: Reaalipolitiikka ei ole syrjäyttänyt kansainoikeutta vaan valtiosopimuksia laaditaan yhä, ja median kiinnostus aiheeseen on ollut jatkuvasti suurta. Käsite kansainoikeus (lat. jus gentium) juontuu aikaan ennen Westfalenin rauhaa ja modernin valtiojärjestelmän syntyä, mutta sen nykymerkitys on sama kuin yleisesti käytössä olevan kansainvälisen oikeuden.
Kansainvälisen oikeuden normikokonaisuus on laaja ja kehittyvä, mutta epäyhtenäinen ja kiistelty. Lisäksi se kärsii toimeenpanon vajeesta. Kirjassa esitetään teemoittain keskeiset normit ja normiston ongelmat asevoiman käytöstä veroparatiiseihin. Timo Koivurova on kirjoittanut ansiokkaan luvun ympäristöoikeudesta. Kirjan ja Ukrainan viime aikojen tapahtumien pohjalta on kysyttävä, onko kansainoikeus suurvaltojen oikeutta.
Yhdysvallat on tavan takaa toiminut yksinvaltaisesti kansainvälisestä oikeudesta välittämättä ja ollut haluton kansainvälisiin sitoumuksiin. Se on kuitenkin miltei aina pyrkinyt ankkuroimaan toimintaansa kansainoikeuteen, mutta ennen kaikkea se on usein ollut avuksi kansainvälisten sitoumusten toimeenpanossa.
Eräät muutkin suuret maat (kuten Venäjä, Kiina ja Intia) ovat vieroksuneet kansainvälistä oikeutta. Mikään mahtivaltio ei voi kuitenkaan toimia pitkään yksin ja yksipuolisesti. Kansainoikeus luo maailmaan vakautta ja ennustettavuutta, joita vaaditaan niin kestävän rauhan, ihmisoikeuksien kuin kaupankin edistämiseksi.
Esimerkiksi Ukrainan konfliktin hallintaan on osallistunut iso joukko toimijoita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta moniin kansainvälisiin järjestöihin ja valtioihin.
Konfliktin polarisoituminen on heijastanut osapuolten erilaista normiperustaa: vastakkain on asetettu muun muassa alueellinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus. Osapuolet ovat hyväksyneet toisiaan vastaan pakotteita. Pahoja tietovajeita paikkaamaan paikan päälle on pitänyt lähettää tarkkailijoita.
Hannikainen, kuten useimmat muutkin asiantuntijat, pitää Venäjän väliintuloa Ukrainassa laittomana. Ennen kaikkea YK:n yleiskokouksen selvä enemmistö tuomitsi Krimin ansanäänestyksen mitättömäksi, ja samalla kannalla oli YK:n turvallisuusneuvosto, Venäjää lukuun ottamatta.
Kirsti Lintonen työskenteli YK-suurlähettiläänä 2005–2009.
Raimo Lintonen on politiikan tutkija.
