Euroopan unioni on ainutlaatuinen poliittinen ja perustuslaillinen luomus. Siksi valmiiden, jo toteutettujen mallien etsiminen ei ratkaise kysymystä EU:n kehityssuunnasta. Unionia itseään on usein kaavailtu ylikansallisen demokratian malliksi muulle maailmalle.
EU:n olemassaolon oikeutuksen perustana ovat avoimuus ja läpinäkyvyys, vapaus ja ihmisten luottamus. Uusimman Eurobarometri-kyselyn mukaan 57 prosenttia EU-kansalaisista pitää maansa EU-jäsenyyttä hyvänä asiana. Jäsenyyttä vastustaa 14 prosenttia. Suomessa kannatus on vielä hieman keskiarvoa korkeampaa. Vaikeuksista huolimatta EU siis nauttii yhä kansalaistensa luottamusta.
EU on aina ollut poliittinen projekti, ja poliittista johtajuutta kaivataan juuri nyt. Viime vuosien koettelemukset eivät niinkään johdu toimista vaan toimettomuudesta. Moni muutos on havaittavissa jo hyvissä ajoin: ilmastonmuutos, muuttoliike, digitalisaation myötä tapahtuva työn murros ja kyberuhkat ovat kaikki esimerkkejä murroksista, joihin koko maailman on varauduttava. Varautuminen vaatii väistämättä yhteistyötä ja täysin uusia ratkaisuja.
Juuri tällaisissa asioissa uusia ratkaisuja on kaikin puolin järkevää kehittää yhdessä. Se on myös tehokkain tapa hallita globalisaatiota demokraattisin keinoin.
Suomalaisille ajatus federalismista voi kuulostaa historiallisesti vieraalta, mutta lopulta se tarkoittaa vain yhtä demokraattisen päätösvallan jäsentämistapaa. Federalistinen Euroopan unioni ei keskitä valtaa lopullisesti Brysseliin vaan päinvastoin turvaa Suomen ja suomalaisten aseman sekä oikeudet ja määrittää vastuun. Pienelle jäsenmaalle paikka maailman neuvottelupöydissä, EU:n lipun alla, on vallan maksimoimista.
Suomalaisten on aika itse ottaa asemansa EU:ssa, osana Eurooppaa. Viime aikoina koventunut Suomen ja EU:n vastakkainasettelu on vailla pohjaa. Puhe siitä, kuinka Brysseliin mennään taistelemaan kuin sotarintamalle Suomen puolesta, ei auta eteenpäin. Julkinen keskustelu kaipaa lisää faktoja ja harkittuja argumentteja – yhä useammin myös faktojen tarkistusta.
Identiteetit eli keskinäiset samaistumiskokemukset vaihtelevat, ja niitä voi olla samanaikaisesti monta. EU jakautuu ainakin kolmeen tasoon: alueisiin, kansallisvaltioihin ja unioniin. Eurooppalaisen identiteetin muovautuminen vie aikaa, mutta muutos on jo nähtävissä etenkin nuorissa: esimerkiksi brexitiä vastaan äänesti 18–24-vuotiaista arvioiden mukaan 75 prosenttia.
Alueellisen tason on arveltu vahvistuvan globalisaation pyörteissä, sillä ihmiset tuntevat voimattomuutta suurten muutosten edessä ja etsivät turvaa läheltä. Suuremmasta autonomiasta haaveilevista alueista tuorein esimerkki on Katalonia, mutta se ei ole ainoa: samanlaisia ajatuksia on kuultu esimerkiksi Skotlannista ja Belgian flaaminkielisestä Flanderista.
Monet alueet ovat saaneet ympärilleen valtion rajat vasta hiljattain, kuten Suomi 100 vuotta sitten.
Murentuuko sitten kansallisvaltio? Ehkä sen merkitys on muuttumassa. Vaikka EU on ainutlaatuinen projekti, historiallisesti rinnakkaiset ja päällekkäiset valtajärjestelmät ja liittoutumat eivät ole uusi asia. Pikemminkin yksittäiset kansallisvaltiot ovat sitä. Monet alueet ovat saaneet ympärilleen valtion rajat vasta hiljattain, kuten Suomi 100 vuotta sitten.
Lisäisikö federalistinen kehitys demokratiaa ja avoimuutta? Niin tapahtuu, jos EU-päätökset otetaan osaksi kaikkea muutakin päätöksentekoa. Tapoja vaikuttaa on lisättävä niin alueellisella, kansallisella kuin unionin tasolla. Hyvä esimerkki löytyy Suomesta: EU-asioita käsitellään kaikissa eduskunnan valiokunnissa, eli kaikki kansanedustajat ovat niiden kanssa tekemisissä.
Vallanpitäjien väistöliikkeisiin perustuvista kansanäänestyksistä, plebiskiiteistä, on pyrittävä todellisiin kansalaispäätöksiin. Muualla kuin Sveitsissä ei ole kehittynyttä kansanäänestyskulttuuria, ja siitä olisi omaksuttavaa aina EU-tasolle. Sveitsissä kansalaiset voivat tehdä sitovaan kansanpäätökseen» johtavia aloitteita selkeästi määritellyistä asiakysymyksistä. Toisin sanoen kansalaiset sanovat päätöksenteossa ensimmäisen ja viimeisen sanan.
Brexit ja osin myös Katalonian kansanäänestys ovat varoittavia esimerkkejä kertaluontoisesta teatterista, jota ohjaa päättäjien pyrkimys myöhemmin kostautuviin pikavoittoihin. Todellisessa kansanäänestyksessä kansalaisilla on aloiteoikeus.
En voi tarpeeksi painottaa, että EU:n omilla instituutioilla on alituisesti tehtävää avoimuuden takaamiseksi. Neuvoston eli jäsenvaltioiden hallitusten salassapitokulttuuri on suurin este, kun edes jäsenmaan kansalainen ei usein tiedä, kuinka kansalliset edustajat ovat äänestäneet. Parlamentin oikeusasiamies on juuri tarttunut tähän kiusalliseen salailuun. Toimintatapojen muutoksen on lähdettävä liikkeelle avoimuudesta.
Kirjoittaja on Euroopan parlamentin varapuhemies sekä vihreiden ja Euroopan vapaa allianssi -ryhmän jäsen.
